Novelli ilmestyi Aikakone-lehden numerossa 4 vuonna 1986. Jouduin melkoisesti korjaamaan tarinaa. Lähtökohtana oli aikoinaan kirkon käsitys himosta syntinä. Eipä tuo vieläkään minusta synti ole.

****************

 

Mies sai vastauksen vasta, kun hän oli jo kuun kiertoradalla. Kuun asema oli hylätty ja vastaus tuli maasta. Mies tiedusteli, voisiko hän palata vapaasti suoraan maahan, vai pitikö hänen kiertää jonkin avaruusaseman kautta.
     - Avaruusasemia ei enää ole, hänelle vastattiin.  - Me annamme sinulle koordinaatit, joiden mukaan sinun on laskeuduttava juuri tiettyyn paikkaan. Jos yrität muualle, tuhoamme sinut välittömästi.
     Mies ylitti maan ja kuun välimatkan parissa päivässä. Hän oli erittäin hämmentynyt tilanteesta. Hän ei osannut ajatellakaan, mitä Maan päällä oli tapahtunut. Saavuttuaan sopivalle radalle hän otti uudestaan yhteyttä. Vastaukset olivat varovaisia, ja mies alkoi aavistella pahinta. Hän ei ollut tervetullut. Vaikutti siltä, kuin tiede ja tutkimus olisivat menettäneet merkityksensä. Maa kierteli asioita, kaarteli, vältteli.
     Mies koetti lyhyesti selvittää, mitä kaikkea hän oli matkoillaan saanut selville.
     - Matkani aikana teillä on kulunut ainakin kaksisataa vuotta, ja minä olen löytänyt jopa orastavaa elämää, joka on erilaista kuin maanpäällinen elämä, hän koetti innostaa.
     Mutta vastaus oli tyly.
     - Valehtelet. Ei ole muunlaista elämää kuin tämä meidän.
     Kuitenkin hän sai laskeutumisluvan. Hän antoi aluksensa liukua hiljalleen maapallon ilmakehään.
Valkohehkuisin siiventyngin alus syöksyi paksumpiin ilmakerroksiin ja sukelsi lopulta pilviin. Hän ei halunnut käyttää sukkulaansa, koska hän halusi viedä koko aluksen tiedostoineen ja näytteineen heti maahan. Oikeaan aikaan hän laukaisi laskuvarjot, jarrutti niillä nopeutta ja liukui suolajärvelle suuren kaupungin vierelle.
     Radio rasahti.
     - Tervetuloa kuitenkin, sanoi piirteetön ääni.
     - Onko maa samanlainen kuin ennen? hän kysyi. - Elävätkö ihmiset niin kuin kaksisataa vuotta sitten? Ovatko sodat hävittäneet sivistyksen, taudit turmelleet perimän?
     - Ei, maa ei ole samanlainen kuin ennen, totesi ääni kuulokkeista. - Sotia ei ole käyty enää vuosikymmeniin, ja tauditkin on saatu kuriin. Mutta moni asia on muuttunut.
     - Onko maan päällä enää rakkautta? kysyi mies, sillä sitä hänen oli ikävä.
     - Tietenkin rakkautta on, vastasi ääni ja kuulosti paheksuvalta. - Miksei olisi? Rakkaus on entisestään jalostunut, eivätkä ihmiset enää kulje ympäriinsä kipu rinnassaan. Nykyään ei kukaan ole onneton.
     - Entä onnellinen? mies kysyi, eikä vastausta kuulunut.
     Mies avasi aluksensa oven ja seisahtui haistelemaan pitkästä aikaa maapallon ilmaa. Hän katseli vihreää ja sinistä ja valkoista ja oli tyytyväinen. Maapalloa ei oltu tuhottu, täällä saattoi elää. Ilma tuntui puhtaalta.
     Hän asteli rappuset alas, ja häntä vastaan tuli androidi jäykähköin askelin.
     - Siinähän olet, se sanoi.
     - Sinunko kanssasi minä keskustelin radiolla? mies kysyi.
     - Minun, sanoi androidi. - Minut on määrätty vastaanottamaan sinut. Toimitan sinut eteenpäin.
     - Minkälaista rakkautta? mies palasi vielä samaan aiheeseen.
     - Johan sanoin, tokaisi androidi. - Kaunista ja puhdasta.
     Androidi kääntyi ja lähti kävelemään kohti suurta rakennusta. Mies seurasi, he saapuivat ovelle. Sen yläpuolella luki TUTKINTAROBOTTI.
     Sisälle hän meni yksin ja seisahtui ovensuuhun.
