VARAOSAT
Novelli on julkaistu lehdessä Aikakone, Vol.4 no.1 Kevät 1985. (Noin lukee etusivulla)
Luettuani nyt tämän en ollut alkuunkaan tyytyväinen. Perusajatushan minulla oli, ettei uskonnollista lähetystyötä pidä (väkisin) tehdä. Novellin loppu oli kelvoton, niin juonellisesti kuin ajatuksellisestikin. Niinpä kirjoitin novellin melko pitkälle uusiksi.
********************
Minun oli pakko laskeutua. Lähetin hätäsanoman lähimpään keskukseen. He ilmoittivat, että joku tulisi minut pelastamaan noin vuoden päästä. He tarkistivat luottokelpoisuuteni. Minut pelastettaisiin, he ilmoittivat, mutta joutuisin palkkarengiksi loppuelämäkseni. Kirosin puuttuvaa kaikenvaravakuutustani. Tai paremminkin kirosin vakuutusyhtiöt. Minulla oli kuusi erilaista vakuutusta, mutta mikään ei korvannut pelastajien matkakustannuksia.
Lähin planeetta tuntui sentään sopivalta. Se oli maankaltainen, happipitoinen planeetta jolla oli vettä. Ruokaa riittäisi, vaikka pihvintekokone menisikin virran puutteessa epäkuntoon. Jäisin henkiin. Ellei sitten jokin mönkivä tekisi minusta selvää heti ensimmäisinä vuorokausinani oudolla taivaankappaleella.
Laskeuduin hiljalleen alemmas. Valikoin tietokoneen ehdotuksista sopivimmalta tuntuvan maihintulopaikan ja sukelsin syvemmälle ilmakehään. Meret ja mantereet tulivat näkyviin. Muutaman kierroksen jälkeen sain varmuuden: planeetta oli asuttu. Hökkelit sijaitsivat miltei kylki kyljessä. Aukioilla kiirehti hoikkia ihmisenkaltaisia hahmoja. Jarrutin ja laskeuduin tyhjälle tontille.
Nurmikko peitti maan. Pari pientä eläintä kiirehti karkuun. Lähin asukas tuli heti alukseni luokse, muut eivät tuntuneet suuremmin piittaavan saapumisestani. Avasin oven ja menin ulos. Kohotin käteni, hän ei sanonut mitään, ei tehnyt mitään. Katselimme toisiamme, silmät hänelläkin oli. Mutta ei korvia eikä nenää. Suu näytti yksinkertaiselta ravinnonottoaukolta, mikäli tuo silmien alla oleva elin nyt sitten oli suu eikä ulostusaukko. Ainakaan tuolla reiällä ei pystyisi puhumaan. Heillä oli jokin muu kommunikointikeino.
Katsottuaan minua hetken hän lähti pois. Seurasin häntä. Tulimme väkijoukkoon enkä hetken kuluttua enää pystynyt erottamaan vastaanottajaani muista. He olivat kaikki täysin samannäköisiä.
Kukaan ei enää välittänyt minusta. Ikään kuin kaikki jo tietäisivät tulostani ja minusta kaiken. Koetin ottaa kontaktia. Kukaan ei edes pysähtynyt.
Olin hämmästynyt. En todellakaan ollut odottanut tällaista vastaanottoa. Käännyin ympäri ja palasin hiljalleen alukselleni. Sen ympärillä ei seisonut uteliaita. Menin sisälle, söin hieman ja rupesin nukkumaan. Mitä muutakaan olisin voinut.
Aamulla siistiydyin ja lähdin uudelleen ulos. Päivä oli kirkas. Lähellä virtasi puro solisten. Mietin, kuulivatko planeetan asukkaat äänen vai elivätkö he ikuisessa hiljaisuudessa. Kävellessäni auringon paisteessa kohti sinisenä keinuvaa puroa, minun miltei tuli alkuasukkaita sääli. Mutta sitten ajattelin, etten tuntenut heidän aistejaan enkä tiennyt, minkälaisia vaikutteita he saivat ympäristöstään. Ehkä minua piti sääliä, ei heitä.
Laskeuduin puron reunalle, kosketin sormillani vettä. Se oli kylmää ja tuntui tavalliselle vedelle. Kouristin käteni kuupaksi ja maistoin. Se oli vettä, sammutin janoni.
