Novelli on ensiksi julkaistu lehdessä Portti, nro 3 vuonna 1984, nimellä Infero aú chielo. Lisäksi tämä on ilmestynyt kokoomateoksessa Ensimmäinen yhteys, 1988, esperantoksi lehdessä Literatura Foiro ja italiaksi novellikokoelmassa La lingua fantastica.
Novelli tuli neljänneksi Atorox-kisassa 1984, silloin minun Perinne-novellini voitti.

*************'
 



- Kaksikymmentäneljä tuntia  sitten lähettämämme sukkula lakkasi toimimasta ollessaan kilometrin korkeudella planeetan pinnasta, sanoi kapteeni meille ja me menimme mietteliään näköisiksi. Kysyimme, kuinka lentäjille kävi.
     - He pelastuivat heittoistuimineen, ja käyttivät reaktiomoottoreita päästäkseen pinnalle. He kököttävät nyt keskellä omituista ympyrää, eikä heillä ole keinoa päästä pois. Heidän sukkulansa tuhoutui täydellisesti sadassa metrissä. Totta puhuen se räjähti olemattomiin.
     - Onko lentäjiin radioyhteyttä?
     - On. He käsittävät asian niin, että planeetan pintaa peittää eräänlainen robottikerros. Se pystyy lamauttamaan avaruusaluksen kilometrin korkeudelta ja tuhoaa vielä jätteetkin sadassa metrissä.
     - Mikseivät he itse hävinneet olemattomiin sadassa metrissä, eivätkö he olleet jätteitä? minä kysyin.
     - He otaksuvat, että pinta tuhoaa ainoastaan metallia ja kiveä. Eli tuhovimma on tarkoitettu puolustuskeinoksi meteoriitteja vastaan. Heidän heittoistuimensa rakettimoottoreineen ovat kevyttä muovia, siitä syystä he selvisivät hengissä. Onneksi muovista pystytään nykyään valmistamaan melkein mitä vain.
     - No mikä siinä, minä sanoin. - Otetaan  muovialus ja mennään pelastamaan heidät.
     - Meillä ei ole, sanoi kapteeni. - Ei muuta pelkästä muovista tehtyä liikuntavälinettä kuin nuo heittoistuimet. Joka sukkulassa on metallia liiankin kanssa. Ja heittoistuimet eivät kykene nousemaan ylöspäin planeetan vetovoimassa.
     - Mitä me sitten teemme? kysyi Mary Lou, joka oli Tomin ystävä. Ja Tom istui ihmeellisellä planeetalla keskellä outoa ympyrää ja oli kuolemassa kahdentoista tunnin kuluttua. Silloin loppuisi happi hänen puvustaan. Kuten kahden muunkin haaksirikkoisen puvusta.
     Päätimme tietenkin järjestää pelastusretkikunnan. Kuten tavallista, tällaiseen tehtävään valittiin vapaaehtoisia, ja kuten tavallista, työnsin itseni mukaan.
     Lisäkseni mukaan halusivat pesunkestävä romani Sandor, sekä Mary Lou. Koetin estellä naista lähtemästä.
     - Et ole sopiva mukaan. Hössötät Tomin puolesta ja teet typeryyksiä.
     - Älä höpise. Olen huolissani, mutta en ole tyhmä.
     Otin heidät molemmat mukaan pelastusmatkalle.  Minut kapteeni nimittäin käski ryhmän johtajaksi, koska suomalaisilla on avaruudessa hyvä maine. Kovia työntekijöitä ja vaaratilanteessa luotettavia. Ja maksavat velkansa. Ryyppäämisestä ja sisusta ei enää puhuttu mitään, koska meillä kaikilla oli viinanjuonnin estävä kapseli piilotettuna jonnekin elimistöön, ja siinä sivussa lie hävinnyt sisukin.
     Nousimme sukkulaan ja aloitimme matkan kohti omalaatuista planeettaa. Se oli liki maapallon kokoinen, eikä keskusaurinkokaan kovin paljon poikennut omastamme. K-tyypin tähti pääsarjavaiheessaan. Myös planeetan etäisyys vastasi suhteessa meidän sijaintiamme  omassa aurinkokunnassamme, keskellä ekokehää. Planeetan olisi siis pitänyt edes jollain lailla muistuttaa maapalloa. Mutta ei - se oli aivan tasainen eikä sillä ollut kaasukehää eikä tippaakaan vettä.
     Ja sillä oli jotain, joka tuhosi liian lähelle pyrkivän avaruusaluksen.

