maanantai, 23. helmikuu 2015

Saatteeksi

Keväällä 2014 täytin 70 vuotta, ja sen kunniaksi Wanhat Herrat julkaisi kokoomateoksen minun tieteisnovelleistani. Siirsin novellit tähän järjestyksessään, ja samalla mukana ovat tiedot julkaisemisajankohdasta ja -lehdestä sekä mahdollisista käännöksistä toisille kielille. Kuviakin pistin lehdistä mukaan, vaikka niiden käyttöön en ole keneltäkään lupaa kysynyt.

Näpäyttämällä Blogi-arkistosta kohtaa 2015, ja siiten helmikuu, saa esille sisällysluettelon.

IMG_0699.jpg

 

maanantai, 23. helmikuu 2015

Perinne

PERINNE

 
Perinne ilmestyi Aikakoneen nuomerossa 3/84. Seuraavana vuonna se palkittiin vuotensa parhaana suomalaisena scifi-novellina Atorox-palkinnolla. Novelli on ilmestynyt suomeksi novellikokoelmassa Atoroxin perilliset (Ursa 1998), italiaksi kokoelmassa La Lingua Fantastica, englanniksi lehdessä Feast of friends, ruotsiksi lehdessä Enhörningen 8/2002 sekä esperantoksi kokoelmassa Sferoj 6. Lisäksi tämä on luettu sekä paikallisradiossa että Ylen Ykkösessä (Radioteatteri, Ismo Kallio) 1991.
 
img059.jpg
 
 
 
 
Luilla hakattiin kiveen. Kaikki oli valmiina ja väki kokoontui ristikolle seuraamaan oikeuden päätöksen toteutumista. Virta kuohui ja syöksyi aukkoon luolan seinämässä. Netim käveli tuomareiden saattamana pitkin virran reunamaa. Hänen päänsä oli pystyssä, eikä hän näyttänyt pelkäävän. Kun ristikko läheni, hän painoi päänsä. Vain Sekv tiesi, miksi. Muut luulivat, että Netim katui rikostaan. Vain Sekv tiesi, että hän puristi suunsa vasten nahkaisen säkin suuta ja puhalsi siihen ilmaa. Ja vain Sekv tiesi, miksi Netim näin teki.
     Jonkin aikaa sitten Netim oli vienyt Sekvin luolan reunamille, pois valoista, ja oli selittänyt hänelle Totuuden. Että luolan ulkopuolella oli toinen maailma, maailma jota he, grotanot, eivät olleet koskaan nähneet. Eivätkä tulisi koskaan näkemään, elleivät tekisi juuri kuin hän. Ja Netim oli antanut ohjeet, joita Sekv ei unohtaisi koskaan. Ja ennen kuin Sekvin tulisi astua virtaan, myös hänen tulisi antaa tietonsa eteenpäin, ja löytää yksi henkilö, johon hän saattaisi ehdottomasti luottaa, ja joka uskoisi häntä.
     Netim seisoi nyt ristikolla, jonka kaksi ylintä puuta oli nostettu syrjään. Virran vartijat seurasivat sivusta, ettei mitään arvokasta virrannut ohitse heidän huomaamattaan. Silloin tällöin he poimivat virrasta puun taikka jotain muuta – kangaspalan, kuolleen eläimen. Ja Estr kohosi kivelle ja nosti soihtuaan.
     - Olet rikkonut meidän sääntöjämme, hän sanoi.  – Ja siksi sinun on kuoltava. Me annamme sinut virralle, jota olet häväissyt. Kuolemallasi sovitat rikoksesi, emmekä enää ole sinua vastaan.
      - Olin oikeassa, huusi Netim.  – Meidän maailmamme ulkopuolella on toinen maailma, se maailma, josta kaikki meidän lahjamme saapuvat. Virta ei niitä synnytä, vaan jokin, joka on meidän ulkopuolellamme ja meitä suurempi.
     Väki kohisi, vihamielisesti, ja Netim astui virtaan ja antoi itsensä imuun. Hetkessä hän katosi näkyvistä, ja virran vartijat tarttuivat puomeihin ja sulkivat virran portin. Tuomio oli pantu täytäntöön, ja virran voima oli sulkenut epäilijöiden mielen. Virta oli voimakkaampi kuin he, virta oli oikeassa eikä muuta jumalaa ollut.
     Heimon vanhimmat kokoontuivat päätulen ympärille. Ensin he käsittelivät normaalit asiat, jakoivat vahtivuorot ristikolle, menivät läpi luettelon tuotteista, jotka olivat edellisen kokouksenjälkeen takertuneet ristikkoon, jakoivat tavarat ja laskivat polttopuut ja niiden riittävyyden. Puita virta toki jakoi runsaasti, eikä luolan ikuinen päätuli päässyt sammumaan. Sitten käsiteltiin ravintotilanne, jaettiin ristikkoon takertuneen eläimen liha ja tasattiin kalastusryhmän saamat kalat.
      - Heimo voi hyvin, sanoi Estr.  –Polttopuut ja ruoka riittävät. Eläimen nahka annetaan sille, joka on vuorossa.
     Ja niin Sekv sai nahan, ja hän taatusti tiesi, miten sen jonain päivänä käyttäisi.
     - Seuraa synnytysvuoron jako, sanoi Estr. Hän tarttui luuhun, sijoitti sen rummun kalvolle, värisytti rumpua ja luetteli halukkaiden nimet ja tunnusmerkit. Sitten hän kohotti kalvon korkeuksiin ja antoi sille viimeiset voimakkaat sysäykset. Naisten kuoro lauloi hiljaisella äänellä uuden elämän hymniä. Ja kalvo laskeutui alas ja vanhinten ryhmä kumartui kalvon ylle.
     - Lumies, sanoi Estr, ja sivummalla seurannut Sekv tunsi pistoksen vatsassaan. Tämä oli hänen onnenpäivänsä, sillä Lumies eli hänen kanssaan. Nyt heille oli annettu oikeus saada lapsi. Lapsi, joka täyttäisi Netimin jättämän paikan.

