Tämä on julkaistu Spinin numerossa 3/84.  Näännyksiin asti selitin aikanaan, miksi matkailija ei riemastu suuresti elämää löytäessään, enää en jaksa. Edelleen olen näin tyytyväinen.         Sen toki tiesin etukäteen, tämän olivat varmistaneet monivuotiset tutkimukset jo ennen kuin lähdin matkalle. Mutta mikään ei ollut taannut, että keskustähti olisi samanlainen vielä nyt, kun lopultakin olin saavuttanut päämääräni.
     Katselin ympärilleni avaruusaluksen observatoriossa, yritin arvailla, missä suunnassa Aurinko oli, eikä minulla ollut siitä aavistustakaan. Syötin tietokoneelle toivomukseni, ja se käänsi kaukoputken oikeaan suuntaan. Katsoin okulaariin, suurensin kohteen äärimmilleen. Pyysin tietokonetta merkitsemään ristikolla Auringon, ja se teki toiveeni mukaan. Katselin seutua ja tunsin olevani kaukana.
      Sitten käännyin takaisin kohteeni puoleen. Pitkä horros tuntui vielä jäsenissäni – huolimatta tekniikan huimasta kehityksestä avaruusalukset olivat saavuttaneet vasta kymmenennen osan valon nopeudesta. Saattoi olla, ettei siitä pidemmälle koskaan päästäisi. Vaikka – ainakin sen olin oppinut – sanoja ”ei koskaan” oli tarpeetonta käyttää. Kuitenkin jonain päivänä etäisyys menettäisi merkityksensä ja ihminen pääsisi minne ikinä haluaisi. Jollei muuten, hän kääntäisi maailmankaikkeuden laajenemisen supistumiseksi, kiihdyttäisi sitä ja toisi avaruuden laidat luokseen. Sillä ihminen ei ollut tuhonnut itseään, ja sen jälkeen mikään ei ollut hänelle mahdotonta.
     Avaruusalukseni kiersi planeetan kerran kahdessa tunnissa. Kohta minun tulisi laskeutua sukkulaan ja jättää alukseni kiertämään planeettaa tietokoneen valvonnassa. Luotin tietokoneeseeni ja tiesin, ettei minua siinä suhteessa kohtaisi mikään vaara. Kun palaisin, avaruusalukseni olisi täsmälleen siinä, missä sen piti olla.
     Tietokoneeni oli hiljaa. Niin kuin kaikki tietokoneet olivat olleet vuosisatoja jo ennen lähtöäni. Niiden aikaisempi puhevimma keinotekoisine huumoreineen oli tehnyt monet matkustajat hulluiksi pitkien matkojen kuluessa. Monta konetta oli tuhottu säpäleiksi ja vielä useammilta oli kirjaimellisesti leikattu kieli irti. Roikkunein johdonpätkin ne olivat palanneet matkoiltaan ja lentäjät olivat kironneet ne alimpaan kaatopaikkaan. Niinpä minunkin tietokoneeni kertoi pyynnöstäni tietonsa kaikessa rauhassa näyttöpäätteelle, ja jos sillä oli jotain kiireellistä sanottavaa, se ilmoitti halunsa hälytysvaloin ja merkkiäänin.
     Minun piti mennä tuonne alas. Katsoin päämäärääni ja tiesin, että se näytti lupaavalta. Se näytti jopa lupaavammalta kuin aikoinaan maan päällä olimme osanneet aavistaa. Sen vihreä väri kertoi kasvillisuudesta ja sen turvin elävästä eläimistöstä. Ja missä oli elämää, siellä saattoi olla joku, joka ahnein silmin tarkkaili taivasta ja tiedosti sen tapahtumat.
     Olin jo kokeillut radioaalloilla, mutta planeetta oli hiljaa. Se ei toki merkinnyt mitään, saattaisin silti löytää järkeviä olentoja, jotka joko käyttivät meille tuntematonta tietojenvälityskeinoa, tai sitten eivät olleet vielä päässeet runonlaulantaa pitemmälle.
     Ihmiskunta oli tutkinut Linnunrataa pitkään. Tähti toisensa perään oli tarkastettu, sen planeetat menty läpi, eikä mitään ollut löytynyt. Ei ensimmäistäkään elävää solua, ei kasvia, ei bakteeria, ei virusta, ei matoa eikä hyönteistä. Suuret konferenssit olivat miettineet kysymystä elämän muodoista, monet viisaat olivat väittäneet, ettemme tuntisi elämää elämäksi, vaikka sitä löytäisimmekin. Ja elämälle oli haettu tuntomerkkejä, mutta jokaisesta niistä ihminen tunsi itsensä.
     Tämä oli ihmiskunnan tähän mennessä rohkein yritys. Olin jättänyt maapallon taakseni, ja se odotti minun selontekoani juuri tästä planeetasta. Ellei tämä tuottaisi tulosta, ihminen keksisi jotain muuta. Hän matkustaisi kauemmas ja syvemmälle, ja jollei hän löytäisi mitään tästä ulottuvaisuudesta, hän vaihtaisi ulottuvuutta niin kauan, että löytäisi itselleen kumppanin. Tai tietäisi ehdottoman varmasti, ettei koko maailmankaikkeudessa ollut muuta elämää. Ja sittenkin hänelle jäisi epäily, ettei hän tuntenut kaikkia aineen ja energian olomuotoja, ja että jossain tilassa, jota hän ei osannut kuvitella, häntä odottaa joku.