     - Olet ollut kauan poissa, totesi kone pöydän takaa.
     - Olen, vastasi mies. - Silloin kun minut lähetettiin, ihmiset istuivat tällaisten virkojen tuoleilla.
     - Eivät enää, sanoi tutkintarobotti. - Nyt elämme täällä toisin. Mitä haluat?
     - Haluan antaa raporttini, jättää tietoni ja näytteeni asiantunteviin käsiin ja lähteä eläkkeelle. Järven rannalle punaiseen mökkiin, naisen kanssa joka antaa minulle kaksi lasta. Näin olen haaveillut vuodet aluksessani.
     - Puhut niin kuin ei saa puhua, robotti ärähti. - Mene keskusvalvomoon, ehkä saat sieltä jonkinlaisia ohjeita. Ja seuraa vastaanottoandroidia. Jos yrität karata, sinut tuhotaan heti.
     Tutkintarobotti kutsui androidin ovelle ja antoi tälle ohjeet.
     He lähtivät, androidi edellä ja mies perässä. He kulkivat pitkin pitkiä käytäviä ja nousivat hisseillä ja seisoivat taas ovella, ja androidi painoi nappia ja mies sai luvan astua sisään.
     Johtava robotti kuunteli häntä hetken. Mies puhui saavutuksistaan, näytteistään, elämästä etäällä. Syntyvistä tähdistä, kiertävistä galakseista, maailmankaikkeuden alkuräjähdyksen hehkusta, joka yhä kierteli avaruutta.
     Johtava robotti kuunteli ja valo sen silmissä tummeni rubiiniksi, ja sitten se viittasi kädellään miehen puheen poikki.
     - Miten rakastat? se kysyi.
     Miehen mieleen tuli tyttö, sinisilmäinen, vaaleahiuksinen, joka jäi kerran kauan sitten tienristeykseen, joka vilkutti ja itki, ja joka ei elänyt enää.
     - Haluan pitää vaimostani huolta ja helliä häntä, rakastella hänen kanssaan ja saada kaksi lasta.
     Robotti vihastui ja sen ääni syveni.
     - Määrään sinut hoitoon. Eristämme sinut, et kuulu tänne. Vai haluatko, että lähetämme sinut uudelleen avaruuteen?
     Mies katseli ihmeissään ympärilleen. Hän ei ollut nähnyt yhtään ihmistä maahan paluunsa jälkeen.
     - Haluan tavata ihmisiä, mies sanoi.
     Johtava robotti painoi nappia pöydässä, ja sisään tuli kaksi uutta laitetta, ja ne tarttuivat miestä käsivarsista ja kuljettivat hänet pois.
     - Minne te viette minut? mies kysyi.
     - Viedä hoitoon, kirahti toinen, eikä niistä saanut muuta irti.
     He saapuivat kaupungin muurille ja siinä oli suuri portti. Vartijat avasivat portin ja mies työnnettiin sisälle ja portti lukittiin hänen perässään.
     Ja sisältä löytyivät ihmiset. He kävelivät edestakaisin katuja, kiirehtivät asumuksiin, olivat synkän ja katuvan näköisiä mustissa vaatteissaan.
     Miehellekin kävivät sisäkoneet heti vaihtamassa tumman puvun, ja hatun he painoivat hänen päähänsä.
     - Kun olet kunnolla, saat elää, ne vielä neuvoivat miestä, ja mies lähti kaupungille. Heti hän suuntasi askeleensa lähimmän ihmisen luo.
     - Mitä te täällä teette? hän kysyi. Vanhempi mieshenkilö kääntyi kummissaan häntä kohti.
     - Meitä tietenkin eheytetään, vastasi vanhus. - Ehkä me paranemme joskus ja voimme päästä ulos.
     - Entä  mikä teitä vaivaa? jatkoi mies.
     - Koemme kiellettyä tunnetta, tietenkin. Himoa. Oletko unohtanut, siksi sinäkin varmasti olet täällä, lopetti potilas ja kulki pois
     - Kiellettyä tunnetta? sanoi mies hiljaa itsekseen, ja hänkin lähti kulkemaan. Täältä siis voisi löytää naisen, jota voisi rakastaa sillä lailla kuin hän rakkauden muisti.
     Hän seisahti kummissaan keskelle suurta toria eikä tiennyt, minne lähtisi. Torin reunalla seisoi kirkko, sen ovesta purkautui satamäärin ihmisiä. Ja pian sen jälkeen alkoi soida kello - ei kirkonkello vaan heleämpi, maallisempi. Ja kaikki kääntyivät samaan suuntaan ja menivät suureen rakennukseen. Mies seurasi perässä, ja portailla hänen sieraimiinsa takertui ruoan tuoksu.