     Lähestyimme pintaa. Arvelimme olevamme turvassa yli kilometrin  korkeudella, joten pysähdyimme leijumaan puoleentoista kilometriin. Katselimme alas liian tasaista pintaa ja pudotimme tutkimuspallon. Kilometrissä menetimme yhteyden siihen, ja sadassa metrissä se räjähti olemattomiin. Pallon tuhonnut energiapurkaus lähti juuri pallon alapuolelta,
     Tarkastelimme pintaa. Se näytti olevan yhtenäisen metallikerroksen peittämä. Kaukoputki osoitti, että se oli palasina kuin koottu palapeli.
     - Hitto vie, se on todella jakautunut yksilöihin, sanoi romani.
     - Mitä järkeä tuollaisissa roboteissa on? kysyi Mary Lou.
     Minä en tiennyt, eikä Sandorkaan, mutta hän tarjosi toista selitystä:
     - Ehkä ne ovat biorobotteja. Jokaisen sisällä on hermokudosta.
     - Mahdotonta, arveli Mary Lou. - Planeetalla ei ole kaasuja eikä vettä. Ei siellä elä mikään.
     - Älä yritä, sanoin minä. - Nuo ovat suljettuja järjestelmiä. Sitä paitsi evoluutio kykenee kyllä kehittämään tyhjiössä eläviä olentoja. Vain elämän syntyyn tarvitaan vettä ja kaasuja.
     Lähdimme liitelemään pitkin planeetan pintaa. Himmeä metalli peitti miltei kaiken tilan. Aina parinsadan kilometrin välein metallipinnassa oli kilometrin läpimittainen ehdottoman pyöreä aukko.
     Ja erään sellaisen aukon keskellä seisoivat ystävämme, emmekä me päässeet heidän luokseen.
     Kun saavuimme heidän ympyränsä yläpuolelle, saimme heihin radioyhteyden.
     - Seisomme eräänlaisella tiheällä ristikolla, sanoi Tom. - Nuo romut eivät näytä lähenevän, mutta ajattelimme mennä niiden luokse ja roikottaa koko ajan jotain edessämme turvaviirinä.
     - Tehkää niin, minä yllytin, ja he lähtivät kävelemään.
     Kymmenen minuutin kuluttua he seisoivat ehjinä seinämän vieressä.
     - Ne ovat puolentoista metrin  korkuisia. Niitä yhdistävät jonkinlaiset tikut yksilöstä toiseen. Ne eivät liiku mitenkään. Niillä ei ole jalkoja, ne ovat pelkkiä möhkäleitä. Ei silmiä, ei korvia, sanoi Tom.
     - Ei häntää laisinkaan, lisäsi Mary Lou.
     Juuri silloin emäalus otti yhteyttä.
     - Toisella puolen planeettaa on noin tuhannen neliökilometrin laajuinen joutomaapläntti, joka eroaa muusta planeetasta. Siellä ei näy metallikerrosta, ja hiekassa tai kalliossa on jopa kraatterikuoppia. Siellä taitaa päästä pinnalle metallisukkulalla.
     Otimme suuntimat ja lähdimme matkaan. Emme tosin tienneet, miten pystyisimme pelastamaan pulassa olevat ystävämme planeetan toiselta puolelta käsin. Mutta jotain meidän oli yritettävä. Matkaan kului sen verran, ettei pelastusaikaa liiemmälti  jäänyt. Me emme ehtisi paikalle, mutta ehkä emäalus, joka pysytteli heidän yläpuolellaan, saisi jotain aikaiseksi, mikäli me keksisimme keinon.
     Laskeuduimme hietikolle parin kilometrin päähän seinämästä. Menomatkalla ehdotimme jo emäalukseen, että eristetyille laskettaisiin muoviköysi, ja sillä vedettäisiin heidät ylös kuin kalat siiman päässä. Emäalus lupasi miettiä asiaa.
     Kävelimme seinämän luo kalliota pitkin. Noin sata metriä ennen seinämää alkoi ristikkotasanne, joka tuntui kiertävän seinämän vierustaa. Ja ennen ritilän alkua, kilometrin välein, seisoi eräänlainen tiedotustaulu.
     Ja siinä taulussa oli selvitys tämän planeetan olemuksesta. Se luki galaksin kolmella eri murteella, värikielellä, korkeusmerkintäkielellä ja vielä tyhjästä tilasta päätellen jollain kielellä, joka pelasi meidän aistiemme aallonpituusalueen ulkopuolella.

