Sinä kesänä renki tuli taloon eikä piika saanut silmiään hänestä eroon. Yhteiskunnalliselta asemaltaan he olivat samanvertaiset, joten piian ei tarvinnut aristella. Hänen edellinen rakkautensa, nuori kansakoulunopettaja, oli nauranut hänelle päin naamaa, kun hän kerran oli yrittänyt siltatansseissa lähestyä tätä. ”Minä olen opettaja”, mies sanoi. ”Ja sinä olet piika. Älä unta minusta näe.”
     Heinäkuun ensimmäisenä päivänä, se oli lauantai, piika meni rengin luokse pihalla heti aamulla, kun kukko oli vasta laulanut. Renki seisoi kaivolla ja kaatoi vettä sangolla päälleen. Renki oli alasti, piika lähestyi takaa varovasti eikä sanonut mitään. Kun renki laski sangon kaivon puukannelle, piika ojensi kätensä miehen kainalon alitse ja tarttui tämän kulliin. Mies säpsähti, mutta ei kääntynyt. Piika ajatteli, ettei mies tiennyt, kuka häntä piteli. ”Se olen minä”, piika sanoi, ja nyt mies kääntyi. ”En luullut sinua kanttoriksi”, renki sanoi ja otti piian syliinsä. Piika pudotti leninkinsä pihanurmelle, ja ennen kuin talon väki tuli ulos, piika ja renki kävelivät käsi kädessä, vapaassa kädessä vaatteita pidelleen, rantaan.
     Kun he olivat yhtyneet – piialle tämä oli ensimmäinen kerta, rengistä ei kukaan tiedä – he kävivät pikaisesti uimassa järvessä. Nyt piikaa jo nolostutti, hän nousi vedestä käsiään rintojen ja sukukarvoituksen edessä pitäen. ”Et sitten hylkää minua koskaan”, piika sanoi rengille, ja tämä nyökkäsi ja pisti paperossin palamaan. Polttaessaan hän puki vaatteet ylleen ja lähti pellolle.  Heinän niitto alkaisi kohta, renki käveli pellon oikeaa sivua ja suunnitteli työtä. Kun hän saapui metsän reunaan, kauimmaksi talosta, meteoriitti putosi taivaalta hänen päähänsä, ja hän kuoli.
       Hautajaisten jälkeen piika ei enää tullut entiselleen. Joka ilta töiden jälkeen hän lähti kävelemään, käveli kohti hautausmaata, kulki polkua läpi kylän ja hiekkaista tietä kirkolle. Suuntaansa matkaa tuli kaksitoista kilometriä ja yö oli jo pitkällä, ennen kuin hän laskeutui aittaansa levolle. Päivästä päivään hän käveli, käveli sateessa ja käveli paisteessa, käveli vielä, kun syksy pudotti lehdet ja kovetti ojat, käveli jouluun asti ja joulun ylitse, lumihangessa milloin nilkkojaan, milloin polviaan myöten. Kylän polku tallaantui hyväksi, ja sitä käyttivät niin ihmiset kuin eläimetkin.
     Kun piika saapui haudalle, hän laskeutui polvilleen ja painoi poskensa vasten vaatimatonta puuristiä. ”Ei enää kauan”, hän sanoi. ”Ensi heinäkuun ensimmäisenä päivänä, kun olen joka päivä tämän matkan kävellyt ja sinua muistanut, tulet taas eläväksi ja elät minun kanssani.” Ja talvi vaihtui kevääseen, purot vapautuivat, talitintit vetivät virttään ja polun pohjalla näkyi jo kuusen juuria ja kivenpintoja.
     Toki tiesivät kylän nuoret miehet, mitä piialle oli tapahtunut, vaikka ei tuosta yhdestä riemuhetkestä ollut seurauksia tullut. Toki tiesivät kylän naiset, mitä piika mielessään ajatteli. Että heinäkuun ensimmäisenä päivänä tämä ramppaaminen loppuu ja renki palaa takaisin, ja alkaa piian kanssa yhtä elämää viettää.
     Reellä ajoivat kylän miehet kylältä kirkolle, hienoilla hevosillaan ja kirkkailla reillään ja kieseillään, ja eräänä iltana he pysäyttivät kulun piian vierelle ja sanoivat: ”Tule kyytiin, hevosella sinut viemme, vähemmällä pääset, helpommalla renkisi takaisin saat.” Mutta ei piika suostunut, kas jos kerrankin jää tie kävelemättä, ei paluun päivä koita.
     Kerran eivät kylän miehet enää pyytäneet, pysäyttivät kärryt ja kaappasivat tytön matkaan. Kovin pyristeli nainen, mutta mikään ei auttanut, käsistä piti kaksi ja yksi suitsista ohjasi, ja vasta hautausmaan portilla nainen vapaaksi laskettiin. Mutta piika ei suinkaan mennyt kiviportista sisään vaan palasi jälkiään siihen paikkaan, mistä hänet oli kyytiin siepattu, palasi jalan hautuumaalle ja lankesi puuristin viereen itkemään. Ja jalan hän palasi, läpi pimeän metsän, ja vasta aamunkajon jo kurkkiessa kuusten välistä, hän suoraan astui navetan ovesta sisään aamutöilleen.
     Tuli kesä, koivusta sai vastan tehtyä ja rantalahteen verkot vietyä. Linnut tekivät pesiään, hautoivat ja alkoivat hyönteisruokaa kantaa poikasilleen. Meni juhannus, kokot leimusivat rannoilla ja mielissä, ja niin loppui kesäkuu ja heinäkuun ensimmäinen aamu koitti, sunnuntaiaamu. Aamulypsyn jälkeen oli piialla vapaata, ja lähti hän heti kävelemään kohti kirkonkylää, sillä tämä olisi se päivä. Pitkin metsäpolkua, kylätietä, soraista kirkonkylän maantietä hän vaelsi ja hänen mielensä oli iloinen ja autuas. Kun kirkontorni jo alkoi näkyä, hän oli ryntäämäisillään juoksuun, mutta hidasti heti, ei sovi kulunmallia muuttaa, rauhassa pitää askeltaa vielä tämä viimeinen pätkä. Hautausmaan portti oli avoinna, kukkaloisto kimmelsi silmiin ja jo kaukaa hehkui muurin viereltä rakkaan haudan harmaantunut risti. Mieli riemua täynnä hän astui viimeiset askelet, laskeutui polvilleen ja painoi otsansa vasten puuta.

     Uinnin jälkeen, rengin poltellessa kessuaan, piika antoi tälle vaatteen kerrallaan, ja renki pukeutui. ”Lähden tästä heinäpeltoa katsomaan”, renki sanoi, ja piika tuli hänen mukaansa ja ohjasi tämän askelet pellon vasenta puolta, kauaksi siitä paikasta, mihin kohta putosi raivoisa taivaan kivi.