ELÄMÄNKÄVYT

 
     Novelli ilmestyi tilausnovellina Aikakoneen numerossa 1/1986. Aiheena oli Finlandia-palkinto. Kirjoitin tähän valmiiseen novelliin kehyskertomuksen, jotta novelli sopi aiheeseen. Nimenä oli Palkinto. Novelli ilmestyi ilman kehyskertomusta nimellä Elämänkävyt novellikokoelmassa Tähtipuu, Ursa 1990. Ei tässäkään kehyskertomusta ole.
     Aikanaan levisi uutinen, että galaksin painovoimakentän ulkopuolelle ei voi matkustaa. Sen takia alkuperäisnovellissa on ihmeellisiä laitteita yms. tarpeetonta. Muutin tätä suuresti nykytietoisuutta vastaavaksi. 

*****************''

 
img084.jpg



     Minä en lähtenyt heidän sotiinsa.
     Heti alusta alkaen oli selvää, että koko galaksi olisi pian tulessa. Kun tiedot kohtaamisesta levisivät laajemmalti, ihmiset kohottautuivat niskakarvoineen pystyyn. Hämmentyneet miehet ja naiset kuuntelivat tulisilmäisiä puhujia ja uskoivat kaiken, mitä kuulivat. Ja ihmiskunta odotti, että jokainen urho taistelisi ainoan oikean asian puolesta galaksin toista puolikasta vastaan.
     Galaksin asuttaminen alkoi viisikymmentä tuhatta vuotta sitten. Se sujui hitaammin kuin oli suunniteltu. Uudet auringot ja niiden planeetat otettiin rauhallisesti käyttöön, eikä edes bakteereita löydetty mistään. Oletettiin, että ihminen saisi helposti haltuunsa koko galaksin laidasta laitaan. Aina, kun asutus oli kunnolla juurtunut, uusasutulta planeetalta lähetettiin alukset seuraaville auringoille. Verkosto levisi kuin pitsipeite.
     Asiassa oli yksi melkoinen hankaluus. Yksittäisten planeettojen johtajat saattoivat olla varsinaisia kiiskiä. He nimittäin halusivat päättää itse asioistaan eivätkä tahtoneet sijoittaa varojaan uusiin levittäytymishankkeisiin. Koska jokaisen asutun kiertotähden piti suunnata leviäminen vähintään kahdelle oudolle aurinkokunnalle, kyseessä oli melkoinen rahanmeno. Eikä tietenkään ollut mukava luopua paristakymmenestä tuhannesta korkeasti koulutetusta ja ehdottoman terveestä asukkaastakaan.
     Tällaiset planeetat kapinoivat joskus, ja niitä piti ojentaa. Yleensä pelkkä kauppasaarto riitti, mutta silloin tällöin piti paikalle lähettää joukkoja ja vaihtaa johtajia.
      Yleinen käsitys oli, ettei galaksia suurempaa aluetta kykenisi hallitsemaan ilman, että se hajoaisi, ja siksi suunnitelmiin ei kuulunut muiden galaksien valloittaminen. Etenkin, kun niiltä hyvinkin saattaisi jo löytyä älyllinen hallitseva rotu. Ja ennen kaikkea, koska ei tunnettu mitään keinoa, millä naapurigalakseihin päästäisiin.
     Linnunradan johtoporras, joka yhä piti Maata asemapaikkanaan, ei enää uskonut tästä galaksista löytyvän meille outoa elämää. Siksi vieraiden olioiden tapaaminen oli melkoinen yllätys, eikä siihen oltu mitenkään valmistauduttu.
    
     Meikäläiset kutsuivat heitä lurjuksiksi. Näin he halusivat kohottaa omaa taistelumoraaliaan jo ennen kuin taistelut olivat alkaneetkaan. Ja mistäpä he oikean nimen olisivat tienneetkään, muukalaiset eivät viestitelleet ainakaan meidän tajuamillamme radioaalloilla. 
     Luultavasti lurjukset asuivat alkujaan juuri toisella puolen galaksia meistä katsoen, ja olivat lähteneet levittäytymään samoihin aikoihin kuin me. Koska galaksin ekokehä kiersi tarkasti melko etäältä myrskyisen keskustan, olimme näin saaneet aikaan donitsin, josta puolet kuului meille, puolet heille.
