Novelli ilmestyi Aikakoneen numerossa 3/1987 nimellä SHUO 9,5. Tietenkin yritin taas sanoa, että henkinen mahti on pitkän päälle sotilaallista väkevämpää. Edelleen olen samaa mieltä. 

***********************

 



    Alus laskeutui meren rannalle, hietikolle. Sen tulilieskat leimahduttivat muutaman lähipuun liekkiin. Ilmavirta pölläytti maata ympäriinsä. Pensaat irtosivat juuriltaan ja sinkoutuivat mustuneina mereen.
     Ihminen oli tullut.
     Alus seisoi rannalla ja jätti varjon, joka sukelsi veteen. Mies laskeutui maahan ja totuttautui seisomaan taas kiinteällä alustalla.
     "Etsin älyllistä elämää täältä", mies sanoi itsekseen. "Koskaan aikaisemmin en ole tullut yhtä lupaavalle planeetalle."
     Kevyt tuulenviri pyyhki hänen kasvojaan ja hiuksiaan. Aurinko lämmitti. Ilmakehä oli kuin maassa.
     Paikka tuntui paratiisilta.
     Mies kumartui loistavan pensaan luokse, taittoi siitä kukan ja työnsi sen hiuksiinsa. Pitkään hän istui hiekalla ja antoi auringon helliä itseään.
     Sitten hän lähti matkaan. Hän käveli aikansa pitkin metsänrajaa ja etsi polkua. Mikäli täällä ylipäätään eli isompia eläimiä, ne luultavasti kävisivät joskus meren rannalla, edes katsomassa kauas.
     Käveltyään kilometrin verran hän saapui joelle. Tietenkin, alus oli ohjelmoitu etsimään jonkin tällaisen laskeutumispaikan, jonne sivistys oli saattanut kotiutua.
     Kuitenkin jokisuisto vaikutti autiolta, eikä miehen silmään pistänyt mitään keinotekoista. Niinpä hän lähti kulkemaan kapeaa joenrantakaistaletta sisämaahan päin.
     Vähitellen yhä enemmän eläimiä ilmestyi näkyviin. Linnut lehahtivat puihin. Kaikenlaiset karvapallukat vilahtivat piilosta toiseen turvallisen välimatkan päässä. Mies tarkasteli kaikkia näitä eläviä olentoja, etsi älyä, mutta hylkäsi ne yhden toisensa jälkeen. Mikään niistä ei tuntunut tiedostavan itseään.
     Joen ranta pysyi miellyttävänä kulkea. Hiekka rahisi miehen jalkojen alla. Tulvat olivat pitäneet rannat kasvittomina.
     Ja sitten, erään joenmutkan takana, hän hätkähtäen löysi etsimänsä. Tai ainakin todisteen siitä, ettei hän etsinyt suotta. Hiekassa etenivät jäljet, ja ne olivat raskaiden kenkien jättämät. Mies seurasi niitä, varoen. Hän työntyi hitaasti kivien ympäri, kurkisti puiden lomasta ennen kuin kääntyi seuraavasta joenpolvesta.
     Sillä nyt hän pelkäsi. Alkuasukasheimo ei käytä tuollaisia kenkiä, joiden pohjassa on jopa tehtaan leima. Ja tuntui luonnolliselta, että kenkäjalkainen väki olisi rakentanut meren rannalle sataman ja kaupungin ja jättänyt yleensäkin sellaisia jälkiä, jotka aluksen tarkkailujärjestelmä olisi havainnut.
     Hänen tietääkseen Maapallolta ei ollut lähetetty tälle planeetalle ketään ennen  häntä. Tosin hän oli kuullut joskus arveltavan, että matkustamisnopeuden kasvaessa myöhemmin lähteneet ehtisivät edeltäjiensä ohi, ottamaan näitä vastaan. Mutta kaitpa hän olisi tällöin saanut tiedon asiasta radioteitse heti palattuaan tähän avaruuteen. Toinen avaruusalus olisi tietänyt hänen saapumisensa ja olisi pistänyt tulemaan viestin.
     Siltikin. Eräässä kosteahkossa kohdassa hän näki kengän jäljen selvemmin. Soikion keskellä luki jotain, ja katsottuaan tarkemmin, muutettuaan peilikuvan mielessään oikeaksi, hän sai selville sanan "SHUO", ja sen alla numerot 9,5.
     Kirjaimet ja numerot eivät voi kehittyä samanlaisiksi eri maailmoissa, hän ajatteli. Kenkien omistajan täytyi kuitenkin olla maasta kotoisin.
     Vasta nyt hän huomasi kääntyä katsomaan omia tulojälkiään.
     Hänen kenkiensä painanteissa oli soikion keskellä peilikuvana sana "SHUO", ja sen alla luku 9,5.
     Häntä huimasi. Hän oli siis jo kerran kävellyt tätä rantaa tietämättä tai muistamatta siitä itse mitään. Hän lähti kiireesti palaamaan omia jälkiään takaisinpäin. Hän halusi tietää, mistä hän oli ollut tulossa.
     Kulkeminen oli nyt nopeaa. Pian hän seisoi uudelleen kohdassa, jossa hän oli tavannut omat jälkensä. Jäljet saapuivat vasemmalta metsänrajasta.