     Sillä elämä etsii elämää, ja sitä minäkin olin tekemässä. Retkikunnat olivat saaneet kerran toisensa jälkeen mitä erilaisimpia tieteellisiä tehtäviä päämääräkseen, mutta tarkoitus oli aina sama: Etsikää ja löytäkää. Ottakaa yhteys. Sillä jos elämää löytyisi edes yhdestä paikasta maapallon ulkopuolelta, silloin ihminen voisi olla varma, että maailmankaikkeus kuhisee ajattelevia olentoja, ja on ainoastaan ajan kysymys, koska niihin saadaan yhteys.
     Tietokone ilmoitti minulle äänimerkillä, että sillä oli minulle asiaa. Kytkin näyttöpäätteen päälle ja kone ilmoitti, että mikäli halusin laskeutua seuraavalla kierroksella, minun piti ruveta toimimaan. Niinpä aloin toteuttaa satoja kertoja harjoiteltua ohjelmaa. Menin sukkulaan, ja pian kaikki oli valmista.
     Tietokone oli etsinyt minulle laskeutumispaikan, ja kun laskuvarjot aukenivat, aloin erottaa yksityiskohtia planeetan pinnasta. Ensimmäiseksi olin tietenkin nähnyt meret, mutta nyt kiinteän pinnan korkokuva alkoi piirtyä aivoihini. Maata oli alle puolet pinta-alasta, siinäkin suhteessa tämä maailma vastasi kotiplaneettaani.
      Vihreän allani täytyi olla kasvillisuutta, ja sukkulan koneet analysoivat jo kaasukehää. Sen lukemat tuntuivat tutuilta ja turvallisilta, oli kuin olisin tulemassa kotiin. Sitä mukaa kuin laskeutuminen edistyi, tämä tunne voimistui. Ja kun sukkulan tietokone lopulta laski minut pinnalle, minun mieleni oli täynnä iloa ja tyytyväisyyttä. sillä ihmisen etsimistyö oli nyt loppunut, ja hän oli löytänyt.
       Sukkula lepäsi ruohikolla sinisen taivaan alla ja puro virtasi lähellä sitä. Perhoset lepattelivat loistavanväristen kukkien lomassa ja niityn reunalla puiden välissä lenteli lintuja, ja erään kiven kupeelta katseli outoa saapujaa kaksi älyä täynnä olevaa silmää.
     Menin ulos, enkä ollut ollenkaan varovainen. Ilma oli samanlaista kuin maassa, ja ruoho kahisi jaloissani. Ja vaikka vastaani tuleva olento ei suuremmin muistuttanut ihmistä, hän oli siro ja kaunis.
     Kohotin käteni kämmenet alaspäin tervehdykseen, ja hän teki samoin. Sydämeni lämpeni ja riemu kohotti palleaani. Astuin vastaanottajani luokse, ja me kosketimme moneen kertaan toisiamme.
     Lähimpien viikkojen aikana meistä tuli ystäviä, ja vietin hänen ja hänen ryhmänsä kanssa aikaa paikallisen vuoden verran. Opin heidän kielensä ja tiesin, että ihmiskunta saisi heiltä paljon viisautta.
     Mutta sitten minun oli lähdettävä. Tutkimusmatkailijan on palattava takaisin niiden luokse, jotka ovat hänet lähettäneet, kertomaan tuloksista ja odottamaan uusia tehtäviä. Ja minä tiesin, että tulisin pyytämään pääsyä uudelleen tänne, samalle niitylle, samaan maailmaan, tuomaan terveisiä maapallolta ja kutsumaan tämän meille uuden maailman olentoja veljiksemme.
       Niin minä nousin sukkulaan ja me sanoimme hyvästit. Minä lupasin palata, ja he lupasivat odottaa minua. Ja sukkula kohosi ja kohtasi erheettä avaruusaluksen, jonka koneisto ryhtyi työhön – laskemaan reittiä kotiin ja valmistelemaan alusta pitkään matkaan sekä minua horrokseen.
     Astuin kaikessa rauhassa vuoteelleni. Ihmisen laskelmat olivat olleet täysosuma. Juuri tässä kohden tätä galaksia ja juuri tällaisen auringon ympäriltä ihmisen itsepäisyys oli lopulta saanut palkkansa. Minä tiesin, että minua odotettiin malttamattomasti kotiin, joten annoin alukselle välittömästi lähtöluvan.
     Virtapiirit leimahtelivat, moottorit sysäsivät aluksen eroon planeetan radalta, ja kotimatka alkoi. Piankin vauhti yltäisi valon kymmenesosaan, vaikka silloin minä olisin jo unessa. Mutta kahdenkymmenenyhden ja puolen miljoonan vuoden kuluttua koneet taas herättäisivät minut, ja voisin kertoa omille lajitovereilleni, ettemme ole yksin.
     Andromedan galaksissa on elämää.