      - Me voimme saada lapsen, sanoi Sekv palattuaan asuinpaikalleen.
      - Vihdoinkin, huusi Lumies ja heittäytyi Sekvin päälle.
     - Vaikka sääliksi käy Malicia, sanoi Lumies sitten. – Hän odottaa, ja heidän on heitettävä lapsi virtaan, kun tämä syntyy.
      - Joskus tulee heidänkin vuoronsa, sanoi Sekv ja kovetti mielensä. Kukaan ei koskaan luopunut saamastaan edusta näissä olosuhteissa.
     - Kasvata lapsi hyvin, hän sanoi sitten Lumiesille. – Minä en ole ikuisesti teidän kanssanne.
     - Kuinka niin? kysyi Lumies, eikä näyttänyt tyytyväiseltä.
      - Minulla on suurempi tehtävä, sanoi Sekv ja lähti valon ulkopiiriä kiertäen kulkemaan kohti muita ryhmiä.

     - Meidän luolamme on suuri, hän sanoi seuraavalla asuinpaikalla. – Ja virta, joka syöksyy siihen, on suuri ja voimakas. Mutta te olette nähneet valon välkähtävä ylhäältä, sieltä, minne savu nuotioistamme katoaa. Minä sanon teille, siellä on toinen maailma, ja siitä maailmasta saapuu meidän virtamme. Ja siihen maailmaan se myös kulkee täältä lähdettyään.
      - Me emme usko sinua, he sanoivat.  - Ja jollet olisi meidän tuttavamme ja ystävämme, me ilmiantaisimme sinut ja joutuisit virtaan. Mutta nyt, paranna tapasi, niin saat elää. Älä syötä meille sellaista, jonka me kaikki tiedämme valheeksi. Meidän maailmamme on kaikki, eikä sen ulkopuolella ole mitään.
      Ja Sekv jatkoi matkaansa eteenpäin seuraavalle paikalle ja sanoi saman, ja samoin hänelle vastattiin, ja kului pitkä aika ja eräänä päivänä Lumies sai pienen tyttären, ja tyttärelle annettiin nimi Charm.
     Ja sitten Sekv vihdoin löysi nuorukaisen, joka kohottautui hänen puheensa voimasta pystyyn ja sanoi: Noin minäkin olen sen ajatellut. Ja Sekvin sydän täyttyi riemusta ja hän pyysi nuorukaista olemaan hiljempaa, ja sitten hän alkoi siirtää jo kauan sitten itse saamaansa tietoa eteenpäin.
      - Tuolla meidän maailmamme ulkopuolella on toinen maailma. Siellä käyskentelevät vapaina nuo eläimet, joita joskus kuolleina tarttuu meidän seulaamme. Siellä kasvavat juurillaan ne puut, joita virta kuljettaa polttopuiksemme. Ja siellä lentävät siivillään linnut ja pärisevät koppakuoriaiset, ja vähän meidän kaltaisemme olennot kutovat ihmeellisiä kankaita ja kantavat vettä muovisilla ämpäreillä, ja veneillään he kulkevat yli vesien. Ja katse kantaa rajattomiin, koska seiniä ei ole, ja kirkkaus on jatkuvaa kuten meidän salatussa savuaukossamme, paitsi öisin, jolloin siellä äärettömässä katossa vilkkuvat ne pienet kirkkaat valot, joita mekin joskus vahingossa päänuotion ulkopuolella aukosta näemme.
     - Mitä ne tuikkivat valot ovat? kysyi nuorukainen, nimeltään Jun, ja kumartui eteenpäin.
     - Ne ovat kaukaisia maailmoja, vastasi Sekv uneksien. – Siellä on lisää maata ja vettä ja taivasta, eikä rajattomalla vapaudella ole loppua.
      - Minä uskon, sanoi Jun, ja tiesi, kuinka hänen joskus tulisi käymään.
     - Älä pelkää, vastasi Sekv hänen pelkoonsa, ja kääntyi vielä tiukempaan nuorukaisen puoleen.  – Sillä tieto ja viisaus voittavat pelon ja vankeuden, ja ulkopuolella meitä odottaa elämä ilman puun ja ruoan puutetta. Elämä, jossa me olemme vapaita, eikä meillä ole koskaan nälkä eikä vilu.
      - Mutta miten me sinne pääsemme?
      - Kuuntele siis tarkkaan, sanoi Sekv, ja selitti hänelle keinon.  – Ja kun minä olen lähtenyt, anna tiedon kulkea. Ja jollekulle, johon luotat, jätä kaikki tämä tieto ja anna hänelle tie.
      - Minä annan, sanoi Jun ja painoi nämä sanat sydämeensä.

