Kertomus ilmestynyt vihkosessa WHH 7, vuonna 1991. Tapahtumapaikkana on Lapinlahden kunnan Juurikan kansakoulu, joka oli ensimmäinen työpaikkani 1965 - 1971. Aihe ja kuvitus ovat Boris Hurtan.

***************
   


Kertomus 60-luvulta


     Koivukuja johti hiekkaiselta  maantieltä koulun rappusille. Koulutalo oli yksikerroksinen, rapattu rakennus, ja siinä oli peltikatto. Ovesta tultiin eteiseen, josta vasemmalle oli yläluokka, suoraan alaluokka ja oikealle keittola ja opettaja Korhosen asunto. Alaluokan opettaja asui läheisen omakotitalon yläkerrassa.
     Kesäloma oli juuri loppunut ja koulua käytiin ensimmäistä viikkoa. Oli välitunti. Naisopettaja istui keittiön takana pienessä eteisessä tupakalla, mutta opettaja Korhonen juoksi pihalla oppilaiden kanssa jalkapalloa. Oppilaita ei koulussa monta ollut. Seitsemän poikaa ja seitsemän tyttöä yläluokilla ja pikkuisia alaluokkalaisia tusinan verran. Koulua oli jo uhkailtu lopettamisella.
     Keittäjä-siivooja-talonmies tuli rappusille varrellisen kilikellon kanssa ja ravisti kelloa pitkään ja innolla. Naisopettaja tumppasi välitunnin toisen tupakkansa ja lähti tympeän näköisenä luokkaansa. Yllään hänellä oli tiukat farkut ja vielä tiukempi pusero. Hän oli ylioppilastyttö vailla pedagogista pätevyyttä, mitä taasen opettaja Korhosella oli suurin määrin. Nimeltään hän oli Maija-Liisa.
     Opettaja Korhonen kuoletti pallon taitavasti ja pyyhki hien otsaltaan.
     - Käsityötunnit, hän sanoi.
     Tytöt, jotka myös olivat innolla ottaneet osaa pallopeliin, lähtivät virkkaamaan ja ompelemaan. Pienet alaluokkalaiset menivät viettämään viimeistä tuntiaan, uskontoa. Yläluokkien pojat opettaja Korhonen komensi eteensä riviin, otattipa ojennuksenkin.
     - Tervetuloa ensimmäiselle käsityötunnille kesän jälkeen. Tänään emme valmistakaan kukin omaa jakkaraa tai purjelaivaa, vaan teemme ryhmätyön.
     Tässä vaiheessa opettaja antoi katseensa lipua pojasta poikaan. Jännittynyt odotus loisti jokaisen kasvoilta. Ja opettaja jatkoi:
     - Rakennamme kuuraketin.
     - Hurraa! huusivat pojat yhteen ääneen ja heiluttelivat lakkejaan.
     - Nyt menemme hakemaan työhön tarvittavia lautoja, opettaja Korhonen komensi, ja pojat marssivat jonossa liiteriin, jossa käsityölaudat odottivat poikkivasojen päällä.
     - Pikku-Kari ja Harri kiipeävät ylös ojentelemaan lautoja. Molemmat Pekat ottavat niitä vastaan ja Boris, Iso-Kari ja Juha kantavat ne käsityöluokkaan.. Ylhäällä olevat pojat eivät kurki lautojen raoista tyttöjen huussiin, vaikka joku tyttö sattuisi sinne menemäänkin.
     Kari ja Harri kiipesivät ylös ja alkoivat ojennella lautoja Pekoille. Loput pojat kantoivat niitä luokkaan. Puolen tunnin kuluttua opettaja Korhonen sanoi, että jo riitti, kun yli puolet lukuvuodeksi varatuista laudoista oli lähtenyt orsilta.
     Mentiin kaikki luokkaan. Luokan lattialla makasi aimo läjä puutavaraa.
     - Laskekaa alas höyläpenkit! opettaja Korhonen määräsi, ja pojat kiiruhtivat suorittamaan saamaansa tehtävää. Neljä höyläpenkkiä kääntyi saranoillaan seinältä jalan päälle seisomaan. Pojat asettuivat penkkien viereen paikoilleen, ja opettaja Korhonen määräsi oppilaille iän mukaan työt. Nuorimmat joutuivat katkomaan lautoja määrämittoihin,  keskimmäiset höyläämään ja vanhimmat - Boris ja sotkuisempi Pekoista - muotoilemaan.

2.