     Mies meni sisälle. Hän jonotti muiden mukana ja sai lautasensa ja vesikuppinsa. Hän haki katseellaan vapaata paikkaa ja meni sitten huoneen perälle, partaisen nuoren miehen viereen. Hetken he söivät hiljaa, kyräilivät toisiaan. Sitten mies kysyi partaleualta:
     - Miksi teidät on suljettu tänne kaupunkiin? Miksi ette juokse vapaina metsissä ja pelloilla?
     - Etkö muka tiedä? partamies ihmetteli. - Etkö tunne himoa, etkö koe ja aiheuta onnettomuutta?
     - Himoa tunnen, mutta ei se ole onnettomuutta, vastasi mies, ja tämä maailma alkoi hahmottua hänelle. - Joku torvi kielsi teiltä seksin?
     - Niin tietenkin, tämä vastasi. - Maapallosta tulee uuden elämän kehto. Ihmiset elävät ikuisessa onnessa ja vaaleanpunainen aurinko loistaa kaiken ylle. Kunhan himo kaikkoaa meistä.
     - Rakkaus on teidän sairautenne? mies kysyi.
     - Ei rakkaus. Rakkaus on suurinta maailmassa. Mutta himo on synneistä kavalin. Likainen, rietas halu. Ruumiillinen rakkaus on pahe, pahan alku ja syy! kivahti mies.
     - Ihmistä ei ole ilman sitä.
     - Rienaat.
     - En. Teidät on aivopesty.
     Eikä pöytänaapuri käsittänyt, mistä oli kyse.
     Mies nousi ylös ja katseli väkijoukkoa. Toisella puolen hän näki naisen, joka istui yksinään pöydässä. Tämä oli kaunis ja nuori ja rintava, ja koska mies oli viettänyt aluksessaan vuodet ilman naista, hekuma kohosi hänen sisällään.
     Mies meni naisen luokse.  - Olet kaunis, hän sanoi. - Voisin rakastaa sinua.
     Nainen laski lusikkansa lautaselle ja kääntyi kauhuissaan poispäin. - Hankit kirouksen meidän yllemme. Haluat riisua minut ja mennä jalkojeni väliin.
     - Haluan, mies vahvisti. - Se on rakkautta.
     - Se on iljettävää ja kiellettyä, nainen kauhistui. - Ei niin saa edes ajatella.
     - Niin on pakko ajatella, ihmetteli mies. - Te kiellätte lisääntymisen. Miten teitä yleensä on vielä olemassa?
     - Ei meitä enää monta ole, nainen sanoi. - Mutta kun paranemme, me opimme neitseellisen lisääntymisen.
     Mies luopui, käveli ulos ja meni lähimmän tekopoliisin luo.  - Vie minut johtajan luo, hän pyysi.
     - En voi, ei hänellä ole asiaa sinulle, tekopoliisi sanoi.
     Mies meni keskelle toria, suihkulähteen luo, kiipesi sen reunukselle ja huusi:
     - Minä rakastan teitä kaikkia, kuuletteko? Rakastaa tekin toisianne, rakastelkaa ja täyttäkää maa!
     Ja poliisit tulivat, ja pulut ja sammakot karkasivat mutta mies seisoi paikoillaan. Hänet vietiin tutkijarobotin luo, ja mies tervehti kuin tuttua, ja tutkijarobottikin muisti hänet vielä. Siksi häntä ei välittömästi teloitettu.
     - Haluan johtajarobotin luo, mies sanoi. - Meiltä jäi juttu kesken.
     Mies vietiin johtohuoneeseen.
     - Sinä taas, ihmetteli johtaja ja keskeytti työnsä.
     - Sanoit, että voin palata avaruuteen, jos haluan.
     - Voit. Et kuulu tänne, haluamme päästä sinusta eroon.
     Mies kumarsi ja kääntyi. Muovisormet tarttuivat hänen käsivarsiinsa ja saattoivat hänet kaupungin portille. Lukot rapsahtivat auki, eikä mies enää ollut vanki.

Hän astui alukseensa, veti kiinni tutun oven, käveli lämmintä punaista mattoa ohjaamoon, istui tuolille joka tuntui muistavan hänen selkänsä, ja napsautti virran päälle. - Tervetuloa, sanoi hänen aluksensa hiljaa soiden, ja mies aktivoi voimakentät. Koneet surahtivat, tietokone luetteli lukemia, mies tuijotti mittareita, ja lopulta väänsi päälle täyden tehon.
