SADATTUHANNET VUODET

 
img060.jpg

 

 
 
 
 Jostain syystä tämä novelli on aina ollut minulle se kaikkein läheisin. Kuitenkaan minua ei ole koulussa kiusattu, en ole koskaan jäänyt yksin (ennen tahallista erakoitumistani), ja isästäni minulla on ainoastaan kauniita muistoja. Vieläkään en usko, että Taivasten Valtakunta on jokin paikka. Jos sellainen jostain löytyy, sen täytyy olla ihmisen sisällä. Novelli on ilmestynyt lehdessä Aikakone, numerossa 3/84. Novelli Perinne ilmestyi tuossa samassa numerossa, kuten myös asia-artikkelini Galaktinen yhteiskieli. Minun haastattelunikin oli  kuvan kanssa mukana.  Novelli on lisäksi ilmestynyt esperantoksi antologiassa Sferoj 4.

*********************

Minkälainen on sitten ihminen, joka lähtee matkalle? Yhden asian hänestä ainakin voi sanoa. Hän ei ole rakastunut. Varmaan häntä eivät kuljeta muutkaan tunnevirrat - hän on viileä henkilö. Mutta tämä ei tarkoita suinkaan sitä, etteikö hän olisi kiinnostunut ihmiskunnasta. Juuri ihmiskunnasta hän onkin kiinnostunut, eikä hän välitä kenestäkään erikseen. Ehkä jonkin verran itsestään, sillä ilman edes tällaista yhteyttä yksilöön ei tämä matka onnistuisi.
     Siis siitä tässä on kysymys. Siksi hän nousee avaruusalukseen, hän tekee sen yksin eikä edes halua muita mukaansa. Siksi hänen tietokoneensa ei vastaa hänelle ääneen. Eikä hän suinkaan kuuntele Maan radiolähetyksiä niin pitkälle kuin mahdollista. Edes ensimmäisinä päivinä hän ei tee niin. Hän käy väistämättömät keskustelut maa-aseman kanssa, ei muuta.
     Ja näin hän on elänyt itsekseen jo ennen matkalle lähtöä. Kouluaikana hän on seissyt välitunnit pihan nurkassa, tunneilla peittänyt itsensä älyn ja arkuuden suojaan. Ja ennen kuin hän lähti kouluun, hän oli se, jota ei otettu leikkiin, ja jota isä ei koskaan ottanut syliin.
     Mitä hän tekee avaruusaluksessaan sen ajan, jolloin hän ei ole joko unessa tai suorita lentoon liittyviä tehtäviä? Hän kuvittelee. Hän ei ajattele sitä, miksi hän on matkalla, eikä sitä, mitä edessä olevalla planeetalla tulee tapahtumaan. Hän ajattelee itseään. Hän ajattelee sitä hetkeä, kun hän palaa kotikyläänsä ja menee ravintolaan, ja joku huutaa hänelle toiselta puolen salia, ja sitten kaikki tuntevat hänet ja tulevat seisomaan hänen ympärilleen.
     Ja tästä jo huomaa, miksi hän on ollut pienenä yksin. Hän tietää sen nyt itsekin, ja siksi hän on matkalla. On turha pelätä, että juuri hän tulisi avaruussairaaksi tai romahtaisi. Ei, hän on lujaa tekoa, ja eräänä päivänä hän on perillä täysissä voimissaan. Siksikö Maan päällä etsitäänkin juuri tällaisia, siksikö tutkijat ottavat selvää matkustavien lapsuudesta?
     Eräänä päivänä hän saapuu sinne, minne hän on matkalla. Hän lentää oudon planeetan yläpuolella ja katselee alaspäin. Hänellä ei ole juurikaan tehtävää. Hän pitää käsiään rennosti sivuilla, mutta hänen silmänsä ovat terävät. Ja juuri sillä hetkellä, kun ratkaisun paikka tulee ja sukkula irtoaa ja kuljettaa avaruusmatkailijaa alas, juuri silloin käy selvimmin selville, miksi juuri hänet on tälle matkalle valittu. Sillä nyt automaattilaitteet antavat ohjauksen ihmisen käsille ja aivoille. Ja nyt, kun hänen käsissään ovat vaara ja vastuu, hän ei pelkää eikä pakene. Hän puristaa sauvoja ja laskee jalkansa polkimille, hänen silmänsä terävöityvät vielä ja aivot yltävät ylimpiin ponnistuksiin. Hän on nopea ja luottaa omiin mahdollisuuksiinsa, ja kun hän sukeltaa pilviin, hän ei pelkää, mitä hän niiden alta tulee löytämään.