     Aika kului. Pitkät puuhöylät suihkivat, sahat karnuttivat, viilat valittivat. Keskiviikkoiltapäivät valuivat menneisyyteen, katosivat kuin vaaleat lastut, joita aina tuntien lopuksi poltettiin suuret määrät luokan takaosan pönttöuunissa. Satoi jo ensimmäisen lumen, joka toki suli jo samana päivänä, ennen kuin opettaja Korhonen saattoi sanoa:
     - Nyt, pojat, laudat ovat valmiit. Ensi viikolla alamme koota kuurakettia.
     Ja taas pojat hurrasivat.
     Viikko tuntui kuluvan kovin hitaasti, jopa viikonloppukin mateli verkalleen jokaisen oppilaan mielestä. Näkyi opettaja Korhonenkin kävelevän hermostuneena pitkin kylänraittia, edestakaisin järveen laskevalle joelle ja sillan yli ja siitä takaisin koululle. Aina silloin tällöin hän kaivoi tumman takkinsa povitaskusta paperinivaskan, johon hän oli laatinut raketin yksityiskohtaiset piirustukset. Hän rapisteli esiin jonkin tietyn kohdan, tarkisti ohjausvaijerin kiinnityksen tai akkunan sijainnin. Hyväksyvä hörähdys kuului kerran toisensa perästä, ja vähitellen niistä kasvoi yhtenäinen tyytyväinen murina.
     Alkuviikolla koulun työteho oli hyvin vaatimaton. Pojat ehdottivat, että käsityötunti pidettäisiin jo tiistaina, mutta siihen opettaja Korhonen ei voinut suostua.
     - Meidän lukujärjestyksemme on Lääninhallituksen Kouluosaston hyväksymä. Siitä ei saa poiketa. Entä jos Herra Tarkastaja tulisi, pitäisi olla uskontotunti mutta me naulaisimme ja liimaisimme lautoja. Saisin siitä ankaran varoituksen, ellen peräti viralta panon.
     Siihen ei pojilla ollut mitään sanomista, joten koulua käytiin paragraafien mukaan.