     Ja galaksissa oli kaksi rintamaa.
     Neuvottelut olivat tietenkin tarpeettomia. Minkäänlaista yhteistä kieltä ei löytynyt haparoivista yrityksistä huolimatta (jotkut kaistapäät yrittivät englantia...), eikä ihminen kuulemma voisikaan tulla toimeen vieraan sivilisaation kanssa. Hyvä kun hätäisesti hyväksyi muutaman vivahde-eron ihonvälissä tai kasvojen muodossa. Politiikan ja ennen kaikkea erilaisten uskontojen nimissä tapettiin läjäpäin oman rodun edustajia. 
     Siis ei ole ihme, ettei lurjuksia hyväksytty. Ja heillä tuntui olevan samanlainen mielenlaatu. Heidän aluksensa olivat runsaasti aseistetut, ja he olivat herkkiä käyttämään niitä.
     Ei heillä mitään meille outoja tuhoamiskeinoja ollut, taisimme olla melko tasaväkiset. Sota kestäisi kauan, imisi sisäänsä täydennysjoukkoina niin ihmiset kuin lurjuksetkin.
     Ja juuri siihen imuriin minä en suostunut astumaan.
     Oli meitä muutama muukin. Teimme tieteellistä perustutkimusta yliopistossa. Yhteensä meitä oli parikymmentä ja sopivasti yhtä monta kumpaakin sukupuolta. Eikä meistä kenelläkään ollut pienintäkään halua puolustaa galaksinpuolikastamme eli hyökätä lurjusten kimppuun.
     Me päätimme häipyä vähin äänin. Istuimme iltaa rauhallisen takkatulen ääressä ja harkitsimme asiaa. Ympärillämme toimivat kaikki mahdolliset kuunteluhäiritsimet, jotta saisimme keskustella rauhassa. Emme halunneet tuoda ilmi poliisiviranomaisille nk. pelkuruuttamme.
     Emme tienneet, paljonko meitä taisteluhaluttomia oli. Aivopesu toimi tehokkaasti. Se alkoi jo kotona vanhempien toimesta, jatkui lastentarhoissa ja kouluissa, ja opettajien lisäksi valtauskonnot toimihenkilöineen täydensivät myyräntyötä. Rakasta lähimmäisiäsi ja tapa muut.
     Päätimme karata pienellä porukalla ja mahdollisimman pian, ennen kuin karkureitit suljettaisiin perusteellisesti. Mutta minne me karkaisimme? Meidät pystyttiin koska tahansa tunnistamaan ja löytämään henkilökohtaisen värähtelymme perusteella. Emme totta puhuen olisi turvassa millään galaksimme planeetalla. Emme sen kummemmin tällä kuin lurjuspuolellakaan.
     Siis minne?  Loppujen lopuksi paikka löytyi ihmeen helposti.
     Pallomaiset tähtijoukot kiersivät Linnunrataa halossa. Ne koostuivat ikivanhoista tähdistä,  eikä niiden ympäriltä syntyajan varhaisuuden takia löytynyt juuri muuta kuin vetyä ja heliumia. Siksi sinne ei tehty matkoja. Mutta mepä tekisimme. Meidän pitäisi jotenkin pystyä valmistamaan paikan päällä itsellemme koti. Sillä kaasuplaneetalla ei pystynyt elämään.
     Mutta olimme saaneet selville yliopistossa kaukoluotainten tuloksia tutkimalla, että erääseen tähtijoukkoon oli ajautunut muualta G2-tyypin aurinko, jota tuntui kiertävän planeettajärjestelmä.
     Tiesimme olevamme monessa suhteessa koe-eläimiä. Tiedot rintamalinjoilta eivät suinkaan olleet rohkaisevia ja meillä oli liian vähän aikaa tarkistaa suunnitelmiamme. Jollemme löytäisi asuttavaa kiviplaneettaa, kuolisimme. Mutta olisihan se ainakin kauniimpi kuolema kuin menehtyminen ase kädessä, viha silmissä ja suolet sylissä.