     Entä mitä hän sitten löytää? Sillä ei enää ole merkitystä, ei sen jälkeen, kun ihminen oppi tietämään, mitä planeettojen pinnalla yleensä on. Mutta siitä hän ei ole huolissaan. Hän laskeutuu perille ja poistuu aluksestaan, eikä hänellä ole minkäänlaisia ennakkopaineita. Hän ei odota löytävänsä mitään, eikä hän pety, ellei hän mitään löydä. Miksi hän hyppisi ja huutaisi, ei se ole hänen tehtävänsä. Hän ei ole iloinen, eihän kukaan Maapallolla ole enää koskaan iloinen. Hän kävelee ja tarkastelee ympäristöään, mutta hän ei ota siihen kantaa. Hän luetteloi ja kokoaa, hän säilöö tietoa ja omaksuu sitä.
     Hän kerää viisautta ihmiskunnalle, jotta hän joskus, palattuaan Maapallolle, voisi sanoa saaneensa jotain aikaan. Hän ei suinkaan ole kuolematon, mutta vielä häntäkin herkempiä kuolemalle ovat Maa ja sen asukkaat. Hän kiertää aikaa ja tilaa ja tajuaa sisimmässään, ettei hänen työllään ole mitään merkitystä. Itsensä takia hän tätä tekee, ja siksi hänet on joskus lähetetty matkaan.
     Ja nyt minun on kerrottava, että valehtelin jo monta kertaa. Ei hän ollut yksin yksinään pienenä, eikä häntä jätetty itsekseen koulun pihalla. Eihän kukaan edes leiki, eikä kouluja ole.
     Entä miksi sanoin, että hän menisi ravintolaan, ja siellä häntä ei tunnettaisi? Ei ravintoloita ole enää olemassakaan. Ihmiset syövät putkista seinällä ja ravinto tulee heille valmiina eikä heillä ole mitään halua tunkeutua katselemaan toisten ruokailua ahtaisiin yhteisiin tiloihin.
     Mutta hän palaa sukkulalleen ja kulkee monta kierrosta uuden maailman ympäri. Hän kartoittaa sen pinnan, tutkii sen mineraalit, mittaa veden, vertaa elämän. Ja onko hän sitten tehtävänsä suorittanut? Ei suinkaan, ja mikä hänen tehtävänsä mahtoi olla? Hakiko hän ihmiselle elintilaa, vai raaka-ainetta, etsikö hän galaktista yhteyttä, vai Taivasten Valtakuntaa.
     Ei toki. Ei ihminen elintilaa tarvitse, eikä raaka-aineesta ole pulaa. Galaktinen yhteys hänellä on, eikä Taivasten Valtakuntaa ole olemassakaan. Jokin muu syy hänellä siis oli oltava. Miksi sanon oli, eikä hänellä enää ole syytä?
     Ei, minä uskon, ettei hänellä todellakaan sitä ole.
     En usko, että hän edes tietää, miksi hän on joskus lähtenyt. Enkä usko, että kukaan muukaan sitä tietää, koska vieläkin valehtelin. Sillä niin monet sadattuhannet vuodet ovat jo kuluneet, että ne, jotka hänet lähettivät, eivät muista häntä edes rotumuistinsa avulla.
     Eikä ihmiskuntaa ole enää, se on jo tuhonnut itsensä. Heitä ei ole enää eikä heidän sukuaan, eikä totta puhuen koko Maapalloa. Senkin he tuhosivat, ja paljon muuta. Mutta kuinka paljon?
     Se on toki aivan itsestään selvää. He tuhosivat tämän meidän matkalaisemmekin, jo ennen lähtöä he hänet hävittivät, eikä häntä ole koskaan ollutkaan. Kiitävänä väläyksenä he hänet mitätöivät, punaisella terävällä liekillään.
     Mutta valehtelenhan minä vielä. Eivät he itseään tuhonneet. He istuvat meren rannalla, uittavat jalkojaan ja syövät hedelmiä, eivätkä he tarvitse mitään. Heillä on kaikki, ja he osaavat olla tyytyväisiä, vaikka joskus heillä on omituinen olo. Ja silloin, varsinkin jos on täysikuu ja merenpinta on tyyni, he nostavat silmänsä kohti kuuta ja ajattelevat häntä, joka on matkalla jossain kaukana, häntä, joka joskus seisoi pihalla halkopinon luona, eikä kukaan ottanut häntä leikkiin.