     Viimein koitti keskiviikko. Kahdentoista välitunnilla ei jalkapallokaan oikein maistunut, ja kun keittäjä-siivooja-talonmies tuli rappusille kellon kanssa, kaikki ryntäsivät vauhdilla riviin. Tytötkin olivat innoissaan ja kyselivät pojilta, missä vaiheessa raketin teko oli. Pojat kertoivat, ja opettaja Korhonen kehotti tyttöjä kysymään ylioppilaalta, voisivatko tytöt tehdä kuurakettiin akkunaverhot. Tytöt lupasivat kysyä, ja pian tunnin alettua neitokainen Anna-Kaisa tuli kysymään akkunain mittoja. Opettaja Korhonen kaivoi paperit taskustaan ja piirsi ja kirjoitti lapulle ohjeet. Anna-Kaisa niiasi ja poistui.
     Pojat alkoivat tarkan suunnitelman mukaan liimailla ja naputella lautoja kiinni toisiinsa. Tämä tapahtui liiterissä, missä oli tarpeeksi suuri ovi. Nurkassa humisivat sähkölämmittimet, jotta liimalle oli tarpeeksi lämmin kuivua. Ensimmäisenä keskiviikkona raketin hahmo alkoi jo muotoutua, toisena raketin runko valmistui ja kolmantena sitä viimeisteltiin.
     - Moottori tähän pitää saada, pojat sanoivat miltei yhteen ääneen.
     - Moottori minulla jo toki onkin valmiina, sanoi opettaja Korhonen. - Olen sen monena iltana yksikseni kasannut tuolla liiterin viereisessä aitassa. Viikon päästä nostamme raketin ulos, tuomme vesikelkalla moottorin sen luokse ja asennamme paikoilleen.
     Ja taas pojat hurrasivat, ja tytöt tulivat tuomaan verhoja ja ne pantiin paikalleen akkunoihin. Ovi tiivistettiin joka puolelta, jottei ilma tyhjässä avaruudessa karkaisi, ja lopuksi raketti maalattiin sisältä lateksilla ja ulkoa keltamullalla. Viimeksi opettaja Korhonen tekstasi punaisella maalilla rakettiin nimen, siitä tuli komeasti URHO.
     Joulukuun toisella viikolla raketti kannettiin porukalla edellisellä välitunnilla tiukkalumiseksi tallatulle kohdalle. Opettaja aukaisi suurella rauta-avaimella aitan oven ja veti vesikelkan aivan rappujen eteen. Lapset tungeksivat katsomaan voimanlähdettä, ja siinä se oli, keskellä aitan lattiaa. Opettaja Korhonen oli sitonut kolme moponmoottoria pystyyn nipuksi niin, että pakoputket osoittivat alaspäin.
     Moottori kannettiin vesikelkkaan ja vedettiin raketin luo. Opettaja Korhonen avasi moottorikopin luukun - siinä oli varmuussyistä peräti kolme hakaa - ja moottori nostettiin sisälle sellaiseen asentoon, että pakoputket pistivät ulos lattiaan poratuista aukoista. Moottori kiinnitettiin paikoilleen nauloin ja köysin,  ja koneenkäyttövaijerit työnnettiin välipohjan reikien läpi ylös ohjaamoon. Opettaja Korhonen kiipesi tikkaita oleskelutilaan ja yhdisti käyttövaijerit oikeille kohdilleen. Polkustarttia varten yhdet polkimet siirrettiin nivelvälityksellä ohjaustilaan.
     Nyt raketti oli valmis, ja matka päätettiin tehdä seuraavana lauantaina koulun päättymisen jälkeen.
     - Lähtisimmekö jo kello kaksitoista? pojat pyysivät.
     Empien ja epäröiden opettaja Korhonen suostui. Tunnollisena koulumiehenä hänestä oli vaikeaa olla hänelle määrättynä aikana poissa viranhoidosta. Lauantaina kahdestatoista yhteen hänen piti olla omassa luokassaan pitämässä äidinkieltä (L. Y. T. eli Luokan Yhteinen Tunti), eikä lennellä avaruudessa.
     - Olkoon menneeksi, mutta tytöt otetaan mukaan. Sanokaa isille ja äideille, että tulette lauantaina kotiin vasta iltasella, etteivät hermoile. Alaluokan oppilaita ei kyllä oteta mukaan, mutta neiti pääsee matkalle jos haluaa. Tosin raketissa ei saa tupakoida, kun siellä on niin vähän ilmaa.
     - Emmää sitten, neiti sanoi ja nakkeli hiuksiaan.
     - Saanko minä tulla reissuun? siivooja-keittäjä-talonmies kysyi ovelta.
     - Todellakin, opettaja Korhonen sanoi.  - Onhan meidän syötävä matkalla.
     Joten rouva Korhonen liitettiin seurueeseen.
    
3.

     Lauantaina, heti laskentotunnin jälkeen (K. Merikoski: Laskentoa maalaiskansakouluille), keräännyttiin pihalle.
     - Kaikki käyvät ulkohuoneessa ennen lähtöä, sanoi opettaja Korhonen, ja oppilaat juoksivat ja herrasväki Korhonen käveli punaisiksi maalatuille oville. Tytöt menivät oikeanpuoleiseen, pojat vasemmanpuoleiseen ja aikuiset keskimmäiseen kopperoon. Piankin tarpeet oli toimitettu. Opettaja Korhonen meni raketin luo, avasi munalukon ja ohjaaja-oleskelutilan oven ja ohjasi lapset yhden kerrallaan sisälle. Viimeiseksi menivät Korhoset. Aika ahdasta tuli, mutta jokainen mahtui istumaan.
     - Ovatko kaikki nyt mukavasti? opettaja Korhonen kysyi ja katsoi vähän paheksuvasti ylimmän luokan Juhaa ja Anna-Kaisaa, joilla näytti vierekkäin olevan liiankin mukavaa.
     - Joo! huusivat kaikki.
     Opettaja Korhonen astui siirretyille polkimille, käänsi virran päälle ja polkaisi moottorit käyntiin.