     Kun grotanojen vanhimmat tulivat Sekvin luo, tämä ei edes pelännyt. Hän oli jo kauan tiennyt, että tämä hetki oli tulossa.
     - Tiedät, miksi me tulimme, sanoi Estr, ja nuotion valo leimahteli hänen silmissään.
     - Tiedän, sanoi Sekv ja katsoi johtajaa silmiin, ja tämän silmistä nuotion valo lävisti hänen aivonsa ja hän seisoi suorana.
     - Ja tiedät, kuinka sinun käy?
     - Tiedän. Te tapatte totuuden.

     Lumies puristi tyttöä rintojaan vasten.
     - Kuinka minun nyt käy? Ja lapsen?
      - Teidän ei käy kuinkaan. Ja minun käy paremmin kuin luuletkaan, sillä minä olen valmistanut entistä isomman pussin. Jonain päivänä tulen takaisin ja tuon teille ikuisen valon, ja silloin voit olla ylpeä miehestä, joka on tehnyt sinulle noin suloisen lapsen.
     Mutta Lumiesin katseessa viipyi epäily ja tuska, mutta hän oli ääneti, hän tiesi, että Sekv tarvitsi nyt kaiken mahdollisen tuen. Ja Sekv kulki toiselle nuotiolle ja selvitti Junille: Jos minua ei kohta näy jälleen, tee isompi pussi. Ja Jun lupasi, eikä Sekv ollut enää huolissaan maailmankaikkeuden tulevaisuudesta.

     Luilla hakattiin kiveen. Grotanot saapuivat joka puolelta seuraamaan teloitusta, sillä muutakaan seurattavaa heillä ei juuri ollut. Ja monien mielestä kuolisi taas vapauden ajatus, eikä se jäisi elämään muihin kuin Juniin: Isompi pussi, hän toisteli mielessään seistessään paikassa, jossa tyrskyt kastelivat hänet.
     Ja Sekv asteli pitkin virran reunaa, pää pystyssä, ja vähän ennen ristikkoa hän laski päänsä. Hänen huulensa pusertuivat vasten nahkaisen pussin suuta, joka hänellä oli kainalossaan, ja voimakkain puhalluksin hän täytti sen äärimmilleen ilmaa.  
     Sekv astui varoen avatulle ristikolle ja kuunteli Estrin sanat, ja malttamattomana hän astui virtaan ja antautui sen kulkuun. Vesi takertui häneen ja lähti raahaamaan häntä kiihtyvällä nopeudella. Jo muutaman miehenmitan jälkeen ilmatila yläpuolelta loppui, ja vesi täytti koko uoman. Sekv irrotti säkin kainalostaan ja vei sen huulilleen. Kun keuhkot olivat halkeamaisillaan, hän raotti vähän pussin suuta ja imaisi suunsa täyteen jo kerran hengitettyä ilmaa. Nopeasti hän sulki pussin uudelleen, mutta silti paljon sisällöstä pääsi purskahtamaan luolan kattoon. Hän tunsi huolestuvansa, mutta uskoi silti selviävänsä. Kohta hänen oli pakko jälleen siemaista lisää ilmaa, ja sitten taas, ja sitten taas. Mutta kulku jatkui, eikä luola loppunut, eikä hänen pussissaan ollut enää mitään. Hän liukui pitkin luolan tasaiseksi hioutunutta yläseinää, ja suurella ponnistuksella hänen onnistui avata pussin suu ammolleen. Hän työnsi päänsä pussin sisään ja yritti imeä keuhkoihinsa vielä viimeisetkin ilman rippeet.

Suuren vuoriston juurella laaksoon työntyi joki luoksepääsemättömän vuoren onkaloista. Paikalla, jossa omenapuut kuvastuivat virtaan, kulkivat rantatiellä nuori tyttö ja hänen isoisänsä. Linnut lauloivat ja oli kevät ja tytön mieli oli elämää täynnä. Hän hyppeli sinne tänne, poimi kukan, kuunteli tuulta, haistoi ruohon ja tunsi auringon lämmön. Ja yhtäkkiä hänen kulkunsa pysähtyi ja hän jäi katsomaan virtaa.
     - Katso, isoisä, hän sanoi, ja hänen kevääseensä tuli suru. – Hukkunut pieni apinaparka.
     - Omituista, vastasi isoisä. – Niitä tulee aina silloin tällöin.  Ja aina niillä on pussi päässä.

maanantai, 23. helmikuu 2015

Eristys

ERISTYS

 
Novelli on ilmestynyt Portin numerossa 1/1984. Lopusta korjasin pahan ajatusvirheen. Näköjään jo 30 vuotta sitten mielipiteeni ihmiskunnasta on ollut pessimistinen. Mihinkäpä se siitä olisi muuttunut.  Olin muuten täysin unohtanut tällaisen tarinan kirjoittaneeni. Odotin jännityksellä loppuratkaisua.
********************