"Vieras. Älä tuhoa meitä, vaikka siihen pystyisitkin. Me pelkäsimme kuolemaa liikaa ja teimme itsestämme kuolemattomia. Poistimme planeetaltamme meitä kuluttavat nesteet ja kaasut, järjestimme ristikot eliminoimaan tulevaisuudessakin kaikki meille haitalliset aineet, järjestimme energiahuollon selkäpanssareihimme aurinkokennoilla, opimme tuhoamaan meteoroidit korkealla yläpuolellamme ja sulkeuduimme kuoriemme sisään. Voimme vaihtaa tunteita keskenämme kommunikointipuikkojemme välityksellä. Emme liiku juuri ollenkaan, joten emme kulu. Olemme ikuisia. Olemme onnellisia. Emme kuole koskaan.
     Mutta muukalainen, jos sinulla on joskus meille asiaa, tule ja koputa. Silloin näet, kuinka kommunikointitappi irtoaa toisen kolosta ja väylä aukeaa. Jos olet tarpeeksi korkealla tasolla, voit liittää itsesi meihin. Mutta älä koputa turhaan. Kitka kuluttaa meitä, ja me haluamme elää ikuisesti.
     Ja muista: Alueellemme turhaan tunkeutujat tuhoamme armottomasti, oman turvallisuutemme vuoksi."

Me katselimme ilmoitusta pitkään ja ihmettelimme. Me seisoimme ja luimme tekstiä emmekä ymmärtäneet vaikka saimmekin kaikesta hyvin selvän.
     - Siinä on yksilön itsekkyyden täydellinen lopputulos: Olen kuolematon, en välitä muista. Niiden hermostot on kytketty jatkuvaan onnen tilaan, sanoin.
     - No mutta siinähän niillä on taivas ja nirvana, totesi Sandor.
    Siirryimme näiden ruostumattomien onnilaatikoiden vierelle ja katselimme niitä aikamme.
     - Mitä ne tekevät? kysyi Mary Lou.
     - Samaa kuin mekin, vastasi romani. - Muuttavat auringon energiaa ajatuksiksi.
     - Jos niillä on ajatuksia, epäilin. - Ne elävät ikuisesti, eivät ne voi ajatella. Ne kyllästyisivät perinpohjaisesti jo ensimmäisen vuosituhannen aikana. Ei niillä voi olla tietoisuutta.
     Sandor näytti miettiväiseltä.  Tuntuuko niistä, että niillä on harput ja huilut.
     - Ja valkeat vaatteet ja kruunut, Mary Lou jatkoi.
     Minä tunsin voivani pahoin.  - Siinä on ikuista elämää.
     - Ne voivat olla yhteydessä pinnan alle kätkettyyn keskusälyyn, ja silloin tuossa ovat kaikki vanhan legendan ainekset  samassa kasassa, laski Sandor.
     - Mutta ei tuo elämä siltikään ole ikuista, minä sanoin. - Kun niiden aurinko kuolee, niillä ei ole enää energialähdettä. Ne tuhoutuvat, sillä ne eivät pysty kehittämään itselleen uusia elämistapoja.
     - Tuolla tähdellä on ikää pääsarjassa vielä viisi miljardia vuotta. Mikä on sinulle ikuisuus?
     - Ikuisuuskin on suhteellista. Tajuttu sadan vuoden elämä vastaa taatusti viittä miljardia tajutonta vuotta. Loppu tulee kummastakin. Ei noilla ole yksilöllisyyttä. Ne eivät tajua olevansa kuolemattomia, koska ne muutoin kyllästyisivät kuoliaiksi.

     Minua puistatti. Tässä oli rappion viimeinen vaihe. Kukaan ei kuollut eikä lapsia syntynyt. Ei kuolema voi olla noin pelottavaa. Enemmän minä pelkään tuhatvuotista valtakuntaa.
     Mutta kaikesta huolimatta meidän oli keksittävä keino, miten pelastaa ystävämme ahdingosta. Emäalus otti yhteyden meihin. Muoviköysipelastus ei auttaisi. Köyttä ei ollut tarpeeksi. Joten siinä se keino.
     Viestitimme heille tiedoston sisällön  ja annoimme ohjeet, kuinka pelastaminen saattaisi onnistua. Kokeilimme ensin lukemaamme: koputimme lähimmän pöntön kylkeen kolme kertaa, voimakkaasti ja tasaisesti. Ja kun olimme hetken odottaneet, tappi todella liikahti ja nousi hitaasti, hankausta varoen, kolosta esiin. Sen pää oli kuroutunut umpeen tyhjiötä vastaan ja yhteys oli katkennut.
     - Käskekää Tomia ottamaan muovisähköjohdinta, yhdistämään siihen heittoistuimista ja puvuista virran, koputtamaan lähintä purkkia kylkeen, odottamaan, kunnes kommunikointitappi irtoaa, ja tyrkkäämään sitten johdot aukkoon. Kun yhteys palaa tapin ja reiän yhtymäkohtaan, siinä on toivottavasti kontakti hermokeskukseen. Kun ne saavat sähkösokin, se toivottavasti leviää tarpeeksi pian niin laajalle, että pelastussukkula voi laskeutua hakemaan heidät.
     - Selvä on, sanoi kapteeni. - Välitän tiedot.
     Meitä ei enää tarvittu tällä paikalla. Mutta jotenkin emme osanneet lähteä pois. Pulassa olevilla oli happea enää puolta tuntia varten. He olivat kuumeisesti työssä.
     - Tappi on irronnut, selvitti kapteeni radiosta kuulemaansa meille.
     Näin, kuinka Mary Lou valmisti nopeasti akuista ja muovijohtimista  samanlaista ansaa kuin toiset toisella puolen planeettaa. En tiennyt miksi, vaikutus ei koskaan ehtisi perille, jos milloinkaan. Mutta hän taisi tuntea kostonhimoa. Voihan suuttua kiveenkin, johon lyö varpaansa.
     Ystävämme olivat kuolemassa. He olisivat halunneet elää, yhtäkkiä minä ymmärsin näitä teräskasoja. Edes hetken, mutta nopeasti se meni ohi. En haluaisi maata sairaalan vuoteessa letkuihin ja kojeisiin kytkettynä, vailla toivoakaan edes suurin piirtein oikeasta elämästä. En sittenkään, jos toisena vaihtoehtona olisi loppu ja pimeys. En.