     Itse metsässä hän ei nähnyt minkäänlaista polkua. Ei edes yhteään katkennutta oksaa.
     Metsästä oli saavuttu taitavin askelin.
     Kummissaan mies lähti uudestaan kulkemaan joen reunaa vastavirtaan. Hän tuli paikalle, josta oli äsken kääntynyt takaisin. Jäljet jatkuivat eteenpäin, ja mies seurasi niitä.
     Noin sadan metrin päässä, lähimmän mutkan takana, jäljet kääntyivät metsään. Vaikutti siltä, kuin kulkija olisi lähtenyt palaamaan metsiä pitkin meren rantaa kohden. Mutta muutaman metrin päässä merkit katosivat. Metsä nieli ne näkymättömiin.
     Mies palasi taas hietikolle ja jatkoi ylävirtaan. Tuuli kohahti kulkemaan. Puut heilahtivat liikkeelle ja pienet väreet kiisivät pitkin joen pintaa.
     Kilometrin käveltyään mies pysähtyi ja istahti kivelle ajattelemaan.
     Oliko hänellä identtinen kopio tällä planeetalla? Ehkä hän oli univaiheensa aikana kierrellyt jotain mustaa aukkoa ja kopioitunut. Tai ehkä liian kova vauhti oli saanut aikaan peräkkäisiä yksilöitä. Ehkä hän eli yhtä aikaa eri maailmankaikkeuksissa, eri sekunninosilla.
     Ainakaan viimeinen selitys ei voinut olla oikea. Sillä ei vieraasta maailmankaikkeudesta voi jättää jälkiä tämän maailman hiekkarannoille.
     Valmistiko planeetta itse kopioita jollain hänelle käsittämättömällä tavalla? Muuttiko se ehkä paikallisia elämänmuotoja samanlaisiksi kuin hän?
      Miehen päätä alkoi särkeä. Hän mietti liikaa, ajatteli liikaa. Aivojen verenkierto häiriintyi. Tai ehkä toisin. Kotimaapallolla ukonilman läheisyys aiheutti aina samanlaisen pahanolon tunteen.
     Ja kuin vastauksena tähän muistoon tuuli nostatti valtavat, mustat pilvet mereltä päin. Kun sade saapui harmaana seinämänä, mies syöksyi vähän matkaa metsikön sisälle hakemaan suojaa. Hän löysi kalliota vasten kaatuneen kiven ja painautui sen alle, ymmärtäen vasta veden jo ryöpytessä paikalle tarkistaa, ettei paikalla asustanut terävähampaisia tai myrkyllisiä petoja.
     Pilvet ja vesi pimensivät seudun. Mies kurkki kivenraosta ulos. Mereltä laineet työntyivät joelle ja kohisuttivat vettä pitkin rantahietikkoa. Mies ymmärsi, miksi rannat olivat niin leveälti paljaat. Tällainen ilma oli tavallinen, ja täydensi jokitulvien vaikutusta.
     Aallot hävittivät rannalta jäljet. Hänellä ei enää ollut mitään, mitä seurata.
     Uusi epäilys valtasi hänet, kun hän katseli luonnonvoimien riehuntaa. Oliko hän todella laskeutunut, vai makasiko hän aluksessaan harhojen vallassa? Ehkä elossapitokone syötti vahingossa hänen vereensä harhoja aiheuttavaa ainetta ravintoliuoksen asemasta. Hän nipisti itseään, uskomatta kuitenkaan kivun todistusvoimaan.
     Valtava salama syöksyi juuri hänen yläpuolellaan pilvestä pilveen. Valo katosi pian sateeseen, mutta muutaman sekunnin ajan hietikko oli kirkkaana näkyvissä. Juuri siinä kohdassa, minkä mies piilostaan näki, työntyi eteenpäin alaston hahmo. Hän oli vedessä  nilkkojaan myöten, ja juuri kun valo himmeni taas, kulkija kohotti jalkansa tyrskyistä. Hänellä oli jaloissaan kengät. Samanlaiset kuin miehelläkin.
     Mies syöksyi ulos luolastaan. Hänen huutonsa sekoittui myrskyyn ja hän huusi itselleen, sillä itsensä hän tunsi tuossa hahmossa. Mutta myrskyn huutoon ja sateen vaikerrukseen liittyi taas uusi ääni. Salama rävähti hänen selkänsä taakse ja jyrinä halkaisi taivaan veden. Jostain metsän takaa, rannalta, kohosi ilmaan räiskien punahohtoinen pilvi, ja mies tiesi, ettei hänellä ollut alusta enää.
     Seistessään siinä ja heittäessään varjon maahan yhdessä satojen puiden kera, tulen riehuessa taustalla, hän kohotti kätensä ilmaan. Hän kohotti molemmat kätensä ja puhkesi itkuun ymmärtäessään, ettei hänellä enää ollut minkäänlaista keinoa lähteä täältä kotiin ja tavata pientä pyöreäpäistä tyttöä, joka kerran oli hymyillyt hänelle koivun alla, vanhan punaisen seurantalon edessä.
     Myrsky lopetti hänen itkunsa ja tuskansa hetkessä. Karrelle palaneena, salaman puoliksi halkaisemana, hän vajosi hengettömänä hiekalle, ja jyrinä soi hänen muistokseen eikä hautaa tarvinnut kaivaa.