- Seuraavana asiana esityslistalla on erään aikaisemmin perustamamme rangaistussiirtolan nykytila, sanoi esittelijä.
     - Ja minkä niistä? tiedusteli päällikkö.
     - RS numero viiden. Sinne siirrettiin geneettisiä rikollisia noin viisisataa tuhatta vuotta sitten. Ja tänä aikana he ovat tyhjästä saaneet aikaan kaikenlaista.
     - Minkälaisia rikollisia? kiinnostui pääsihteeri.
     - Heillä oli geneettisiä virheitä, jotka tekivät heistä väkivaltaisia. Heidät eristettiin, ja heidän muistinsa pyyhittiin tyhjäksi. Eli niin tyhjäksi, kuin silloin pystyttiin. Monille jäi joitain taitoja jäljelle.
   - Oliko siellä alkuperäistä väestöä?
   - Ei, silloin oli jo kielletty käyttämästä asuttuja planeettoja tällaiseen toimintaan. Ja kun geenimuuntelu pääsi alkuvaikeuksistaan, rikolliset parannettiin, ikä siirtoloita enää perustettu.
     - Onko tätä siirtolaa tarkkailtu jälkeen päin?
   - Sen parissa on puuhaillut jatkuvasti muutamia sosiologian osastoja. Eräs tällainen teki äskettäin huomautuksen heidän nykytilastaan.
     - Ja mikä siinä on niin ihmeellistä?
     - He ovat lähtemässä pois siirtolastaan. Se on estettävä jotenkin.
     - Voiko heidät parantaa?
     - Se ei kuulemma käy päinsä. He eivät tiedä olevansa sairaita. He luulevat päinvastoin olevansa jotain suurta. Jos heitä yrittää parantaa, syntyy suuri melu, ja me vaarannamme itsemme.
     - Saisimmeko lyhyen historiikin siirtolasta? pyysi päällikkö.
     Historioitsija nousi seisomaan ja selaili papereitaan.
     - Kyseessä on melko laaja kokonaisuus. Ihmeellistä on, että he ylipäätään ovat selvinneet hengissä. Tosin tällä hetkellä näyttää siltä, että he voivat itsekin tuhota itsensä minä hetkenä hyvänsä.  Mutta silloin, kun heidät jätettiin planeetalle, siellä oli jo melko kehittyneitä apinoita, jotka hallitsivat kivityökalujen käytön ja tunsivat tulen. Rangaistut tosin hävittivät nämä alkuperäiset asukkaanalut muutamassa vuosisadassa sukupuuttoon. Tänä aikana he itse raaistuivat entisestään. Yhteiset viholliset etupäässä saivat aikaan sen, että rangaistut ja heidän jälkeläisensä olivat pakotetut toimimaan yhdessä. Jo tältä ajalta on peräisin heidän vimmattu halunsa liittyä pienryhmiin, jotka ovat jatkuvasti toistensa kimpussa. Tämä on pitänyt lajin lukumäärän kurissa viime vuosiin asti.
     - Ovatko sodat siis loppuneet?
     - Eivät. Mutta tällä hetkellä ne ovat alueellisia. Suurempi konflikti on kuitenkin leijunut ilmassa jo edellisestä miltei yli koko planeetan riehuneesta sodasta lähtien. Siitä on nyt kuutisenkymmentä vuotta.
     - Entä historian jatko? Mitä tapahtui alun rähinöiden jälkeen?
     - Heidän koko historiansa on sotien ja väkivaltaisuuksien  historia. Siinä ohella he ovat kuitenkin onnistuneet hämmästyttävässä määrin kehittämään teknologiaansa. Viimeisen sadan vuoden aikana kehitys on ollut erittäin nopeaa. Ja kuten esittelijä sanoi, nyt he ovat jo irottautumassa meidän kiusaksemme.