     Johdot roikkuivat aukosta ja odotimme tapin työntyvän sisälle odottavaan aukkoon. Kaksikymmentä minuuttia aikaa. Sukkulalta menee paikalle viisitoista minuuttia. Pian on tapahduttava jotain, ja jollei täällä tapahdu mitään, ehkei sielläkään tapahdu.
   Ja sitten kommunikointipuikko lähti liikkeelle ja työntyi reikään. Tietokoneen ohjelmointi oli jossain laskenut aikaa ja todennut, ettei yhteisöön liity kukaan. Yhteys sulkeutui.
     Ja minä pelkäsin. Olimme häirinneet sitä turhaan, kohta tulee tuho ja hävittää kaiken, myös muovin ja lihan. Olin siitä varma, ja kyyristyin, lähdin juoksemaan ja huusin toiset mukaan. Juoksimme kaikin voimin sukkulaa kohti.
     Mutta olkani yli näin, miten koko siniharmaa matto nytkähti,  ne nytkähtivät kaikki niin kauas kuin saatoin nähdä, ja niin minä pysähdyin, ja toiset pysähtyivät myös ja me uskalsimme hengittää normaalisti.
     Ja kuulimme kuulokkeistamme, että toisellakin puolella oli onnistuttu. Sukkula oli matkalla alas, matto oli halvaantunut, metallinen koepallo ei tuhoutunut, aikaa oli kymmenen minuuttia ja yhdeksänkin olisi riittänyt.  Katsoimme väsyneinä toisiimme ja kohautimme olkapäitämme. Työnnyimme sisälle, käynnistimme moottorit ja kohosimme planeetan pinnalta.

     Saavuimme emäalukselle liki samaan aikaan pelastussukkulan kanssa. Apu oli ehtinyt ajoissa. Pian istuimme komentohuoneessa kapteenin ympärillä ja annoimme selvitystä. Hymyilimme kaikki, ja Mary Lou piti Tomia kädestä.
     Ja alapuolellamme metallimatto nytkähti ja sitten taas, ja uudelleen. Kohta se tuntui toimivan kuten ennenkin. Varmistimme asian pudottamalla alas metallisen pallon. Se tuhoutui.
     - Mutta voi olla, että tämän käynnin seurauksena planeetta ei ole ennallaan, minä sanoin. - Ehkä me saimme aikaan lobotomian yhdessä tai useissa kohdissa. Ehkä saimme aikaan sisäisen muutoksen tasapainossa. Ehkä he eivät ole enää onnen tilassa, ehkä heillä on mielessä ikuinen tuska.
     - Helvetti! huudahti Sandor.

     Niin me lähdimme pois. Planeettaa me emme voisi koskaan käyttää omiin tarkoituksiimme, emmekä todennäköisesti  milloinkaan onnistuisi saamaan olentoihin järjellistä yhteyttä. Lisäksi planeetta oli äärimmäisen vaarallinen.  Sen tiedostot olivat todennäköisesti syvällä pinnan alla, emmekä pääsisi niihin käsiksi ilman suurta tuhoa ja väkivaltaa.
     Ja koska me olimme rauhan asialla galaksia kiertämässä, me viittasimme hansikkaalla paikallisille ja suuntasimme matkamme kauas pois. Tähtikarttoihin toki merkitsimme tämän planeetan ja annoimme sille epävarman lisänimen:
     Helvetti vai taivas.