Eräs lähellä oleva muukalainen tuli luokseni ja katsoi, mitä tein. Mietin, miksi. Heidän täytyi olla vesiperustaisia, joten hekin taatusti joivat vettä. Kukaan muu ei tullut katsomaan. Kukaan muu ei välittänyt. Eikä kukaan tullut toisen lähelle, elleivät reitit sivunneet toisiaan. He tuntuivat olevan täysin muista piittaamattomia. Ehkä heille vain itseys merkitsi jotain.
Lähdin kohti heidän talojaan. Kait ne olivat koteja, minä oletin niin.
Paljon tallattu polku kulki asuntojen välissä. Kävelin sitä pitkin jonkin matkaa. Molemmin puolin kyyhöttivät ruskeat savimajat. Pysähdyin ja kurkistin erään sellaisen ovesta sisään. Sisällä oli hämärää. Nurkassa oli vuode, oven lähellä pöytä ja tuoli.
Ja pöydän takana seinällä riippui kone, kiiltävästä metallista, hohtavasta lasista, värikkäin nappuloin. Sen alla oli laatikoita, johtoja, vaikka mitä.
Katselin laitetta tyrmistyneenä. Peräydyin taaksepäin ulos ovesta ja kävelin kiireesti eteenpäin. Poikkesin pari ovea ohitettuani uudelleen sisälle.
Tämänkin asunnon seinällä oli samanlainen laite. Huoneessa oli asukas, ja parhaillaan hän paineli nappuloita. Hetken kuluttua hän veti auki erään laatikon ja otti esille ruoka-annoksen. Seisoin ja katselin hänen ruokailuaan.
Muukalainen katsahti minua, siirtyi vähän syrjään ja teki minulle tilaa. Menin varovaisesti lähemmäs ja istuuduin. Osoitin hänen annostaan, näytin suutani. Hän tuntui ymmärtävän, hänen silmänsä siis toimivat ainakin näkyvän valon aallonpituudella. Hän katseli minua oudoksuen, kait yritti kommunikoida kanssani tavalla, jota en ymmärtänyt. Sitten hän kuitenkin näppäili minulle annoksen ruokaa.
Luotin näkö-, maku- ja hajuaisteihini. Ruoka oli herkullista. Söin sen kaiken, ja isäntäni antoi minulle juomaa. Ihmettelin, miten makuaistini sattui olemaan samanlainen kuin heillä. Miten tahansa, olin kiitollinen, yritin eleilläni osoittaa sen ja poistuin asunnosta hämmentyneenä.
He eivät olleet luolamiehiä.
Olivatko he itse kehittäneet laitteistonsa, vai olivatko he saaneet ne joiltain, ehkä planeetan herrarodulta kehitysapuna.
Jatkoin matkaani pitkin tallottua tietä.
Ihmettelin edelleen, miksei kukaan tuntunut kiinnostuvan minusta. Vaikutti siltä, kuin he kaikki olisivat kohdanneet minut jo useaan kertaan, ja kaikki tietäisivät minusta kaiken.
Kuljin siihen suuntaan mihin useimmat alkuasukkaista näyttivät kävelevän. Jonkin matkan kuluttua polku johti maan alle. Seurasin perässä. Tämä paikka oli huomattavasti suurempi kuin asunnot. Päivän valo himmeni hiljalleen, kuljin hidastellen joukon mukana. Saman verran väkeä näytti tulevan vastaankin, joten tokkopa kyseessä oli teurastuslaitos tai teloittamo.
Ja sitten huomasin valon lisääntyvän. Valolähdettä en pystynyt paikallistamaan. Valoa vain oli. Se jopa kirkastui vähitellen. Ja yhtäkkiä seinämille ilmestyivät kuvat.
Minä pysähdyin ja tuijotin niitä enkä päässyt pitkään aikaan eteenpäin. Valot ja värit loivat kuvioita, jotka sopivat täydellisesti toisiinsa, leiskuivat ja kuiskailivat. Ne noudattivat maailmankaikkeuden perussääntöjä, ja siksi pystyin nauttimaan niistä. Jalkani lähtivät eteenpäin ja silmäni tutustuivat tähän taiteen hämmästyttävään ilmentymään.
Paitsi pitkälle vietyä tekniikkaa, heillä oli myös verratonta taidetta.
