KOLME KOPUTUSTA
Novelli on julkaistu lehdessä Spin, numerossa 1/88. Lisäksi tämä ilmestyi Ursan kokoelmassa Tähtipuu, vuodelta 1990. Olen itse kuullut keskuskertomuksen novellinkaltaisessa tuvassa kuusikymmentä vuotta sitten.
**************
Istuin selkä seinää vasten ja katselin ulko-ovea. Olin istunut niin jo kauan. Istuin ja katselin. Laskin pultteja, tarkkailin kahvoja. Odotin.
Sillä oveen oli koputettu kolme kertaa.
Tietenkin minun olisi pitänyt juoksennella ympäriinsä, ottaa yhteyttä sinne tänne, kirjoittaa raportteja ja nauttia lääkkeitä. En tehnyt mitään. Minä vain istuin. En edes epäillyt järkeäni.
Muistin.
Olin pieni poika. Istuin mökillä öljylampun valossa. Takassa paloivat oikeat halot. Me olimme rikkaita. Istuin siinä pöydän äärellä, valopiirin rajoilla, ja kuuntelin, kuinka isoisäni kertoi oman isoisänsä isästä, toisteli tämän muistelmaa kaukaa lapsuudestaan. Äitini yritti keskeyttää joskus: Älä puhu tuollaisia lapsen kuullen. Mutta ukki huitaisi kädellään ja jatkoi. Hän tarinoi, ikään kuin olisi ollut itse tuo entisaikojen ikivaari, ja hänen tarinaansa säesti talvisessa yössä elektronisuden kammottava ulvonta jostain kaukaa.
"Silloinkin oli pimeä talvi-ilta, saman tapainen kuin tämä. Mutta susi oli oikea, ja niitä oli monta. Takkakin oli suurempi, se oli valtava. Siinä poltettiin metrisiä koivuhalkoja.
Meidän talossamme oli vain yksi huone. Ja siinä yhdessä samassa huoneessa asui kymmenkunta ihmistä. Etupuolen penkeillä istuivat talon miehet. Lieden luona puuhailivat naiset, lapset konttasivat lattialla tai peuhasivat uunin päällä. Ja takanurkan vuoteessa isoäiti teki kuolemaa.
Siihen aikaan sai kuolla ihan rauhassa kotona. Ei paranneltu eikä hoivailtu sen kummemmin. Kun aika tuli, kuoltiin. Ja sukulaiset hakivat riihestä ruumislaudan, sellaisen leveän lankun, johon oli kaiverrettu risti. Vainaja pestiin ja puettiin pitkään valkoiseen paitaan. Ruumislaudalla hänet vietiin kylmään riiheen odottamaan kuljetusta hautauspaikalle. Joskus talvella ruumis sai jäätyneenä maata monta kuukautta kotosalla, ennen kuin se voitiin kuljettaa tiettömiä maita asutuskeskukseen. Niin myös meillä, elimme keskellä korpea.
Sinä iltana satoi lunta. Valkoiset suuret hiutaleet leijuivat ikkunan taitse hehkuen tulen väreissä. Susien ulvontaan sekoittui koiran hermostunut haukunta. Tuli himmeni takassa, öljylamppu lepatti. Huone odotti.
"Tulee vieraita", sanoi vanhaisäntä. Me kaikki käännyimme odottamaan lumen narinaa jalan alla, ehkä hevosen hirnahdusta ja aisakellon helkettä. Mutta ei, ulkona oli aivan äänetöntä. Koiran haukku koveni ja siirtyi pitkin navetan seinustaa. Lopulta koirakin alkoi ulvoa. Sen ääni kuulosti samalta kuin villisusien, mutta lähempää. Se toimi petolauman esilaulajana.
Ja juuri silloin, kun äänet nousivat äärimmäiseen voimaansa, oveen koputettiin kolme kertaa. Voimakkaasti ja tasaisesti.
Me käännyimme kaikki katsomaan ovea, ja samassa takassa kohahti, puut romahtivat kasaan hiillokseksi, ja tuvan täytti hämmentävä punainen hohde.