     Päällikkö kääntyi papereittensa puoleen. - Ennustatte heistä hankaluuksia. Osaavatko he matkustaa ilman aikahukkaa?
     -Eivät osaa, sanoi tekninen johtaja. - Mutta heillä on valmius siihen. Tällä hetkellä kukaan heistä ei vain osaa edes kuvitella tällaista mahdollisuutta. He ovat liiaksi kiinni erään neronsa luomassa suhteellisuusteoriassa, eivätkä huomaa, että tämä teoria on, sanoisinko, suhteellinen. Mutta seuraava nero kyllä huomaa sen.
     - Ja koska tämä seuraava nero mahdollisesti syntyy?
     - Lienee jo kapaloissaan kuseksimassa, vastasi tähän prognosoija, joka oli tunnettu vähemmän soveliaasta puhetyylistään.
     - No jatka, kehotti päällikkö prognosoijaa. - Minkälainen on mielestäsi tuleva kehitys?
      - He keksivät pikamatkailun, energiaratkaisu selviää heille, he tuhoavat osan planeetastaan, mutta aina muutama kymmenen prosenttia  jää paikalle haisemaan. Ja he lähtevät kohta lentelemään ympäri galaksia ja mukanaan heillä on niin paljon aseita kuin aluksiin vain mahtuu. Ja aina kun he tapaavat sivilisaatioita, he vaativat näitä alistumaan alaisikseen, elleivät sitten tapa näitä jo ennen alkuesittelyä. Eikä heille mahdeta mitään, koska muualla ei ole olemassa aseita eikä armeijoita.
   - Löytyykö vielä muita rangaistussiirtoloita? Siis, onko meillä pian lisää samanlaisia ongelmia?
   - Ei ole, sanoi historioitsija. - Tämä on ainoa geneettisesti parantumattomien siirtola, joka on enää pystyssä. Muut neljä ovat jo tuhonneet itsensä ajat sitten.
   - Voisiko tuossa siirtolassa sitten olla jotain hyvääkin? Se on sentään säilynyt näinkin kauan elossa, puuttui puheeseen galaksikuraattori.
   - Epäilemättä siellä on sellaisiakin mutaatioita, jotka toimivat aivan galaktisen etiikan mukaan. Mutta he ovat niin suurena vähemmistönä, ettei heillä ole sananvaltaa, sanoi kuraattori.
   - Eikö heidän etenemistään voisi pysäyttää niillä keinoilla, mitä meillä on? ehdotti kuraattori.
   -Olisi erittäin arveluttavaa ruveta valmistamaan aseita, kielsi sosiologi.  - Koko galaksi saastuisi.
   - Onhan meillä jonkinlaisia aseita villieläimiä vastaan, sanoi kuraattori.  - Eivätkö ne tehoa?
   - Ne tainnuttavat. Voisitko sinä mennä nuijalla hakkaamaan hengiltä tainnutetun olennon?
   Kuraattori vapisutti inhoten poskiaan.
   - Mitä me sitten teemme? ihmetteli päällikkö.  - Onko ylilääkärillä ehdotusta asian ratkaisuksi? Miten voisimme suojella itseämme heiltä vaipumatta silti heidän tasolleen?
   Ylilääkäri räpytteli silmiään nolon näköisenä.  - Minä arvasin, että tähän tässä päädytään. Te haluatte uuden muistinpuhdistuksen, jotta saisimme vielä viisisataa tuhatta vuotta aikaa.
   - Onnistuuko se? kuului useammalta taholta.
   - Totta kai se onnistuisi, mutta samalla meidän pitäisi puuttua heidän persoonallisuuteensa. Ja se taas ei käy päinsä, eettisistä syistä. Geenimuutokset pitäisi tehdä  nukutuksessa yhdelle kerrallaan, enkä näe mitään keinoa toteuttaa sitä.
   - Entä tekninen virasto? Päällikkö kääntyi teknisen johtajan puoleen.
   Tekninen johtaja kohautti hartioitaan.  - Minulla on ehdotus, jollei kenelläkään muulla ole enää mielessään mitään.
   Sosiologi viittasi.  - Voisiko heidät ottaa galaktisen liiton jäseniksi, ja sitten pitää säännöksin kurissa?
   Historioitsijaa nauratti.  - No ei taatusti. Et taida tajuta, minkälaisesta porukasta me nyt keskustelemme.
   - Joten puheenvuoro on teknisellä puolella, totesi päällikkö.
   - Me emme voi tuhota heitä emmekä myöskään voi tehdä geenimuutoksia tai muistinpyyhintää. Käsittääksemme emme voi myöskään aidata heidän järjestelmäänsä. Tämä kuluttaisi liikaa energiaa ja sammuttaisi heidän aurinkonsa pikavauhtia. Emme voi myöskään päästää heitä keskuutemme.Joten minusta meillä ei ole  muuta keinoa, kuin toimittaa heidät uuteen rangaistussiirtolaan.
   - Toiseen maailmankaikkeuteen? arvasi sihteeri.
   - Se lienee ainoa mahdollisuus, myönsi tekninen johtaja.  - Pystymme tekemään sen. Nukutamme siirtolan asukkaat, suojaamme heidät kuorella, laukaisemme kolme lähitähteä supernoviksi ja suuntaamme energian heidän aurinkokuntaansa. Lisäksi lähin maailmankaikkeus on erittäin sopiva karkotuspaikaksi.
   - Eivätkö sen toisen maailmankaikkeuden asukkaat joudu kärsimään? kysyi sosiologi.
      Toisia hymyilytti.
   - Etpä taida olla kovin hyvin selvillä edes naapurimaailmankaikkeudestamme, sanoi tekninen johtaja. - Heidän maailmassaan värivoiman vakio on pari prosenttia suurempi kuin meillä, ja tästä johtuen kvarkit eivät ole voineet yhtyä protoneiksi, eikä siellä näin ollen ole ainetta ollenkaan.
   - Eikö tämä lähetettävä aurinkokunta sitten hajoa välittömästi?
   - Jätämme suojakuoren. Se vie vain hieman energiaa eikä aiheuta ongelmia. Kunhan pysyvät sen sisällä. Ulos suuntautuvat alukset hajoavat.
   - Eiköhän tehdä sitten näin, totesi päällikkö.  - Siirretään heidät ensi tilassa. Jos he yrittävät kömpiä sieltä ulos, palataan uudelleen asiaan.
   - Eivät kömmi. Heillä ei ole lähitähtiä siirtoenergiaksi. Tämä on lopullinen ratkaisu, sanoi lääkäri.
   - Hyvä on. Tekninen puoli toteuttaa asian, päätti päällikkö lopuksi.
   Ja eräänä päivänä Maapallon yöpuolen ihmiset katselivat kummissaan taivasta, jolla ei näkynyt ainoatakaan tähteä.

