KOSKA AIKA PALAA

 

Julkaistu lehdessä SPIN numerossa 1/84. Tämä oli minun ensimmäinen julkaistu novellini ja lehden toimituksesta löytyy kaksi tuttua wh-nimeä: Haarikko ja Mäentaka.  Muutaman ilmiselvän kielivirheen olen korjannut, muuten teksti on alkuperäinen.

***********************

Tapasin hänet Galaksin laitamilla ravintolassa, ja jollei hän olisi istunut ainoassa aitiossa, jossa oli edes yksi paikka vapaana, en olisi mennyt hänen luokseen. En siitäkään huolimatta, vaikka olen elämäni varrella nähnyt satoja omituisia älyllisiä olentoja. Eikä se niinkään johtunut hänen omasta ulkonäöstään - hän olisi miltei sulautunut maapallon suursuojiin - vaan hänen, sanoisinko, "kotieläimistään". Sillä hänen päänsä päällä istui neljä eräänlaista hämähäkin näköistä eliötä, joiden lonkerot kiemurtelivat alas joka puolelta hänen päätään.
   Mutta koska muualla ei ollut tilaa, istuuduin aitioon mahdollisimman kauas hänestä kysyttyäni ensin, oliko paikka vapaana. Hän vastasi, että näin oli asian laita.
   Hän puhui kaunista galaksia ja heti alkusanoista huomasin, ettei hänen hämähäkkien alaisessa älyssään ollut mitään vikaa.
   Naputtelin tilaukseni seinäpaneelin koskettimistolle ja sain kahvia - ainoaa maan juomaa, joka oli hyväksytty aseman listoille.
   Join kahvia hiljalleen, eikä hän tuntunut pitävän pahana, vaikka katselin häntä. Tein kaikkeni, etten olisi osoittanut inhoani. Sitten rupesin puhumaan.
   - Ovatko ne vihaisia? tiedustelin, niin kuin suursuojien tytöt koiria kuljettavilta tädeiltä.
   - Eivät ole, hän hymähti. - Etkä ole ainoa, joka niitä inhoaa. Mutta minun henkeni riippuu niistä.
   Olin omasta mielestäni kiinnostuneen näköinen - Niin?
   - Haluat siis kuulla, hän tiedusteli. - Entä kuinka teidän sivilisaationne on sijoittunut oman katastrofinne jälkeen?
   - Me asumme suursuojissa,minä vastasin. - Pinnalle ei voi vielä mennä. Ylhäällä on jonkin verran mutaatioelämää, luteita ja sen sellaisia. Meiltä menee vielä muutama kymmenen tuhatta vakiovuotta.
   - Niinpä niin, hän totesi. Mekin asuimme suursuojissa. Kun katastrofi tuli, meitä ehti turvaan yli kuusikymmentä tuhatta. Mutta meiltä menivät poikki kaikki yhteydet ylöspäin. Mittarit näyttivät jatkuvasti hirvittäviä lukemia, tähystyslaitteet menivät sekaisin, ja sitten kait sekosimme mekin. Eli minun esivanhempani. He elivät suursuojissa satojatuhansia vakiovuosia. Heitä oli tarpeeksi, jotta elämän kiertokulku pelasi, ja kun väkiluku pidettiin alle puolessa miljoonassa, ei ollut mitään hätää. Mutta kukaan ei uskaltanut yrittääkään ulos. He seisoivat mittareiden ääressä, jotka olivat juuttuneet osoittamaan maksimiarvoja, sukupolvesta toiseen.
   - Kunnes?
   - Kunnes sitten, vain parisataa meidän vuottamme taaksepäin, joku uskalias ryhmä päätti yrittää ihan toisenlaisella innolla ulospääsyä. He kaivoivat salaa käytävät auki, varmistivat ne kiinni takanaan, ja avasivat ovet.
   - Ja pinnalla saattoi elää?
   - Ei toki. He kuolivat kaikki. Heti kun he aukaisivat viimeisen esteen, sisään tulvi kymmeniä nyrkinkokoisia myrkyllisiä kärpäsiä, ja hetkessä kaikki oli ohi.
   - Mutta? minä arvasin.
   Heillä oli radiolaitteet mukanaan, ja ystäviä alhaalla. Ennen kuin ryhmä oli tunkeutunut ulos, se oli onnistunut mittaamaan radioaktiivisuuden pinnalla. Eikä sitä ollut enää liikaa.
   - Entä sitten? minä kiinnostuin.
   - Sitten muutkin uskoivat, että ulos voi jo säteilyn suhteen turvallisesti mennä. Haettiin esille suojapukuja ja kaksi vapaaehtoista kulki suojattuina samaa reittiä kuin edellisetkin yrittäjät.
   - Ja?
   - Ja kärpäset hyökkäsivät heidän kimppuunsa, mutta he onnistuivat pääsemään ulos. Toiset katselivat videolaitteista koko ajan heidän kulkuaan. Maailma oli toisen näköinen kuin aikoinaan. Joskus oli kirjojen mukaan ollut puita ja peltoja ja järviä ja meriä ja kaupunkeja. Oli nytkin puita. Jonkinlaisia liekoja sakeana metsänä. Ja niiden oksilla istui miljoonia tällaisia hämähäkkejä neljittäin muodostelmassa pistelemässä kärpäsiä poskeensa. Ne ovat taivavia, ne poistavat myrkyllisen osan kätevästi nuljauttamalla noilla väkäsillä lonkeroissaan.
   Hän osoitti väkäsiä. Minä kumarruin lähemmäs katsomaan, mutta kun lonkero heilahti, kavahdin takaisin selkänojaa vasten.
   - Nämä eivät ole myrkyllisiä?
   - Eivät. Mutta tavattoman nopeita.
   Minä ymmärsin jo.
   - Te kesytitte nämä istumaan päänne päällä ja suojelemaan teitä kärpäsiltä.
   Hän hymähti.  - Juuri niin. Niin kuin näet, lonkerot suojaavat jopa kädet. Meidän piti varustaa itsemme ainoastaan kengillä ja housuilla, mutta vapauduimme kypäristä ja käsineistä.
   - Miksette myrkyttäneet niitä?
   - Meidät oli kerran jo myrkytetty tarpeeksi perusteellisesti. Mutta me teemme työtä koko ajan. Raivaamme peltoja, koetamme saada kasveja kasvamaan, pyrimme palauttamaan planeettamme ekosfäärin sellaiseksi, millainen se kerran oli. Ettekö tekin joskus haluaisi  nousta pinnalle?
   Tunsin vihlaisun vatsassani.  - Totta kait.
   Sitten olimme pitkään hiljaa ja joimme silloin tällöin kupeistamme. Sitten ojensin hänelle kuppiani ja sanoin: - Maista. Me viljelemme tätä maanalaisissa kasvihuoneissamme.
   Hän joi hieman.  - Mukavan makuista, hän sanoi.
   - Entä te? minä kysyin.  - Mitä te viette maailmankaikkeuteen?
   - Tätä, hän sanoi ojentaen kuppiaan.
   Maistoin varovaisesti.
   - Se on hyvää, minä sanoin.
   - Niin on, hän vastasi.  - Me viljelemme sitä pinnalla, hän sanoi sitten ääni täynnä ylpeyttä ja rakkautta.
 
img056.jpg