     Kun heimon tulet jo näkyivät, Alia Raso kääntyi rantahietikolta sisämaahan. Hän käveli varovaisesti pitkin polkua, mikä tuskin erottui metsästä.
     Heimon jäsenet istuivat muutaman tulen ympärillä luolassa, jota oli lehväkatoksin laajennettu kohti jokea. Kun Alia Raso saapui paikalle, he  nousivat kaikki ylös ja ympäröivät miehen.
     - Mitä sinulla on jaloissasi? he ihmettelivät, ja lähimmät kumartuivat hyväilemään suuria, kiiltäviä kuoria, jotka vähän muistuttivat suurten bestojen kavioita.
     - Kun kävelin lähellä rantaa, sinne laskeutui taivaalta kummallinen rakennelma. Menin siihen sisälle ja löysin nämä. Pistin nämä jalkoihini, sillä näin muukalaisenkin, vähän samantapaisen kuin me. Myös hän piti tällaisia jaloissaan.
     - Tallot kasvit niillä, varoitti heimon vanhin nainen paheksuen.
     - Totta niinkin, totesi Alia Raso, riisui läpimärät kengät jaloistaan ja heitti ne nurkkaan. Istuuduttuaan hän jatkoi kertomustaan:
     - Se rakennelma poltti tullessaan metsän reunasta monta puuta ja repi pensaita juurineen. Muukalainen katkoi oksia ja kukkia ja koristeli itseään.
     - Hävititkö tunkeilijat? kysyi muuan mies.
     - Kuulittehan ukkosen, vastasi Alia Raso. - Hävitin molemmat. Kutsuin metsän myrskykalliolta rajuilman.
     Hänen naisensa toi hänelle lämmintä juotavaa ja hedelmiä, ja hän söi ja joi. Ukonilma haihtui. Heimo paneutui nukkumaan. Hetkessä he olivat kaikki syvässä, rauhallisessa unessa.

     Kuu kohosi suurena ja täytenä. Sen valokeila vaelsi pitkin puiden välistä polkua asumukselle, kiipesi ylös seinämää, hipoi kattoa ja kurkisti nurkkaluukusta. Sisällä se valaisi sinertävät saappaat, ja nurinpäin olevan saappaan pohjasta soikion, jossa luki "SHUO", ja sen alla 9,5.