Novelli on ilmestynyt Portin numerossa 2/85. Taitaapa olla melkoisesti Solaris-vaikutetta jutussa. Eroaa kuitenkin tarpeeksi, että novellin olemassaolon voi hyväksyä. Onhan lopussa mukana vielä eräänlainen vieraan kulttuurin hyväksymisteema. Poistin novellin lopusta huutomerkin.  (Onko tässä kuitenkin hieman ylimielisyyttä havaittavissa?)

************

Sen täytyi olla jonkinlainen eläin.
     Seisoimme kalliolla ja katselimme sitä, jonka kauempaa olimme luokitelleet mereksi. Ei se ollut vettä. Se oli hyytelömäistä massaa, jonkinlaisiksi soluiksi järjestäytyneenä. Yksittäiset osat olivat ehkä neliömetrin suuruisia. Ne olivat lähekkäin, mutta pystyivät kaikesta päätellen elämään ainakin hetken itsekseen. Osittain niitä peitti ohut hohtava verkosto.
     Kun saavuimme tämän planeetan yläpuolelle, olimme varmoja, että löytäisimme jotain elämään vivahtavaa. Kaasukehässä oli happea ja vesihöyryä, emmekä tarvinneet minkäänlaista suojapukua. Mutta kasveja emme nähneet. Paljaat kalliot peittivät planeettaa, ja mannerten välissä, niin me ajattelimme, velloi meri.
     Olisiko tämän solukon alla sitten vettä, sitä emme tienneet. Osaset liikkuivat itsekseen ilman tuulen tai muun havaittavan ulkoisen voiman apua.
     Olimme löytäneet elämää. Emmekä osanneet edes kuvitella, miten alkaisimme tutkia sitä. Ja oliko meillä oikeus tehdä tutkimuksia. Meille oli annettu tarkkaan ohjeet, miten suhtautua maanulkoiseen elämään. Meidän ei pitänyt puuttua mihinkään. Mutta ohjeet olivat tietenkin ristiriitaisia. Kaikesta huolimatta meidän piti tutustua elämänmuotoihin mahdollisimman perusteellisesti. Tehdä täydellinen raportti, eikö lie verikokeineen kaikkineen.
     Mittaa nyt noilta verenpaine.
     Oliko niillä aistinelimiä? Kumarruimme tutkimaan niitä tarkemmin, vaikka tietenkin pelkäsimme. Ne voisivat ruiskuttaa happoa meidän silmillemme, tai työntää esiin imukupin ja kiskaista meidät ruoansulatuskammioonsa.
    Eivät ne mitään sellaista tehneet. Niitä peitti tasainen pinta, tarkalleen saman harmaanvihreän sävyisenä, ja niistä lähti satunnaisiin suuntiin ohuita liikkuvia rihmoja.
       - Suotta me niitä pelkäämme, ne eivät edes tiedä, että me olemme täällä, minä arvelin.
       - Ovatko ne yksilöitä? epäili Marika, hyvä, ettei sylkäissyt.
       - Täytyy niiden jonkinlaisia yksilöitä olla, Leila sanoi.  - Ne liikkuvat omavaltaisesti ja voivat olla erossa toisistaan. Katsokaa tuotakin, se ei tällä hetkellä kosketa muita ollenkaan, ei edes rihmoillaan.
     Ja silloin me näimme meren, sillä vettä se oli. Oliot kelluivat meren päällä ja peittivät koko pinnan. Koska planeetalla ei ollut kuuta, vuorovesi oli niin vähäinen, ettei se haitannut niiden elämää. Ja tuulet kulkivat niiden ylitse eivätkä päässeet nostamaan aaltoja.
     - Niiden täytyy silti olla jonkinlaisessa yhteydessä toisiinsa, minä selvitin. - Joskus ne säpsähtävät yhtä aikaa kaikki, tai paremminkin säpsähtely alkaa jostakin ja leviää kuin laine ympäristöön.
     -  Minä huomasin jo saman, sanoi Leila. - Ja senkin, että säpsähdys alkaa aina samoista yksilöistä. Tuosta tuolla vasemmalla, ja tästä joka on suoraan meistä eteenpäin, kymmenen metrin päässä.
     - Ne taitavat olla porukan neropatteja, Marika ehdotti.
     - Tai niillä on työnjako, minä sanoin.
     Ojensin käteni ja kosketin lähintä olentoa varovaisesti. Se tuntui sileältä ja viileältä. Vältin sen rihmoja, silitin sitä. Odotin, että se alkaa kehrätä ja nuolaisee minun kättäni.