Ja he asuivat karuissa savimajoissa eivätkä keskustelleet keskenään.
Mutta minä jatkoin matkaani. Luola laajeni, kuvat loppuivat, ja pian olin salissa.
Tila oli täynnä koneita. Koneiden ympärillä hääri alkuasukkaita. He näpräilivät laitteistoja, he olivat kaikki ammattimiehiä. Kuljin läpi salin, näin valmistuvan huoneistojen ruokakoneita, huonekaluja, työkaluja, vaikka mitä. Arvailin esineiden käyttötarkoituksia. Mihin näitä tarvittiin? Ruokakoneet tiesin, ehkä niillä oli muutakin käyttöä. Valmistettiin vaatteet, vai oliko heillä vaatteita? Katselin lähintä olentoa tarkemmin. Ei, minusta hän oli alasti. Koska en nähnyt sukuelimiä, oletin aluksi, että heillä oli vaatteet, mutta heidän lisääntymisensä oli tietenkin hoidettu toisin.
Tulin ovelle, ovesta pääsi ulos. Palasin halki kylän alukselleni ja lukkiuduin sisälle tuttuun huoneeseeni.
Ensimmäisen viikon asustin aluksessani, sitten kerran huomasin kulkeneeni liian pitkälle, enkä ehtinyt takaisin yöksi. Niinpä menin lähimpään majaan, ajattelin pyytää eleilläni yösijaa. Sisällä ei ollut ketään. Hetken kuluttua, maatessani jo nurkassa vuoteen sammalilla, eräs alkuasukas kurkisti majan ovesta sisälle. Kohottauduin, ajattelin viittoilla itseäni ja pehmikkeitä, mutta hän kerkesi jo poistua. Kukaan muu ei tullut enää sinä iltana, eikä seuraavana aamunakaan. Sana tuntui kiertävän nopeasti, huomasin, että minut oli hyväksytty asunnon oikeaksi lailliseksi omistajaksi.
Oikeastaan olin tyytyväinen asiantilaan. Sain koneelta ruokaa matkimalla niitä liikkeitä, joita näin asukkaiden tekevän. Varoin näpsyttelemästä nappuloita miten sattuu. Mistä tiesin, minkälaisia komentoja olisin voinut vahingossa antaa, minkälaista harmia voisin aiheuttaa itselleni ja muille.
Olin pahoillani, etten toistuvista yrityksistäni huolimatta onnistunut saamaan heihin minkäänlaista älyllistä yhteyttä. Menin mielessäni läpi erilaisia kommunikointitapoja, sillä jotenkin heidän täytyi pystyä viestimään toinen toisilleen, ei muuten tällaista kulttuuria saada aikaiseksi. Lopulta päädyin kahteen mahdollisuuteen. Joko he olivat telepaattisesti yhteydessä toisiinsa, tai sitten heillä on jossain sisällään lähetin ja vastaanotin.
Telepaattista yhteyttä en voisi millään jäljittää, mutta radiopuheen voisin ehkä saada korviini. Hain siis alukseltani vastaanottimen ja aloin kokeilla eri taajuuksilla.
Enkä löytänyt yhtään mitään.
Mutta jotenkin he olivat kontaktissa keskenään. Sillä mitä yksi heistä tiesi, sen tiesivät kaikki toisetkin.
Mitä yksi heistä osasi, sen osasivat toisetkin.
Yksilöllisyyttä heillä ei ollutkaan. Tämä on eräänlainen muurahaispesä.
Lopulta luovutin. En ehkä koskaan ymmärtäisi heitä. Heillä ei näyttänyt olevan minkäänlaista tarvetta ymmärtää minua. Tai sitten he, omalla tavallaan, ymmärsivät sen minkä halusivat ja tarvitsivat.
He elivät niin kuin halusivat. He rakensivat tehtaissaan ihmeellisiä kojeita. He ohjelmoivat koneensa, tai mitä tuo näpelöiminen sitten tarkoittikin.
Ehkä he olivat kehittyneen yhteiskunnan rappeutuneita jäänteitä.
Ehkä he olivat jonkinlaisia robotteja, ehkä biologisia koneita. Ehkä heidät oli jätetty tänne huoltamaan laitteistoa sillä aikaa, kun päämiehet olivat poissa. En nimittäin nähnyt missään lapsia. En ennen kuin olin ollut heidän parissaan jo pitkään, alukseni kellon mukaan puoli maan vuotta.