maanantai, 23. helmikuu 2015

Elämän kaipuu

ELÄMÄN KAIPUU

 
Tämä on julkaistu Spinin numerossa 3/84.  Näännyksiin asti selitin aikanaan, miksi matkailija ei riemastu suuresti elämää löytäessään, enää en jaksa. Edelleen olen näin tyytyväinen.

*******************' 
 
 Katselin alapuolellani leviävää näkymää ja minun oli omituinen olla. Maailma vaikutti Maalta: sen päävärit olivat sininen, valkoinen ja vihreä, sen koko sopi kuvioihin samaten kuin sen etäisyys keskustähdestä, ja keskustähden spektriluokkakin oli oikea.
      Sen toki tiesin etukäteen, tämän olivat varmistaneet monivuotiset tutkimukset jo ennen kuin lähdin matkalle. Mutta mikään ei ollut taannut, että keskustähti olisi samanlainen vielä nyt, kun lopultakin olin saavuttanut päämääräni.
     Katselin ympärilleni avaruusaluksen observatoriossa, yritin arvailla, missä suunnassa Aurinko oli, eikä minulla ollut siitä aavistustakaan. Syötin tietokoneelle toivomukseni, ja se käänsi kaukoputken oikeaan suuntaan. Katsoin okulaariin, suurensin kohteen äärimmilleen. Pyysin tietokonetta merkitsemään ristikolla Auringon, ja se teki toiveeni mukaan. Katselin seutua ja tunsin olevani kaukana.
      Sitten käännyin takaisin kohteeni puoleen. Pitkä horros tuntui vielä jäsenissäni – huolimatta tekniikan huimasta kehityksestä avaruusalukset olivat saavuttaneet vasta kymmenennen osan valon nopeudesta. Saattoi olla, ettei siitä pidemmälle koskaan päästäisi. Vaikka – ainakin sen olin oppinut – sanoja ”ei koskaan” oli tarpeetonta käyttää. Kuitenkin jonain päivänä etäisyys menettäisi merkityksensä ja ihminen pääsisi minne ikinä haluaisi. Jollei muuten, hän kääntäisi maailmankaikkeuden laajenemisen supistumiseksi, kiihdyttäisi sitä ja toisi avaruuden laidat luokseen. Sillä ihminen ei ollut tuhonnut itseään, ja sen jälkeen mikään ei ollut hänelle mahdotonta.
     Avaruusalukseni kiersi planeetan kerran kahdessa tunnissa. Kohta minun tulisi laskeutua sukkulaan ja jättää alukseni kiertämään planeettaa tietokoneen valvonnassa. Luotin tietokoneeseeni ja tiesin, ettei minua siinä suhteessa kohtaisi mikään vaara. Kun palaisin, avaruusalukseni olisi täsmälleen siinä, missä sen piti olla.
     Tietokoneeni oli hiljaa. Niin kuin kaikki tietokoneet olivat olleet vuosisatoja jo ennen lähtöäni. Niiden aikaisempi puhevimma keinotekoisine huumoreineen oli tehnyt monet matkustajat hulluiksi pitkien matkojen kuluessa. Monta konetta oli tuhottu säpäleiksi ja vielä useammilta oli kirjaimellisesti leikattu kieli irti. Roikkunein johdonpätkin ne olivat palanneet matkoiltaan ja lentäjät olivat kironneet ne alimpaan kaatopaikkaan. Niinpä minunkin tietokoneeni kertoi pyynnöstäni tietonsa kaikessa rauhassa näyttöpäätteelle, ja jos sillä oli jotain kiireellistä sanottavaa, se ilmoitti halunsa hälytysvaloin ja merkkiäänin.
     Minun piti mennä tuonne alas. Katsoin päämäärääni ja tiesin, että se näytti lupaavalta. Se näytti jopa lupaavammalta kuin aikoinaan maan päällä olimme osanneet aavistaa. Sen vihreä väri kertoi kasvillisuudesta ja sen turvin elävästä eläimistöstä. Ja missä oli elämää, siellä saattoi olla joku, joka ahnein silmin tarkkaili taivasta ja tiedosti sen tapahtumat.
     Olin jo kokeillut radioaalloilla, mutta planeetta oli hiljaa. Se ei toki merkinnyt mitään, saattaisin silti löytää järkeviä olentoja, jotka joko käyttivät meille tuntematonta tietojenvälityskeinoa, tai sitten eivät olleet vielä päässeet runonlaulantaa pitemmälle.
     Ihmiskunta oli tutkinut Linnunrataa pitkään. Tähti toisensa perään oli tarkastettu, sen planeetat menty läpi, eikä mitään ollut löytynyt. Ei ensimmäistäkään elävää solua, ei kasvia, ei bakteeria, ei virusta, ei matoa eikä hyönteistä. Suuret konferenssit olivat miettineet kysymystä elämän muodoista, monet viisaat olivat väittäneet, ettemme tuntisi elämää elämäksi, vaikka sitä löytäisimmekin. Ja elämälle oli haettu tuntomerkkejä, mutta jokaisesta niistä ihminen tunsi itsensä.
     Tämä oli ihmiskunnan tähän mennessä rohkein yritys. Olin jättänyt maapallon taakseni, ja se odotti minun selontekoani juuri tästä planeetasta. Ellei tämä tuottaisi tulosta, ihminen keksisi jotain muuta. Hän matkustaisi kauemmas ja syvemmälle, ja jollei hän löytäisi mitään tästä ulottuvaisuudesta, hän vaihtaisi ulottuvuutta niin kauan, että löytäisi itselleen kumppanin. Tai tietäisi ehdottoman varmasti, ettei koko maailmankaikkeudessa ollut muuta elämää. Ja sittenkin hänelle jäisi epäily, ettei hän tuntenut kaikkia aineen ja energian olomuotoja, ja että jossain tilassa, jota hän ei osannut kuvitella, häntä odottaa joku.
     Sillä elämä etsii elämää, ja sitä minäkin olin tekemässä. Retkikunnat olivat saaneet kerran toisensa jälkeen mitä erilaisimpia tieteellisiä tehtäviä päämääräkseen, mutta tarkoitus oli aina sama: Etsikää ja löytäkää. Ottakaa yhteys. Sillä jos elämää löytyisi edes yhdestä paikasta maapallon ulkopuolelta, silloin ihminen voisi olla varma, että maailmankaikkeus kuhisee ajattelevia olentoja, ja on ainoastaan ajan kysymys, koska niihin saadaan yhteys.
     Tietokone ilmoitti minulle äänimerkillä, että sillä oli minulle asiaa. Kytkin näyttöpäätteen päälle ja kone ilmoitti, että mikäli halusin laskeutua seuraavalla kierroksella, minun piti ruveta toimimaan. Niinpä aloin toteuttaa satoja kertoja harjoiteltua ohjelmaa. Menin sukkulaan, ja pian kaikki oli valmista.
     Tietokone oli etsinyt minulle laskeutumispaikan, ja kun laskuvarjot aukenivat, aloin erottaa yksityiskohtia planeetan pinnasta. Ensimmäiseksi olin tietenkin nähnyt meret, mutta nyt kiinteän pinnan korkokuva alkoi piirtyä aivoihini. Maata oli alle puolet pinta-alasta, siinäkin suhteessa tämä maailma vastasi kotiplaneettaani.
      Vihreän allani täytyi olla kasvillisuutta, ja sukkulan koneet analysoivat jo kaasukehää. Sen lukemat tuntuivat tutuilta ja turvallisilta, oli kuin olisin tulemassa kotiin. Sitä mukaa kuin laskeutuminen edistyi, tämä tunne voimistui. Ja kun sukkulan tietokone lopulta laski minut pinnalle, minun mieleni oli täynnä iloa ja tyytyväisyyttä. sillä ihmisen etsimistyö oli nyt loppunut, ja hän oli löytänyt.
 