"Sisään", huusi joku voimakkaalla kantavalla äänellä nurkasta, ja kun käännyimme katsomaan, näimme isoäidin kohonneen puolittain istuvaan asentoon. Hänen silmänsä paloivat ovea kohti ja hampaaton suu siirtyi hymyyn.
Ja ovi avautui. Pakkasviiman ja lumituiskun keskeltä astui sisälle tupaan tummaviittainen olento. Kylmä hyydytti tulta entisestään. Öljylamppu kohahti sammuksiin. Tupa pimeni, eikä tulijan kasvoja erottanut mustan hupun alta. Vieras raahasi selässään jotain raskasta. Hän kompuroi äänettömin jaloin keskelle lattiaa ja heilautti taakkansa permannolle. Koko tupa jymähti. Muukalainen kääntyi nurkkaa kohti ja kumarsi hämärässä erottuvalle vaalealle hahmolle vuoteessa. Sitten hän kääntyi ja palasi takaisin ovelle. Kun hän katosi pimeään, ovi vetäytyi kiinni, öljylamppu sai tulen ja takassa leimahti liekki.
Talon nuoret miehet havahtuivat ja ryntäsivät perään. He työnsivät oven auki ja katselivat pihaa. Heti ovelta alkoi vastasatanut, koskematon hanki. Kuun valo kimalsi jäähileillä.
Isoisä kiirehti työntämään lisää puita takkaan. Valo ylsi taas nurkasta nurkkaan. Keskellä lattiaa erottui harmaassa leveässä laudassa leimuava risti.
Ruumislauta oli tuotu tupaan. Ja isoäiti oli kuollut."
Istuin selkä seinää vasten ja katselin ovea. Istuin kauan ja elin ajatuksissani yhä uudelleen yön keskellä metsää, muinaisessa Suomessa. Miltei kuulin susien äänet korvissani.
Istuin ja mietin. Pelkäsin, tietenkin. Kuka tahansa olisi pelännyt. Minun olisi pitänyt havainnoida lähietäisyydeltä asteroidia numero 1503, mutta en tehnyt sitä. Ehkä automatiikka hoiti asian, ehkä ei.
Sähkövalot himmenivät hiljalleen. Punaisten ja keltaisten merkkilamppujen hohde hiipui kekälesilmiksi. Minä istuin selkä seinää vasten, tuijotin avaruusalukseni ovea ja odotin.
**************
Istuin selkä seinää vasten ja katselin ulko-ovea. Olin istunut niin jo kauan. Istuin ja katselin. Laskin pultteja, tarkkailin kahvoja. Odotin.
Sillä oveen oli koputettu kolme kertaa.
Tietenkin minun olisi pitänyt juoksennella ympäriinsä, ottaa yhteyttä sinne tänne, kirjoittaa raportteja ja nauttia lääkkeitä. En tehnyt mitään. Minä vain istuin. En edes epäillyt järkeäni.
Muistin.
Olin pieni poika. Istuin mökillä öljylampun valossa. Takassa paloivat oikeat halot. Me olimme rikkaita. Istuin siinä pöydän äärellä, valopiirin rajoilla, ja kuuntelin, kuinka isoisäni kertoi oman isoisänsä isästä, toisteli tämän muistelmaa kaukaa lapsuudestaan. Äitini yritti keskeyttää joskus: Älä puhu tuollaisia lapsen kuullen. Mutta ukki huitaisi kädellään ja jatkoi. Hän tarinoi, ikään kuin olisi ollut itse tuo entisaikojen ikivaari, ja hänen tarinaansa säesti talvisessa yössä elektronisuden kammottava ulvonta jostain kaukaa.
"Silloinkin oli pimeä talvi-ilta, saman tapainen kuin tämä. Mutta susi oli oikea, ja niitä oli monta. Takkakin oli suurempi, se oli valtava. Siinä poltettiin metrisiä koivuhalkoja.
Meidän talossamme oli vain yksi huone. Ja siinä yhdessä samassa huoneessa asui kymmenkunta ihmistä. Etupuolen penkeillä istuivat talon miehet. Lieden luona puuhailivat naiset, lapset konttasivat lattialla tai peuhasivat uunin päällä. Ja takanurkan vuoteessa isoäiti teki kuolemaa.