Silloin kuljin taas erään asukkaan perässä, uutta tietä, kauempana kylästä. Hän kulki hiljalleen kohti vuoria ja tie sukelsi kallioon. Seurasin perässä. Halusin nähdä uuden tehtaan.
Taulut leimahtelivat seinämillä, ja käytävä päättyi saliin. Sen keskellä seisoi aiemmin näkemistäni poikkeava laite. Olento meni sen luokse ja työnsi käsiulokkeensa pienestä aukosta sisään. Kone alkoi välkkyä ja surista.
Olento veti jonkin ajan kuluttua kätensä pois ja lähti ulos. En toki vielä silloin tiennyt, että kyseessä oli eräänlainen parittelu. Vasta paljon myöhemmin, vietettyäni luolassa monet päivät, ymmärsin tämän. Kone otti solun tai jotain vastaavaa ja valmisti siitä kloonin. Yhden ainoan, ja se kesti kauan.
Palasin paikalle muutaman päivän väliajoin, ja kone oli koko ajan toiminnassa, Kiertelin sitä uskaltamatta koskea mihinkään, kunnes eräänä päivänä eräs asukkaista saapui paikalle. Hän meni koneen taakse ja avasi luukun. Kone oli suuri, kymmeniä metrejä pitkä.
Kurkistin hänen olkansa yli. Läpinäkyvän kalvon läpi näin ensimmäisen lapsen. Se lepäsi pussissaan ja liikutteli itseään. Sen takana näkyivät toinen ja kolmas.
Eivät he olleet robotteja. Lapset syntyivät koeputkissa, kasvoivat keinokohdussa, kasvoivat ja kasvoivat, kunnes olivat valmiit. Ja eräänä päivänä, erään saapujan myötä, sain olla todistamassa syntymän ihmettä. Viimeksi tullut avasi koneen sivussa luukun, ja ulos astui täysikasvuinen yksilö. Ja tietenkin hän tiesi heti, mitä tehdä. Sillä tieto oli virrannut häneen jo pitkän aikaa.
He lähtivät kävelemään kohti kylää. Seurasin heitä, halusin nähdä, miten uuteen tulokkaaseen suhtauduttaisiin. Ehkä tämä vanhempi olento oli isä tai äiti. Nauroin itselleni, ei heillä ollut perhettä. Joku oli kuollut, ajattelin, ja he pitivät asukasluvun vakiona.
He saapuivat kylään. Seuraamme liittyi heti kymmenkunta asukasta. Kävelimme peräjälkeen eteenpäin ja saavuimme huoneeseen, jossa en ennen ollut käynyt. Se oli tyhjä. Menimme seisomaan keskelle tilaa ja odotin, mitä nyt tapahtuu. Ehkä he kastavat lapsen. No, en tietenkään uskonut.
Lapsi oli piirissä ja katseli ympärilleen. Lapsi kohotti kätensä, tarttui käsillään rintaansa ja ponnisti. Hänen sormensa työntyivät rintakehän sisään ja kädet levittivät etuosan auki.
Seisoin ja tuijotin.
Tunnistelin elimiä. Tuo sykki ja oli kait sydän, nuo kait hoitivat keuhkojen tehtävää. Tuo näytti ruokatorvelta, ja se päättyi vatsalaukkuun...
Minua inhotti ja etoi, ennen kuin tajusin, ettei tässä ollut mitään inhottavaa tai oksettavaa. He pystyivät avaamaan itsensä kuin matkalaukun.
Eräs läsnäolija työnsi sormet rintaansa ja ponnisti oman rintakehänsä auki. Sitten hän tarttui sydämeensä ja irrotti sen kiertävällä liikkeellä. Lapsen sydämeen hän tarttui samalla tavalla, irrotti sen ja kiinnitti omaan rintaansa.
Lapsi asettui maahan makaamaan. Olin hiljaa. Toinen tuli ja vaihtoi itselleen uusia ehkä ruoansulatuselimiä. Kolmas otti terveet silmät päähänsä. Neljäs aukoi jalan ja uusi reisiluunsa.