                          
     Sukkula lepäsi ruohikolla sinisen taivaan alla ja puro virtasi lähellä sitä. Perhoset lepattelivat loistavanväristen kukkien lomassa ja niityn reunalla puiden välissä lenteli lintuja, ja erään kiven kupeelta katseli outoa saapujaa kaksi älyä täynnä olevaa silmää.
     Menin ulos, enkä ollut ollenkaan varovainen. Ilma oli samanlaista kuin maassa, ja ruoho kahisi jaloissani. Ja vaikka vastaani tuleva olento ei suuremmin muistuttanut ihmistä, hän oli siro ja kaunis.
     Kohotin käteni kämmenet alaspäin tervehdykseen, ja hän teki samoin. Sydämeni lämpeni ja riemu kohotti palleaani. Astuin vastaanottajani luokse, ja me kosketimme moneen kertaan toisiamme.
     Lähimpien viikkojen aikana meistä tuli ystäviä, ja vietin hänen ja hänen ryhmänsä kanssa aikaa paikallisen vuoden verran. Opin heidän kielensä ja tiesin, että ihmiskunta saisi heiltä paljon viisautta.
     Mutta sitten minun oli lähdettävä. Tutkimusmatkailijan on palattava takaisin niiden luokse, jotka ovat hänet lähettäneet, kertomaan tuloksista ja odottamaan uusia tehtäviä. Ja minä tiesin, että tulisin pyytämään pääsyä uudelleen tänne, samalle niitylle, samaan maailmaan, tuomaan terveisiä maapallolta ja kutsumaan tämän meille uuden maailman olentoja veljiksemme.
 