     Rintamalinjoilla partioaluksia räjäyteltiin puolin ja toisin. Taistelulaivoja ryöstettiin, vastapuolta solvattiin, vaarattomia kansalaisia teloitettiin vakoilijoina. Ja kirkot kirosivat lurjukset. Eiväthän ne olleet käyneet edes rippikoulua.
     Samana päivänä, kun aluksemme oli valmis, kuulimme sodan syttyneen ilmiraivoon munkkirinkilämme toisella puolen. Välittömästi nousimme laivaamme ja potkimme rappusilta pois innokkaita palavasilmäisiä ihmiskunnan pelastajia, jotka halusivat mukaan lurjusjahtiin. Olimmehan levittäneet yliopistolla tietoa uudesta tehoaseesta, jota lähtisimme ensin testaamaan, ja sitten suuntaisimme tositoimiin.
     Matkamme alkoi. Kiihdytimme muutaman päivän ja aloimme sitten siirtyä toiseen matkatilaan. Olimme suunnanneet matkamme kohti omaa galaksinpuoliskoa, jottemme kohtaisi lurjusten aluksia. Silti matkamme oli katketa liki alkuunsa. Sotapoliisialus otti meidät kiinni aseet tanassa ja tiedusteli, miksi olimme menossa rintamalinjalta poispäin. Kerroimme kokeilevamme uudentyyppistä sota-asetta täällä linjojen takana ennen kuin heittäytyisimme taistoon. Poliisit ottivat yhteyttä kotiplaneetallemme, jossa innokkaat harhaanjohdetut veikkoset vahvistivat puheemme ja toivottivat sotaonnea, nyt kun mahdollisimman pian toteaisimme aluksen ja aseet kelvollisiksi ja lähtisimme oikeaan suuntaan urhojen tielle.
     Kun sotapoliisialus oli etääntynyt tarpeeksi kauas, me käänsimme kulkumme pois galaktisesta tasosta kohti valitsemaamme pallomaista tähtijoukkoa. Joskus aikoinaan se oli saanut kataloginumeron NGC 4147. Läpimitaltaan se oli noin sata valovuotta, ja matkaa sinne kertyi runsaat 85 000 valovuotta.
     Siellä olisimme turvassa, jos onnistuisimme sinne pääsemään. Ja löytäisimme kiviplaneetan elinvyöhykkeeltä.
     Vaihdoimme kolmanteen tunnettuun matkatilaan, jota saattoi käyttää erittäin tähtiköyhillä alueilla. Kiihdytimme vauhtia, ja parin viikon kuluttua olisimme perillä.
     Kun huomasimme mittareistamme, että olimme NGC 4147:n vetovoiman piirissä, uskoimme pelastuneemme sekä avaruuden tyhjyydeltä että omiemme rakkaudelta.
     Työnnyimme tähtijoukkoomme ja palasimme toiseen matkatilaan.  Otimme suunnan kohti aikaisemmin löytämäämme aurinkoa, palasimme normaalinopeuteen ja kytkeydyimme kiertämään uutta kotitähteämme. Annoimme sille nimen Nova Suno.
     Ja sitten viereemme ilmestyi kuin tyhjästä alus.
     Roistot olivat tulleet kylään.
     Ensin me pelästyimme. Ehkä roistot olivat valloittamassa pallomaisia tähtijoukkoja sodassaan. Valmistauduimme tuhoomme. Eli vedimme hartiat kyyryyn ja suljimme silmämme. Minkäänlaista aseistusta meillä ei ollut aluksessamme. Kohtuullisen ajan kuluttua uskalsimme kuitenkin avata silmämme. Roistojen alus lepäsi tyynenä meidän aluksemme rinnalla, eikä ampunut meitä edes alkeellisilla atomiaseilla.
     Pukeuduin parin toverini kanssa avaruuspukuihin ja menimme kellumaan ulos tyhjyyteen. Valtava Linnunrata hehkui allamme ja yläpuolellamme hehkui tähtijoukon tiheä keskus. Tunsimme olomme juhlavaksi ja pieneksi.
     Hetken kuluttua lurjusten aluksen ovi aukesi, ja kolme heitä tuli ulos. Liu´uimme suihkuinemme lähemmäs toisiamme. Nyt me arvelimme, että luoksemme tulleet olivat samanlaisia kuin me. He olivat paenneet Linnunradan lihamyllyä. Myös he kuuluivat sodankäynnin arvojoukkoihin, käpykaartiin.