     - Lennän, hän selitti koneelleen. - Lennän ja tulen takaisin, kun täällä on taas kulunut kaksisataa vuotta. Ehkä asiat ovat silloin paremmin. Nyt en jää tänne.
     Ja kun hän lähti, taivaalle piirtyi hohtava vana. Ehkä ihmisvangit seurasivat katseellaan vanaa, ehkä pistivät kätensä haaveksien ristiin.

Kun maapallolla oli taas kulunut kaksisataa vuotta ja mies oli tutkinut kaksi kaukaista planeettaa, hän palasi, laskeutui ja haki radiollaan ja katseellaan androidivastaanottajaa. Kaikki oli autiona. Lentoaseman rakennelmat kyyhöttivät rapistuneina, lasit säpäleinä, ovet raollaan.
     Mies käveli rakennukseen ja katseli ympärilleen. Pölykerros peitti tasaisena kaiken, sitä ei laikuttanut yksikään ihmisen tai robotin jälki. Rotta livahti nurkasta nurkkaan, hämähäkki keinahti verkossaan.
     Hän poistui, lähti kävelemään kohti ihmisten kaupunkia. Linnut lauloivat hänen ympärillään ja ruoho mursi asvalttia, ja jo kaukaa hän näki, että kaupungin portti oli auki eikä aukossa seissyt yhtään vartijaa.
     Autiot kadut ottivat hänet vastaan, tyhjät talot, tori ja sammunut suihkulähde. Pulut ja varpuset hakivat kivetyksen raoista ajat sitten kadonneita leivänpaloja.
     Puistot levittäytyivät harmaiden talojen ohi ja yli, nurmikko eteni, eläimet etsiytyivät pesiinsä, ja yhtäkkiä mies tajusi, ettei kaupunki suinkaan ollut tyhjä ja autio, vaan tulvillaan elämää.
     Mutta vieläkin hänen oli ikävä ihmistä, ja siksi hän jatkoi matkaansa. Hän saapui kaupungin vastakkaiselle laidalle. Sielläkin odotti avonainen portti, ja katu siirtyi maaseudulle ja mies seurasi sitä. Lopulta, käveltyään muutaman kilometrin pitkin liki umpeenkasvanutta tietä, hän löysi entisen älyn rippeet. Sillä eivät koneet niin vain kuole.
     Kaatopaikka kuhisi. Robotit kiipeilivät toistensa yli, kolistelivat ja narisivat. Metalli kirskui metallia vasten ja pajunvesat reunamilla repeytyivät heiluvien jäsenten myötä.
     Mies seisoi ja katseli, ja yritti ymmärtää. Hän huusi ja kysyi: "Miksi te siellä olette?" mutta kukaan ei kuunnellut eikä vastannut. Aurinko paistoi ja linnut sukeltelivat ylitse ja muurahaiset rynnivät pitkin polkujaan miehen jaloissa, ja sitten mies luuli keksineensä.
     Ne oli ohjelmoitu menemään kaatopaikalle sitten, kun ne olisivat saaneet tehtävänsä suoritetuksi. Sitten, kun maapallolla ei olisi enää yhtään syntistä ihmistä. Kauan sitten joku oli huvikseen naputellut sellaisen käskyn ohjelmoinnin loppuun, ja nauranut päälle.
     Mutta kukaan ei ollut ohjelmoinut niitä tuhoamaan itseään. Ja niiden paristot kestäisivät liki ikuisuuden.
     Ehkä ne oppisivat, toisin kuin ihmiset,  synnittä sikiämään, jakoavaimin ja ruuvimeisselein.
     Mies pelästyi eikä korottanut ääntään enää. Hän ei halunnut, että nämä koneet tiedostaisivat ihmispahuuden paikallaolon ja nousisivat kuopastaan saattamaan häntä oikealle tielle. Hän kääntyi ja kiirehti kaupunkiin halki vihreänä leiskuvan luonnon. Kettu livahti hänen editseen ja sudenkorennot helisyttelivät siivillään ilmaa. Mies juoksi halki kaupungin ilmalaivansa luokse. Hän ei jäisi tänne, sillä kestäisi miljoonat vuodet, ennen kuin maan päällä olisi uudelleen rakkautta, ja niin pitkiä aikoja ei hänkään hallinnut. Hän ei tiennyt, minne lähtisi, mutta joka tapauksessa hän nousi alukseensa ja lähti karkuun lajinsa muistoja. Taivaalle kohosi taas leiskuva juova ja ilma jymisi kuin ukkonen.
     Ja kaatopaikalle alkoi sataa pehmeää vettä, elämän vettä.