Julkaistu lehdessä  Portti, 3/83. Novelli ilmestyi myöhemmin myös antologiassa Keskiyön mato Ikaalisissa (Ursa 1991).  Tämä oli ensimmäinen novelli, jonka hyväksymisestä sain tiedon - Nikkonen soitti puhelimella. Olinpa melko tyytyväinen.

**********************
        - Miltä näyttää? kysyi komentaja.
     - Hyvältä näyttää, sanoi ylin kemisti. – Kaasukehässä on kaikkea sitä, mitä me tarvitsemme.
      - Hyvä. Mutta me olemme rehellisiä matkalaisia ja  meidän on saatava selville, onko tämä planeetta asuttu, sanoi komentaja. – Jos siellä on ylipäätään jonkinlaista elämää, me emme voi varastaa sen kaasukehää.
     Ja Miro ja Dubo laskeutuivat pienellä aluksella pinnalle. He osuivat niitylle suuren puun katveeseen ja he menivät ulos ilman hengityslaitteita, koska tätä kaasua saattoi hengittää kuinka vain.
      - Kaunis paikka, sanoi Miro.
     - Mutta vaikuttaa asumattomalta, sanoi Dubo.
      He olivat laskeutuneet maanviljelijä Miettisen niitylle, ja maanviljelijä Miettisen sonni tuli epäluuloiseksi. Se ryntäsi sarvet pystyssä kohti Miroa ja Duboa eikä näiden auttanut muuta kuin rynnätä ajassa muutama vuosi taaksepäin. Ja sitten oli aivan rauhallista, sillä sinä vuonna maanviljelijä Miettisellä ei ollut sonnia.
     - Huh huh, sanoi Miro ja tarkisti, oliko sukkula seurannut heitä. Olihan toki.
     - Hyvä näin, sanoi Dubo, ja he palasivat sukkulaansa ja nousivat parikymmentä kilometriä ylöspäin ja siirtyivät takaisin reaaliaikaan.
      - Tarkistetaanko vielä? kysyi Miro.
      - Totta kait, mehän olemme huolellisia tutkijoita, sanoi Dubo, ja he siirsivät sukkulaa hieman sivummalle ja laskeutuivat uudelleen.

     He menivät ulos ja olivat Kuopion torilla.
      - Hui, huusivat torikauppiaat.
     - Mänkee pois, huusivat toriasiakkaat.
     - Pii poo huusivat kohta palokunta ja poliisi, ja punaisia ja keltaisia ja mustavalkoisia autoja ryntäsi torille ja miehiä ja letkuja syöksyi niistä ulos.
      - Lähdetään, sanoi Miro, eikä palokunnalla ollut muuta ruiskutettavaa kuin Veljmiehen patsas, josta tulikin aika puhdas.
     He vetivät viikon syöksyn eteenpäin, mutta ei siitä ollut apua. Kalakukkoja satoi sukkulan seiniin jo ennen kuin he kerkesivät ovea avaamaan. Niinpä heidän oli välittömästi kohottava ilmaan ja palattava oikeaan aikaan.
     - Joko uskotaan? kysyi Miro.
      - Eiköhän yritetä vielä kerran, sanoi Dubo, joka oli epäluuloinen luonnoltaan.
     - No mikäpäs siinä, sanoi Miro ja vetäisi muutaman kilometrin etelään.
      Siinä sattui olemaan rautatie, ja kun matkailijat astuivat ulos aluksestaan, taas oli tavaraa tulossa silmille. Helsingin juna töhisi ja röhkyi kohti, kiskoilla kun oltiin, ja vihelsi vielä vihaisesti.
      - Ei, pois täältä on lähdettävä, sanoi Miro, eikä ihmetellyt enää yhtään.
     - Näin on, sanoi Dubo epäilemättä ollenkaan, ja sukkula kohosi ilmaan, palasi automaattiselta kymmenen sekunnin syöksyltä eteenpäin takaisin reaaliaikaan yhtä automaattisesti ja suunnisti kohti emäalusta. Sinne saavuttiinkin sitten ilman suurempia hankaluuksia, mitä nyt yhden lentokoneen takia piti kiertää viikon verran takapuolelta.
     - Mitä sanotte? kysyi komentaja, kun kaverukset istuivat kapyysin penkillä huoahtamassa ja nauttimassa välipalaa.  – Oliko siellä elämää?
     - Ja paskat, sanoi Miro. Ei minkäänlaista elämää.
      - Kaikki kulki ajassa yksiviivaisesti suoraan eteenpäin, sanoi Dubo. – Ei pienintäkään poikkeamaa missään. Me yritimme monta kertaa, ja aina sama tulos.
     - Selvä on, totesi komentaja. – Imaistaan kaasut sisään.
      Ja koska aika ei tuottanut heille ongelmaa, ilmakehä imaistiin aluksen uumeniin sekunnissa, ja matka jatkui.
     Eikä Veljmiestä pesty enää koskaan.