     Me palasimme aluksellemme ja viittoilimme heidät mukaan. Johan me ymmärsimme toisiamme: he seurasivat. Istuimme pian sisällä ja totuttelimme toistemme iljettävään ulkonäköön. Totuimme siihen ihmeen pian, niin puolin kuin toisinkin. Menimme myös heidän puolelleen, heitä oli kolmekymmentä, ja taas he tulivat meille, eikä aikamme enää ollut pitkäveteistä. Aloimme etsiä puuttuvaa yhteiskieltä, eikä löytäminen loppujen lopuksi ollut edes vaikeaa.
     Me keskustelimme ääniaalloilla, he valon avulla. Heiltä puuttuivat sopivat kuuloelimet, mutta meidän silmämme pystyivät vastaanottamaan heidän elevärikielensä. Heidän eräänlaiset silmänsä toimivat sekä vastaanottimina että lähettäjinä. Siksi he olivat opettajia ja me oppilaita. Eikä kauan kestänyt, ennen kuin pystyimme ymmärtämään heidän merkkejään, ja opimme viestimään heille kehittämällämme värivalolaitteella.
     He kertoivat, kuinka he olivat tulleet tähtijoukolle. Tarina oli hyvin samanlainen, kuin meidänkin. Hekin edustivat omia korkeimpia oppilaitoksiaan. Hekin inhosivat väkivaltaa.
     Laskeuduimme planeetalle, joka oli ekokehässä. Vettä siellä oli, ja sopiva lämpötila. Mutta ei elämää, joten kaasukehässä oli liian vähän happea. Lurjuksien elämä perustui myös veteen, ja  happea hekin tarvitsivat. He olivat jo valmiiksi kehittäneet kevyen kaasunaamarin, joka sopi hyvin tilanteeseen. Aloimme istuttaa kasvillisuutta - muutaman sadan vuoden kuluttua planeetta olisi jälkeläisillemme kelvollinen.
     Kymmenen paikallista vuotta teimme työtä, valmistimme muutaman kelvollisen kupukaupungin, jokaisessa oli sekä ihmisiä että toislaisia (lopetimme lurjus-sanan käytön).  "Laajentakoot tätä tulevat sukupolvet", sanoimme seistessämme suuressa kasvihuoneessa kaikki viisikymmentä. Tai oikeastaan meitä alkoi olla jo enemmän, sillä kaikki naispuoliset olivat raskaana. Me ihmiset olimme jo varhaisessa vaiheessa sopineet parit. Niin myös toislaiset.  Vaikka koko Linnunradan muu elämä tuhoutuisi, me toivottavasti voisimme ylläpitää molempien galaksin entisten valtarotujen geenistön tallella. Olimme tietenkin tutkineet asian: emme voisi yhdistää geenejämme sekaroduksi.
     Ei meillä ollut rotuongelmia. Ei meillä ollut erikseen ihmisten ja erikseen toislaisten puolta. Yhteiset tilat olivat todella yhteiset. Ja kunhan emme antaisi lapsillemme vääränlaista kasvatusta, ei heillä tulisi olemaan vaikeuksia elää yhdessä rauhallista ja tasapainoista elämää.
     Yritimme kirjata, niin me kuin toislaisetkin, tuleville sukupolville niitä virheitä, joita ennen oli tehty. Näin toivoimme, että tuleva toivottavasti runsaslukuinen ja menestyvä yhteisömme ei sortuisi itsekkyyteen ja sitä mukaa sotiin. Silti kirjatessammekin meillä oli pelko mielessämme. Sillä vaikka me kuinka halusimme kasvattaa lapsemme oikein, ihmisyys ja toislaisuus olivat epävarmoina tekijöinä. Ehkä jonkinlainen itsesäilytysvaiston alkeellinen jäänne kohoaisi pinnalle niin voimakkaana, että se murskaisi sivistyksen alleen.