     Kahden tunnin kuluttua (opettaja Korhonen kertautti matkan aikana sanaluokkia) Kuu oli jo aivan lähellä. Opettaja Korhonen käänsi raketin perän kohti tasankoa, tarttui käsijarruun ja käytti jalkajarruakin, ja niin raketti laskeutui pehmeästi Kuun pinnalle. Kaikki työntyivät heti akkunoihin katselemaan maisemaa.
     - Kovin on karua, kuului useammastakin suusta.
     - Pukekaa lämpimästi päällenne, kun menette ulos, touhotti rouva Korhonen. - Ulkona voi olla aika kylmää.
     Lapset vetivät karvahatut korvilleen ja ovet avattiin. Opettaja Korhonen astui ensimmäisenä Kuun pinnalle. Lapset odottivat innolla opettaja Korhosen ensimmäisiä sanoja toisella taivaankappaleella.
     - Perkele, livahti opettaja Korhoselta, kun kuukivi nuljahti hänen jalkansa alta ja hän kaatui nokilleen kuupölyyn.
     - Olkaa varovaisia, hän sitten jatkoi kovin nolona uloslipsahtaneen kirosanan takia. - Täällä olette hyvin keveitä, eikä tasapainoa ole helppo pitää.
     Piankin oppilaat olivat ulkosalla parijonossa. Rouva Korhonen vilkutti ovelta.
     - Ruoka on valmista tunnin päästä. Saatte kylmiä voileipiä ja termospulloista lämmintä mehua. Älkää eksykö matkalla.
     - Emme eksy, vakuutti opettaja Korhonen, ja niin lähdettiin matkaan.

4.

     Trax kumartui kiven taakse ja puhui ranteeseensa.
     - He lähtivät liikkeelle, ovat tulossa tukikohdan suuntaan.
     Sisällä tukikohdassa Myr ja Aum suuntasivat tarkkailulaitteensa Traxia kohti, sinne päin, mistä muukalaiset ilmestyisivät.
     - Kun he nousevat kukkulan laelle, he näkevät meidät, Myr sanoi.
     - Voitko jotenkin houkutella heidät muulle reitille? Aum kysyi Traxilta.
     - Keinot ovat vähissä. Jos aiheutan jotain mielenkiintoista liikettä toisaalla, he saavat tietää, että jotkut heille oudot oliot ovat asettuneet heidän Kuuhunsa. Naamioikaa te tukikohta.
     - Mahdotonta, emme ole valmistautuneet. Eihän Maapallolla pitänyt yhdelläkään valtiolla olla kuualusta. Ensimmäiset surkeat tekokuut vasta piipittävät matalalla.
     Tukikohta oli pallon muotoinen, siihen oli liitetty putkikäytävien välityksellä kolme pienempää palloa. Yhdessä sijaitsi voimala, toisessa laboratorio ja kolmannessa observatorio. Lautasantenni taustalla kruunasi kaiken. Naamioi nyt mokoma kasa kymmenessä yksikössä.
     - Heidät on tuhottava, Trax sanoi.
     - Kielletty puuttumasta vieraiden älyjen elämään, Aum huomautti.
     - Emme me puutu Maan asukkaiden kehitykseen, jos tuhoamme tämän joukon, Myr väitti.
     - Eettisesti se ei ole oikein, Aum puolusteli.
     - Paskat sinun etiikastasi, Myr arveli.
     - Jos ne näkevät meidät ja palaavat Maahan kertomaan meistä, me välillisesti puutumme Maan kehitykseen. Jos he tietävät, että älyllistä elämää on muuallakin, se muuttaa koko heidän ajatusmaailmansa.
     - No tee sitten jotain muuta, senkin neropatti, Trax hermostui.
     - Menen ulos ajattelemaan, keksisinkö jotain, Aum huokaisi.
     Hetken kuluttua hän makasi hiekalla ja katseli lähestyvää joukkoa. Edellä kulki mustahattuinen suurehko henkilö, ja hänen takanaan parijonossa lähestyi neljätoista pienempää samanlaista. Traxin piilopaikan he olivat jo ohittaneet.
     - Aseet on suunnattu, Myr sanoi.  - Tuhoan heidät kaikki sillä hetkellä, kun he havaitsevat aseman.
     - Siihen kuluu enää yksi yksikkö, Trax ilmoitti tarkkailupaikaltaan.
     - Heidän rakettinsa on rikottava myös, Myr vaati. - Jos Maasta tulee muita perässä, he luulevat raketin tuhoutuneen laskeutumisessa.
     - Kaksikymmentä tuokiota, Trax ilmoitti.
     - Ase aktivoitu, valmius kymmenessä tuokiossa.  Yhdeksän, kahdeksan.....
     - Hei, odottakaa vielä hetki, Aum huusi.
     - Sinulla on viisi tuokiota, Trax lupasi.
     Hädissään Aum otti viereltään kiven ja paiskasi sen kohti tulijoita. Kivi tussahti pölyyn aivan kookkaimman henkilön sivulla. Tulijat seisahtuivat. Aum otti toisen kiven ja heitti, sitten seuraavan., ja jatkoi yhden toisensa perään. Kivet sinkoilivat muukalaisten ympärille ja nostattivat pölypilven.
     - Älä ammu, he ovat pysähtyneet, Aum huusi.
     Myr irrotti otteensa liipaisimesta. - Ilmoittakaa heti, jos he jatkavat matkaansa, hän sanoi, ja pyyhkäisi helpottuneena otsaansa.