     Se ei tehnyt kumpaakaan. Mutta jokin siinä pisti minua. Pisara vertani putosi sen päälle ja katosi heti näkyvistä. Vedin käteni pois, ravistelin sitä. Otin askelen taaksepäin.
     Katselin massaa, se näytti aivan samalta kuin aikaisemminkin. Päättelin, että minun pistämiseni oli vahinko eikä mikään suunniteltu väkivallanteko. Rupesin miettimään niiden käyttämää kommunikointikeinoa.
     - Ne tajuavat vain sähkömagneettisia aaltoja, minä arvelin, vaikkei niillä tuntunut olevaan ainakaan silmiä.
     - Ehkä ne keskustelevat keskenään radioaalloilla, ehdotti Marika.
     Pyysin käsiradiollani aluksen tietokonetta peilaamaan kaikki aallonpituusalueet radiopuolelta. Ei mitään. Ehkä niillä oli sisäinen puhelin.
     - Ultraviolettia,  infrapunaa? Väripuhetta, gammakeskustelua? kyseli Marika. Mutta Leilalla oli toinen ehdotus.
     - Ne ovat yleensä yhteydessä noilla langoilla toisiinsa. Ne ovat kehittyneet alun perin tuohon muotoon vähitellen, miljoonien vuosien aikana. Ne eivät ole kokeneet kehitystä siinä muodossa kuin me. Täällä ei ole koskaan liikkunut hirmuliskoja.
     - Ihme se olisikin, sanoin.  - Ei kehitys kulje eri paikoissa samanlaisia teitä.
   - Joten, jatkoi Marika, - nämä keskustelevat vähän niin kuin ihmisruumiin eri osaset. Ne heittelevät toisilleen hormoneja tuota hentoa verkostoa pitkin. Ne venyttävät pitkän johtimen, jos niillä on kauemmas asiaa. Vaikka yleensä viestit kulkevat yksilöltä toiselle.
     - Tuo tuntuu oikealta ajatukselta, minä sanoin ja heitin mielestäni toivon keskustella olioiden kanssa.
     Mutta sitten tapahtui se, mitä olimme aluksi pelänneet, ne rupesivat aktiivisiksi ja ryhtyivät toimiin meidän suhteemme.  Yhtäkkiä Marika meni sanattomaksi, jäykistyi paikoilleen hetkiseksi ja lähti sitten kulkemaan kohti meren reunaa. Auringon loisteessa näimme eräänlaisen hämähäkinverkon, se oli kietoutunut hänen ympärilleen ja veti häntä varovaisesti merta kohti.
     Emmekä me ehtineet tehdä yhtään mitään.
     Marika kohosi kalliolta korkealle elävän massan yläpuolelle, kääntyi selälleen ja levitti raajansa. Ja se jokin, se joka eli ja odotti, piti häntä lempeästi ylhäällä, helli ja keinutti, poisti näkymättömästi hänen vaatteensa yhden kerrallaan ja laski sitten hänet kahden yksilön väliin, varovaisesti ja keveästi, ja pehmeät elimet kohosivat lähimpien olioiden kyljistä ja tunkeutuivat häneen kiinni, ja hänen kasvoilleen levisi hymy.
     Ja hetkessä hän alkoi muuttua, yksilölliset piirteet katosivat, kalvo levisi hänen ylleen, rinnat laskeutuivat, kasvot tasoittuivat. Vain minuutin kuluttua hän ei enää erottunut toisista, ja meri ja massa keinuivat hiljaa eikä hän enää ollut yksi meistä.
     Me seisoimme ja tuijotimme hämmästyneinä aikamme, sitten me käännyimme ja lähdimme poispäin, kovaa vauhtia, sillä nyt me pelkäsimme sitä, tai niitä, miten vain. Juoksimme kohti alusta ja aluksen vierellä vielä käännyimme katsomaan taaksepäin.
     - Näitkö hänen kasvojaan? Leila kysyi.  - Hän nautti suunnattomasti, vähän ennen kuin ne ottivat hänet yhteyteensä.
     - Ehkä hän nauttii vieläkin, ehkä ei.
     - Ehkä hän on kuollut.
     Ne ottivat hänet, minä ajattelin. Ne solmivat häneen sellaisen suhteen, että pystyvät kommunikoimaan hänen kanssaan. Koska ne eivät ymmärtäneet meidän puhettamme, ne tekivät hänestä kaltaisensa. Ne eivät tarvinneet tulkkeja eivätkä käännöskoneita.