Seuraava tarvitsi terävämpiä aivoja. Vai millä nimellä tuota elintä pääluiden sisällä kutsuisi.
Näköjään kaiken saattoi avata ja korvata.
Haavoitetun käden tilalle löytyi uusi, arpiset kasvot silenivät. Selän reikää ei kannattanut paikata, kannatti vaihtaa uusi selkä. Asukkaat pyörivät lapsen ympärillä kuin hyeenalauma. Kuitenkaan he eivät tehneet mitään pahaa, mitään kiellettyä. Sen minäkin ymmärsin. Ei lapsi ollut henkilö. Ei hän ollut kuollut, hän eli useassa palassa uutta elämää. Yksilöllisyyttä ei ollut, oli vain iankaikkinen elämä.
Ylijäävän orgaanisen aineensa, liiat ruumiinpalat, he heittivät jäteistuimeen. Sekaan he saattoivat heittää ainakin ruohoa. Näin he saivat aikaan viemäreitten päähän sammioihin orgaanista sotkua.
Siitä he valmistivat uudet yksilöt.
Siitä he laittoivat ruokansa.
Silti tilasin itselleni annoksen syötävää. Sillä se oli hyvää, ja minun oli nälkä.
Tajusin silloin, etteivät he olleetkaan itsessään. He eivät olleet noissa kuorissa, avattavissa paketeissa. Heidän elämänsä, ajatuksensa, suunnittelunsa, taiteensa ja tieteensä kohisivat heidän koteloidensa ympärillä ja he olivatkin hän, ja hän oli kuolematon, eikä häntä ollut olemassa.
Menin ulos ja istuuduin auringonpaisteeseen ja ajattelin kauan. Enää en ihmetellyt, miksen ymmärtänyt heitä. Tai häntä, paremminkin.
Hän oli jotain paljon enemmän kuin minä. Tai ei, hän oli erilainen kuin minä.
Oliko hän onnellinen? Oliko hän joskus vihainen? Tunsiko hän tuskaa?
Eräänä päivänä eräs heistä putosi kalliolta ja taittoi jalkansa. Lähin yksilö tuli hänen luokseen ja kantoi hänet sisälle. Seurasin perässä, oliko heillä minkäänlaista lääkintähoitoa?
He katsoivat toisiaan, uskon, että he olivat yhteydessä. He kait selvittivät, kumpi oli huonommassa kunnossa. Pelastaja tuntui olevan, sillä hän irrotti toiselta loukkaantuneen jalan, sitten omansa, ja kiinnitti jalkansa loukkaantuneelle. Tämä kohosi seisaalleen ja oli terve. Jalkansa luovuttanut ryömi jäteistuimen altaaseen. Hän käynnisti hävittimen, irrotti päänsä ja pudotti sen syliinsä. Hitaasti päätön ruumis katosi näkyvistä.
Minulle tuli hiki, ja menin ulos. Toivoin, etten koskaan putoaisi kalliolta.
Sitten sain alukseni radiolla tiedon, että pelastajani olivat lähestymässä. Kuukauden kuluttua he olisivat perillä. He pyysivät tarkan selonteon kohdasta, jossa odotin heitä. Siirsin tietokoneeni muistista lähestymis- ja laskeutumisohjeet. Kuvailin pääpiirteissään isäntäväkeni. Pyysin pelastajiani jättämään heidät tyystin rahaan. Planeetan asukkaat elivät rauhallisesti eivätkä olleet kiusaksi kenellekään. He eivät sotineet eivätkä riidelleet. He eivät tilanneet yksilöllisiä huonekaluja. Heiltä puuttui pankkitili.
Jäisinkö heidän luokseen?
Ehkä en. Minä tarvitsin luottokortin ja sosiaaliturvatunnuksen. Minun piti saada palkkani ja eläkkeeni. Minä halusin viettää vuosilomaa ja juhannusta. Minä halusin keskustella akustisesti oluttuoppi kourassani. Ja minä halusin naida, niin että heteka repeää.
Päivät kuluivat.
Ja sitten ihmiset saapuivat. Ilmakehä möyrysi ja kipunoi, kun he lähestyivät. Laskuvarjot lehahtivat, moottorit surahtivat. Hiekka pöllähti korkealle ja alus tussahti lähelle omaa sukkulaani. Menin heitä vastaan.