 
     Niin minä nousin sukkulaan ja me sanoimme hyvästit. Minä lupasin palata, ja he lupasivat odottaa minua. Ja sukkula kohosi ja kohtasi erheettä avaruusaluksen, jonka koneisto ryhtyi työhön – laskemaan reittiä kotiin ja valmistelemaan alusta pitkään matkaan sekä minua horrokseen.
     Astuin kaikessa rauhassa vuoteelleni. Ihmisen laskelmat olivat olleet täysosuma. Juuri tässä kohden tätä galaksia ja juuri tällaisen auringon ympäriltä ihmisen itsepäisyys oli lopulta saanut palkkansa. Minä tiesin, että minua odotettiin malttamattomasti kotiin, joten annoin alukselle välittömästi lähtöluvan.
     Virtapiirit leimahtelivat, moottorit sysäsivät aluksen eroon planeetan radalta, ja kotimatka alkoi. Piankin vauhti yltäisi valon kymmenesosaan, vaikka silloin minä olisin jo unessa. Mutta kahdenkymmenenyhden ja puolen miljoonan vuoden kuluttua koneet taas herättäisivät minut, ja voisin kertoa omille lajitovereilleni, ettemme ole yksin.
     Andromedan galaksissa on elämää.
 
img057.jpg

maanantai, 23. helmikuu 2015

Sana maailmankaikkeuden ratoksi

SANA MAAILMANKAIKKEUDEN RATOKSI

 
Novelli ilmestyi Portissa 4/83.  Hieman muuttelin tekstiä, eli korjasin kieliasua. 

*******************
 
Aikaa oli kulunut kauan, ja Maan ihmiset kulkivat jo Galaksia ristiin rastiin, ja he tunsivat olevansa lähetysmatkailijoita ja heillä oli järjen ja viisauden sana tuomisinaan. Planeetoilla,  joilla ei vielä ollut älyä kyllikseen, he pysähtyivät ja rupesivat sitä istuttamaan.
     Taas kerran he saapuivat uudelle auringolle, ja sen läheltä he löysivät elinkelpoisen planeetan, jolla elämä jo versoi. Ja tätä planeettaa me seuraamme hetkisen verran kauemmin.
     Maan avaruusalus kierteli planeettaa muutaman viikon ja kartoitti sen elämää. Planeetan pinnalla oli vaikka minkälaista vipeltäjää, ja sieltä seasta tutkijat löysivät omalaatuisen tutun rodun, joka keikkui puissa, ja jotkut sen jäsenet olivat jo laskeutuneet puusta maahan  ja ottaneet kiviä käteensä.
       - Kas siinä, sanoi aluksen päällikkö, eikä mitään epäilyä enää ollut.
      Laumasta erotettiin seitsemäntuhatta yksilöä ja muut tuhottiin. Ja näille seitsemälletuhannelle asetettiin kaikki tieto salvan taakse, sillä kyllä aivoihin tietoa mahtuu.
      Ja ihmisten matka jatkui ja viisaus eteni.
      Mutta me odotamme miljoonat vuodet, ja katso: nyt on pimeä keskiaika ja planeetalla elämä elää miekkojen ja vapahtajan aikaa.
     Ja eräänä päivänä kävi niin kuin käydä piti. Erään naisen aivoissa salpa ratkesi ja hän tiesi liikaa. Ja kuten arvata saattaa, hän ei malttanut pitää tietoa omanaan vaan rupesi sitä levittämään.
      - Noita, huusivat toiset kaikki ja polttivat naisraukan roviolla, koska tämä tiesi enemmän kuin muut.
      Mutta koska aika oli otollinen, alkoi raksahduksia tapahtua siellä ja täällä, ja roviot paloivat entistä kiihkeämmin. Kunnes lopulta roviot eivät enää riittäneet, tieto lisääntyi kiihtyvää vauhtia, ja piti siirtyä miekkaan ja kirveeseen. Ja kuten arvata saattoi, älyllinen elämä väheni planeetan pinnalla ja jäljellä olevat kävivät yhä riemuimmin rinnoin taistoon pahaa vastaan.
      Ja eräänä päivänä ajateltiin enää yhdessä ainoassa paikassa, ja sieltäkin yksilöt vähenivät ja vähenivät, kunnes lopulta heitä oli vain kaksi jäljellä.
     - Piruja on kaikkialla, totesi toinen heistä.
     - Mutta me taistelemme kiusaajaa vastaan viimeiseen asti, totesi toinen.
      Ja niin ensiksi puhuneen aivoissa naksahti, ja yhtäkkiä hän tiesi.
      - Kuule, hän sanoi.  – Me olimme väärässä. Kuitenkin totuus on niin, kuin harhauskoiset ovat sitä levittäneet.
      Ja toinen nosti miekkansa ja surmasi tämän, joka yritti olla erilainen kuin muut. Mutta sitten raksahti taas, ja viimeinenkin planeetan asukas sai osakseen koko Galaksin viisauden.  Hän katseli ympärilleen autiota planeettaa, kyteviä rakennuksia, katkottuja päitä, vapahtajan kuvia, ja sanoi:          - Piruako minä itsekseni rupean täällä viisastelemaan.
      Ja niin hän syöksyi miekkaansa ja kuoli, ja muurahaiset ryntäsivät hänen kimppuunsa ja päättivät jättää kitiinikuorensa sikseen.