     Kun sitten rupesin nousemaan alukseen, huomasin Leilan kävelevän kohti merta.
     - Leila! huusin, mutta eihän hän kuullut. Kauhu kiersi sydäntäni ja lähdin juoksemaan hänen peräänsä.
     - Leila! minä huusin ja juoksin, - et voi jättää minua tänne yksin, meillä on pitkä matka, minä tarvitsen sinua, Leila!
     Eikä minun kauan tarvinnut juosta. Sain hänet kiinni ja kierryin hänen sivulleen ja katselin häntä. Eteen en voinut mennä, sillä mereltä yltävä kultainen verkko peitti tien.
     - Marika puhui minulle, hän sanoi. - Minä menen sinne. Minä kytken itseni heihin, eikä minulla koskaan enää ole paha olla.
     Tartuin häntä käsivarteen.
     - Laske minut, hän pyysi.
     - En laske, minä itkin hänelle. Käänsin hänet väkisin, olin vahvempi kuin hän, eivätkä hennot säikeet estäneet minua. Aloin kuljettaa häntä kohti alusta, ja säikeet venyivät perässämme.
     - Nopeasti, minä yllytin itseäni, - nopeasti, kohta ne tarttuvat minuunkin ja kutsuvat minua. Ja voinko minä sanoa niille ei, ja haluanko minä niin tehdä?
     Tarkistin, onko aseeni mukana. Ennen niin, minä päätin. Jos minua kutsutaan, minä ammun itseni. Heti paikalla.
     Niin me tulimme aluksen luo ja tartuin säätimiin ja avasin oven. Juuri, kun olin nousemassa rappusia, tunsin, kuinka seitti hipaisi kasvojani ja tarttui kiinni.
     Aivoihini levisi houkutus, se nousi kuin himo, kutitti hermoratoja, veti suuta hymyyn ja sai penikseni kohoamaan. Mutta puolet minuudestani oli vielä tallella, enkä hirvennyt kohottaa asettani. Yritin suotta pyyhkäistä säikeet kasvoiltani, työnnyin ovesta sisään ja vedin Leilan perässäni. Paiskasin oven kiinni ja painoin lukituksen nappia. Tunsin kuinka kasvoistani kiinnikkeet irtosivat. Ovi oli katkaissut ne, ja ne heijuivat hiljalleen lattialle.
     Löin yhteyden tietokoneeseen auki kädelläni.
     - Nousu, ja nopeasti, komensin, ja tietokone käsitti vaaran ja moottorit sirahtivat käyntiin. Pelkäsin vielä jälkivaikutusta. Pelkäsin, että se jollain keinolla saisi minut perumaan päätökseni ja palaamaan.
     Mutta me kohosimme, planeetan pinta etääntyi ja himmeni ja me makasimme eteistilan lattialla ja olimme elossa ja olimme yksilöitä.
     Mutta planeetan taika vaikutti yhä. Meren eliöstö oli tutkinut minun vertani ja oppinut meidän sisäisen hormonikielemme, ja se oli käyttänyt sitä. Olimme äärimmilleen kiihottuneita kumpikin, ja siksi käännyimme toistemme puoleen. Me riisuimme vaatteemme ja vakuutimme niin itsellemme kuin toinen toisellemmekin, että elämä ihmisenä on ihmiselle soveliainta. Ja juuri näin, omine hormoneinemme, me halusimme kommunikoida keskenämme. Ja kun molemmat olimme lauenneet, makasimme vierekkäin lattialla ja kuuntelimme etenemisen ääntä.

     Ja aluksemme irtosi planeetan vetovoimasta ja hankki nopeuden, jolla se pystyi pakenemaan tästä aurinkokunnasta. Näköruudussamme planeetta pieneni ja pieneni. Mutta sinne jäi osa ihmiskuntaa. Koskaan siellä ei unohdettaisi maapalloa eikä sen asukkaita. Ja ehkä sen kasvoton massa nyt sai tietää ensimmäisen kerran elämästä, joka on erilaista kuin sen oma. Ja jos se tajuaisi saamansa aineiston, se ehkä tulisi surulliseksi, tietäessään, kuinka monimuotoista elämä saattoi olla.
     Mutta todennäköisesti se ei ymmärtäisi meidän maailmastamme yhtään mitään. Emme me voi kenellekään määrätä, millaista elämä parhaimmillaan on.
     Sillä tiedämmekö me sitä itsekään.