Kaksi miestä nousi aluksesta. Heillä oli aseet mukanaan.
- Terve, sanoi kapteeni. - Terve, sanoi perämies.
- Terve vain, minä sanoin. - Eiköhän lähdetä kotiin?
- Ei vielä, sanoi kapteeni. - Meillä on tehtävä.
- Entä mikä? minä tiedustelin, ja huoli kohosi silmiini.
- Tätä matkaa sponsoroi Galaksilähetys, sanoi perämies. - Pelastamme tämän planeetan.
Kirosin, mutta he käänsivät aseensa minua kohti, ja minun oli kohautettava olkapäitäni.
- No siitä sitten, minä sanoin. - Olen vuoden ajan yrittänyt ymmärtää heitä, enkä tajua mitään. Eivätkä he ymmärrä minua sen enempää. Eivät edes tervehdystä. Miten he teidän pelastussanomaanne ymmärtäisivät?
- Rienaat, sanoi kapteeni ja veti aseensa vireeseen.
- Ottakaa itse noilta oppia, minä sanoin. - He elävät iankaikkista elämää. He ovat jatkuvassa yhteydessä toisiinsa. He eivät edes sijaitse itsessään vaan tyhjässä ympärillään. Siinä on teille kylliksi pyhyyttä. Taivasten valtakunta on nyt lähellänne. Oppikaa heiltä, vaihtakaa maksanne ja iloitkaa tuhannet vuodet.
He nostivat aseensa. Olin suututtanut heitä yli rajan. Laukaus kajahti.
Avasin silmäni. Makasin heinikolla enkä muistuttanut itseäni. Eikä Maan lähettiläistä näkynyt enää jälkeäkään. Tajusin. Näin jonkun muun muistilla, miten vihdoinkin alkuasukkaat reagoivat. Valtava energiapurkaus hävitti nuo kaksi, jotka olivat vihantunteessaan hekumoineet. Hävisivät leimauksena molemmat avaruusaluksetkin. Hävisi viimeinen yhdyssiteeni kaukaiseen Maahan.
Viis minä siitä veisasin.
Luettuani nyt tämän en ollut alkuunkaan tyytyväinen. Perusajatushan minulla oli, ettei uskonnollista lähetystyötä pidä (väkisin) tehdä. Novellin loppu oli kelvoton, niin juonellisesti kuin ajatuksellisestikin. Niinpä kirjoitin novellin melko pitkälle uusiksi.
********************
Minun oli pakko laskeutua. Lähetin hätäsanoman lähimpään keskukseen. He ilmoittivat, että joku tulisi minut pelastamaan noin vuoden päästä. He tarkistivat luottokelpoisuuteni. Minut pelastettaisiin, he ilmoittivat, mutta joutuisin palkkarengiksi loppuelämäkseni. Kirosin puuttuvaa kaikenvaravakuutustani. Tai paremminkin kirosin vakuutusyhtiöt. Minulla oli kuusi erilaista vakuutusta, mutta mikään ei korvannut pelastajien matkakustannuksia.
Lähin planeetta tuntui sentään sopivalta. Se oli maankaltainen, happipitoinen planeetta jolla oli vettä. Ruokaa riittäisi, vaikka pihvintekokone menisikin virran puutteessa epäkuntoon. Jäisin henkiin. Ellei sitten jokin mönkivä tekisi minusta selvää heti ensimmäisinä vuorokausinani oudolla taivaankappaleella.
Laskeuduin hiljalleen alemmas. Valikoin tietokoneen ehdotuksista sopivimmalta tuntuvan maihintulopaikan ja sukelsin syvemmälle ilmakehään. Meret ja mantereet tulivat näkyviin. Muutaman kierroksen jälkeen sain varmuuden: planeetta oli asuttu. Hökkelit sijaitsivat miltei kylki kyljessä. Aukioilla kiirehti hoikkia ihmisenkaltaisia hahmoja. Jarrutin ja laskeuduin tyhjälle tontille.