5.

     - Meteoriittikuuro! opettaja Korhonen selitti lapsille. - Maailmankaikkeudessa kulkee paljon pieniä hiekanmuruja ja kivenkappaleita, ja joskus ne osuvat kiertotähtiin ja kuihin. Niillä on melkoinen nopeus, joten niitä on syytä varoa. Me käännymme alukselle ja palaamme kotiin. Koulutyön Herra Tarkastaja ei ole ollenkaan iloinen, jos joku oppilaista opintomatkalla vahingoittuu. Täyskäännös! Siirryn jonon ohi johtoon! Parijonossa Mars!
     Niin yläluokkalaiset lähtivät kävelemään opettaja Korhosen johdolla takaisin raketilleen, vaikka pojat kovasti koettivat napista lisäaikaa, uteliaita kun olivat.
     - En todellakaan voi panna teitä pienimmällekään vaaralle alttiiksi, opettaja Korhonen selitti äkillistä perääntymistä.
     Omia jälkiä palattiin avaruuslaivalle. Matkalla jokainen poimi muistoksi taskuunsa kiven tai pari. Ottipa opettaja Korhonen hiukan kuupölyäkin tutkiakseen sitä koulun mikroskoopilla.
     - Isompaa elämää täällä ei ole, mutta ehkä pölystä löytyy pieniä eliöitä, hän selitti aikeitaan lapsille.
     Rouva keittäjä-siivooja-talonmies Korhonen oli raketin ovella vastassa. Eväsleivät oli kauniisti katettu seinästä saranoin laskettavalle pöydälle yhdessä juomapullojen kanssa. Ja kyllä ruoka jo maistuikin. Aterian jälkeen opettaja Korhonen sulki ovet tiiviisti ja polkaisi moottorit käyntiin. Tomu pöllysi korkealle ja kotimatka alkoi.

     Koulun pihalle olivat vanhemmat kerääntyneet lapsiaan odottelemaan. Joku oli tullut hevosella ja reellä, joku potkukelkalla, eräs jopa autolla. Kaikki katselivat tarkasti ylöspäin. Viittätoista vaille kuusi ilmestyi iltaharmaalle taivaalle piste, joka vähitellen suureni. Opettaja Korhonen ohjasi rakettia taitavasti kohti pihan keskustaa. Mutta miksi lautalaidat savusivat noin omituisesti?
     - Ilmakehän kitka kuumentaa raketin palamaan! huusi eräs tietäväinen isä ja juoksi hakemaan paloruiskua koulun eteisestä. Pari muuta riensi kaivolle hakemaan ämpäreillä vettä. Raketti tömähti lumelle ja leimahti ilmiliekkeihin. Vanhemmat alkoivat ripeästi sammuttaa sitä vedellä ja lumella. Ovi aukeni, ja lapset ryntäsivät yksi kerrallaan ulos. Viimeisinä tulivat opettaja ja rouva Korhonen.
     - Odottamaton vastoinkäyminen, opettaja Korhonen sanoi. - Raketti olisi pitänyt päällystää kukkaruukun palasilla.
     Kun matkailijat olivat pelastautuneet, sammutustyö lopetettiin. Raketti paloi rätisten pieneksi tuhkaläjäksi, jonka keskellä kohosivat moottorin jätteet. Sillä laitteella ei enää noustaisi lentoon.

     - Opettaja, mitä tehdään kevätkaudella käsitöissä? pojat kysyivät seuraavana maanantaina opettaja Korhoselta.
     Opettaja Korhonen nosti katseensa mikroskoopista. Näytteessä ei ollut mitään liikkuvaa, ei elämän hitustakaan. Kuu oli tutkittu ja köyhäksi havaittu. Oikeastaan hukkareissu koko Kuumatka. Opettajan katse hakeutui akkunan läpi läheisen järven jäälle, ja ajatus lipsahti jään läpi penkomaan syvänteiden pohjamutia. Hoksaava hymy kohosi hänen kasvoilleen.
     - Minä kerron ensi keskiviikkona. Ei meillä ole kiirettä, jäiden sulamiseen on vielä monta kuukautta aikaa...