Siihen aikaan sai kuolla ihan rauhassa kotona. Ei paranneltu eikä hoivailtu sen kummemmin. Kun aika tuli, kuoltiin. Ja sukulaiset hakivat riihestä ruumislaudan, sellaisen leveän lankun, johon oli kaiverrettu risti. Vainaja pestiin ja puettiin pitkään valkoiseen paitaan. Ruumislaudalla hänet vietiin kylmään riiheen odottamaan kuljetusta hautauspaikalle. Joskus talvella ruumis sai jäätyneenä maata monta kuukautta kotosalla, ennen kuin se voitiin kuljettaa tiettömiä maita asutuskeskukseen. Niin myös meillä, elimme keskellä korpea.
Sinä iltana satoi lunta. Valkoiset suuret hiutaleet leijuivat ikkunan taitse hehkuen tulen väreissä. Susien ulvontaan sekoittui koiran hermostunut haukunta. Tuli himmeni takassa, öljylamppu lepatti. Huone odotti.
"Tulee vieraita", sanoi vanhaisäntä. Me kaikki käännyimme odottamaan lumen narinaa jalan alla, ehkä hevosen hirnahdusta ja aisakellon helkettä. Mutta ei, ulkona oli aivan äänetöntä. Koiran haukku koveni ja siirtyi pitkin navetan seinustaa. Lopulta koirakin alkoi ulvoa. Sen ääni kuulosti samalta kuin villisusien, mutta lähempää. Se toimi petolauman esilaulajana.
Ja juuri silloin, kun äänet nousivat äärimmäiseen voimaansa, oveen koputettiin kolme kertaa. Voimakkaasti ja tasaisesti.
Me käännyimme kaikki katsomaan ovea, ja samassa takassa kohahti, puut romahtivat kasaan hiillokseksi, ja tuvan täytti hämmentävä punainen hohde.
"Sisään", huusi joku voimakkaalla kantavalla äänellä nurkasta, ja kun käännyimme katsomaan, näimme isoäidin kohonneen puolittain istuvaan asentoon. Hänen silmänsä paloivat ovea kohti ja hampaaton suu siirtyi hymyyn.
Ja ovi avautui. Pakkasviiman ja lumituiskun keskeltä astui sisälle tupaan tummaviittainen olento. Kylmä hyydytti tulta entisestään. Öljylamppu kohahti sammuksiin. Tupa pimeni, eikä tulijan kasvoja erottanut mustan hupun alta. Vieras raahasi selässään jotain raskasta. Hän kompuroi äänettömin jaloin keskelle lattiaa ja heilautti taakkansa permannolle. Koko tupa jymähti. Muukalainen kääntyi nurkkaa kohti ja kumarsi hämärässä erottuvalle vaalealle hahmolle vuoteessa. Sitten hän kääntyi ja palasi takaisin ovelle. Kun hän katosi pimeään, ovi vetäytyi kiinni, öljylamppu sai tulen ja takassa leimahti liekki.
Talon nuoret miehet havahtuivat ja ryntäsivät perään. He työnsivät oven auki ja katselivat pihaa. Heti ovelta alkoi vastasatanut, koskematon hanki. Kuun valo kimalsi jäähileillä.
Isoisä kiirehti työntämään lisää puita takkaan. Valo ylsi taas nurkasta nurkkaan. Keskellä lattiaa erottui harmaassa leveässä laudassa leimuava risti.
Ruumislauta oli tuotu tupaan. Ja isoäiti oli kuollut."
Istuin selkä seinää vasten ja katselin ovea. Istuin kauan ja elin ajatuksissani yhä uudelleen yön keskellä metsää, muinaisessa Suomessa. Miltei kuulin susien äänet korvissani.
Istuin ja mietin. Pelkäsin, tietenkin. Kuka tahansa olisi pelännyt. Minun olisi pitänyt havainnoida lähietäisyydeltä asteroidia numero 1503, mutta en tehnyt sitä. Ehkä automatiikka hoiti asian, ehkä ei.
Sähkövalot himmenivät hiljalleen. Punaisten ja keltaisten merkkilamppujen hohde hiipui kekälesilmiksi. Minä istuin selkä seinää vasten, tuijotin avaruusalukseni ovea ja odotin.
Kommentit