Nurmikko peitti maan. Pari pientä eläintä kiirehti karkuun. Lähin asukas tuli heti alukseni luokse, muut eivät tuntuneet suuremmin piittaavan saapumisestani. Avasin oven ja menin ulos. Kohotin käteni, hän ei sanonut mitään, ei tehnyt mitään. Katselimme toisiamme, silmät hänelläkin oli. Mutta ei korvia eikä nenää. Suu näytti yksinkertaiselta ravinnonottoaukolta, mikäli tuo silmien alla oleva elin nyt sitten oli suu eikä ulostusaukko. Ainakaan tuolla reiällä ei pystyisi puhumaan. Heillä oli jokin muu kommunikointikeino.
Katsottuaan minua hetken hän lähti pois. Seurasin häntä. Tulimme väkijoukkoon enkä hetken kuluttua enää pystynyt erottamaan vastaanottajaani muista. He olivat kaikki täysin samannäköisiä.
Kukaan ei enää välittänyt minusta. Ikään kuin kaikki jo tietäisivät tulostani ja minusta kaiken. Koetin ottaa kontaktia. Kukaan ei edes pysähtynyt.
Olin hämmästynyt. En todellakaan ollut odottanut tällaista vastaanottoa. Käännyin ympäri ja palasin hiljalleen alukselleni. Sen ympärillä ei seisonut uteliaita. Menin sisälle, söin hieman ja rupesin nukkumaan. Mitä muutakaan olisin voinut.
Aamulla siistiydyin ja lähdin uudelleen ulos. Päivä oli kirkas. Lähellä virtasi puro solisten. Mietin, kuulivatko planeetan asukkaat äänen vai elivätkö he ikuisessa hiljaisuudessa. Kävellessäni auringon paisteessa kohti sinisenä keinuvaa puroa, minun miltei tuli alkuasukkaita sääli. Mutta sitten ajattelin, etten tuntenut heidän aistejaan enkä tiennyt, minkälaisia vaikutteita he saivat ympäristöstään. Ehkä minua piti sääliä, ei heitä.
Laskeuduin puron reunalle, kosketin sormillani vettä. Se oli kylmää ja tuntui tavalliselle vedelle. Kouristin käteni kuupaksi ja maistoin. Se oli vettä, sammutin janoni.
Eräs lähellä oleva muukalainen tuli luokseni ja katsoi, mitä tein. Mietin, miksi. Heidän täytyi olla vesiperustaisia, joten hekin taatusti joivat vettä. Kukaan muu ei tullut katsomaan. Kukaan muu ei välittänyt. Eikä kukaan tullut toisen lähelle, elleivät reitit sivunneet toisiaan. He tuntuivat olevan täysin muista piittaamattomia. Ehkä heille vain itseys merkitsi jotain.
Lähdin kohti heidän talojaan. Kait ne olivat koteja, minä oletin niin.
Paljon tallattu polku kulki asuntojen välissä. Kävelin sitä pitkin jonkin matkaa. Molemmin puolin kyyhöttivät ruskeat savimajat. Pysähdyin ja kurkistin erään sellaisen ovesta sisään. Sisällä oli hämärää. Nurkassa oli vuode, oven lähellä pöytä ja tuoli.
Ja pöydän takana seinällä riippui kone, kiiltävästä metallista, hohtavasta lasista, värikkäin nappuloin. Sen alla oli laatikoita, johtoja, vaikka mitä.
Katselin laitetta tyrmistyneenä. Peräydyin taaksepäin ulos ovesta ja kävelin kiireesti eteenpäin. Poikkesin pari ovea ohitettuani uudelleen sisälle.
Tämänkin asunnon seinällä oli samanlainen laite. Huoneessa oli asukas, ja parhaillaan hän paineli nappuloita. Hetken kuluttua hän veti auki erään laatikon ja otti esille ruoka-annoksen. Seisoin ja katselin hänen ruokailuaan.
Muukalainen katsahti minua, siirtyi vähän syrjään ja teki minulle tilaa. Menin varovaisesti lähemmäs ja istuuduin. Osoitin hänen annostaan, näytin suutani. Hän tuntui ymmärtävän, hänen silmänsä siis toimivat ainakin näkyvän valon aallonpituudella. Hän katseli minua oudoksuen, kait yritti kommunikoida kanssani tavalla, jota en ymmärtänyt. Sitten hän kuitenkin näppäili minulle annoksen ruokaa.