     Linnunrata alapuolellamme pysyi rahallisena ja hiljaisena. Tullessamme olimme oikaisseet teitä, joita sähkömagneettiset aallot eivät osanneet kulkea. Niinpä tiedot sotatantereilta saapuisivat tänne vasta viidenkymmenen tuhannen vuoden kuluttua. Vasta silloin yhteisömme saisi tietää, miten Linnunradan suursodassa lopulta oli käynyt.
     Ehkä jälkeläisemme kuitenkin palaisivat kotiseuduilleen jo ennen tätä tietovirtaa. Olisiko siellä elämää ja älyä? Sitä me kaksikymmentä emme saisi koskaan tietää, sillä me emme lähtisi asiaa tarkistamaan.

     Entä nyt, tällä hetkellä? Aikaa on kulunut paljon. Elämäni on lopuillaan. Yhteisömme käsittää jo parisataa yksilöä. Keinotekoinen elinpiirimme on kasvanut kasvamistaan. Se sisältää kouluja ja sairaalan. Molemmat alukset yhdistämällä on lisäksi laadittu erinomainen kulttuurikeskus. Tutkimustyö jatkuu. Yhteisömme on kokonaisuudessaan eräänlainen korkeatasoinen yliopisto. Mielenkiinnolla tutustumme myös elämänmuotorajan yli toistemme kulttuurisiin saavutuksiin.

     Voisin kuolla rauhassa, ellei vehreän kasvihuonekuoren peittämän planeettamme toisella reunalla tapahtuisi jotain, joka todella pelottaa minua. Muutaman kilometrin päässä toisistaan siellä seisoo kaksi rakennelmaa, toinen ihmisten, toinen toislaisten, ja niissä nuorimmat murrosiän epävarmuutensa ajamina herättävät henkiin omien perinteidensä pääuskontoja. Symbolit törröttävät katoilla kohti avaruutta, kynttilät palavat, muuntuneet äänet puhuvat ja laulavat. Tai välkehtivät aallonpituuksien sinfoniaa ahneille näköelimille.
     Ehkä tiedostoista olisi pitänyt poistaa mystinen osuus. Ehkä silloin nämä taivaankaipaajat olisivat kehittäneet jumalkaipuuseensa edes yhteisen uskonnon.
     Minä pelkään. Minä pelkään, että joskus syttyvät uudelleen uskonsodat. Vanhemmat tulevat tuutimaan lapsilleen eriarvoa ja vihaa, eikä yhteistä paratiisia löydy. Sillä kuka olisi Jumalan kuva?
     Koulut eriytyvät, planeetta jakaantuu kahdeksi ja kerran se erotetaan rajoin osiksi. Pyhä sota levittää miekkansa ja kilpensä tänne elämän viimeiseen turvapaikkaan.
     Olen keskustellut noiden hurmahenkien kanssa. He vakuuttavat rakastavansa kaikkia. He kertovat, etteivät he tuomitse ketään, ja että elämä on heille pyhää. Eivät he toki ole rasisteja...
     Nämä samat asiat on kuultu aikoinaan Linnunradalla sadat ja miljoonat kerrat. Olen ehkä vanha ja jo rappeutunut, mutta siitä huolimatta näen selvästi tulevaisuuden. Ehkä tulevaisuus eli ihmisessä jo silloin, kun hän ensimmäistä kertaa ulvoi pelkonsa auringolle. Ehkä sille ei voi mitään. Ehkä koskaan tieto ei kartu kattamaan kaikkea tuntematonta. Ja siihen tuntemattomaan työntyvät saatanalliset taivasjuuret ja murtavat maaperän ihmissuvun alta. Eikä sen paremmin käy meidän galaksiveljillemmekään. Kauas erämaahan kannettu savilamppu välkähtää vielä kerran, ja äly ja tuli sammuvat lopullisesti.

     Pian suljen silmäni ja hengitän viimeisen kerran happea, joka puhdistaa minun lihani ja vereni. Suljen silmäni, enkä näe, mitä ruumiilleni tapahtuu. Ehkä jo silloin on koittanut aika, jolloin jäännökseni luo saapuu mustaviittainen mies muovipölyä lapiossaan ja sanoo: "Maasta olet sinä tullut..."
     Siinä hän edes olisi oikeassa.
     Sillä Maasta on koko ihmissuku tullut.