Luotin näkö-, maku- ja hajuaisteihini. Ruoka oli herkullista. Söin sen kaiken, ja isäntäni antoi minulle juomaa. Ihmettelin, miten makuaistini sattui olemaan samanlainen kuin heillä. Miten tahansa, olin kiitollinen, yritin eleilläni osoittaa sen ja poistuin asunnosta hämmentyneenä.
He eivät olleet luolamiehiä.
Olivatko he itse kehittäneet laitteistonsa, vai olivatko he saaneet ne joiltain, ehkä planeetan herrarodulta kehitysapuna.
Jatkoin matkaani pitkin tallottua tietä.
Ihmettelin edelleen, miksei kukaan tuntunut kiinnostuvan minusta. Vaikutti siltä, kuin he kaikki olisivat kohdanneet minut jo useaan kertaan, ja kaikki tietäisivät minusta kaiken.
Kuljin siihen suuntaan mihin useimmat alkuasukkaista näyttivät kävelevän. Jonkin matkan kuluttua polku johti maan alle. Seurasin perässä. Tämä paikka oli huomattavasti suurempi kuin asunnot. Päivän valo himmeni hiljalleen, kuljin hidastellen joukon mukana. Saman verran väkeä näytti tulevan vastaankin, joten tokkopa kyseessä oli teurastuslaitos tai teloittamo.
Ja sitten huomasin valon lisääntyvän. Valolähdettä en pystynyt paikallistamaan. Valoa vain oli. Se jopa kirkastui vähitellen. Ja yhtäkkiä seinämille ilmestyivät kuvat.
Minä pysähdyin ja tuijotin niitä enkä päässyt pitkään aikaan eteenpäin. Valot ja värit loivat kuvioita, jotka sopivat täydellisesti toisiinsa, leiskuivat ja kuiskailivat. Ne noudattivat maailmankaikkeuden perussääntöjä, ja siksi pystyin nauttimaan niistä. Jalkani lähtivät eteenpäin ja silmäni tutustuivat tähän taiteen hämmästyttävään ilmentymään.
Paitsi pitkälle vietyä tekniikkaa, heillä oli myös verratonta taidetta.
Ja he asuivat karuissa savimajoissa eivätkä keskustelleet keskenään.
Mutta minä jatkoin matkaani. Luola laajeni, kuvat loppuivat, ja pian olin salissa.
Tila oli täynnä koneita. Koneiden ympärillä hääri alkuasukkaita. He näpräilivät laitteistoja, he olivat kaikki ammattimiehiä. Kuljin läpi salin, näin valmistuvan huoneistojen ruokakoneita, huonekaluja, työkaluja, vaikka mitä. Arvailin esineiden käyttötarkoituksia. Mihin näitä tarvittiin? Ruokakoneet tiesin, ehkä niillä oli muutakin käyttöä. Valmistettiin vaatteet, vai oliko heillä vaatteita? Katselin lähintä olentoa tarkemmin. Ei, minusta hän oli alasti. Koska en nähnyt sukuelimiä, oletin aluksi, että heillä oli vaatteet, mutta heidän lisääntymisensä oli tietenkin hoidettu toisin.
Tulin ovelle, ovesta pääsi ulos. Palasin halki kylän alukselleni ja lukkiuduin sisälle tuttuun huoneeseeni.
Ensimmäisen viikon asustin aluksessani, sitten kerran huomasin kulkeneeni liian pitkälle, enkä ehtinyt takaisin yöksi. Niinpä menin lähimpään majaan, ajattelin pyytää eleilläni yösijaa. Sisällä ei ollut ketään. Hetken kuluttua, maatessani jo nurkassa vuoteen sammalilla, eräs alkuasukas kurkisti majan ovesta sisälle. Kohottauduin, ajattelin viittoilla itseäni ja pehmikkeitä, mutta hän kerkesi jo poistua. Kukaan muu ei tullut enää sinä iltana, eikä seuraavana aamunakaan. Sana tuntui kiertävän nopeasti, huomasin, että minut oli hyväksytty asunnon oikeaksi lailliseksi omistajaksi.
Oikeastaan olin tyytyväinen asiantilaan. Sain koneelta ruokaa matkimalla niitä liikkeitä, joita näin asukkaiden tekevän. Varoin näpsyttelemästä nappuloita miten sattuu. Mistä tiesin, minkälaisia komentoja olisin voinut vahingossa antaa, minkälaista harmia voisin aiheuttaa itselleni ja muille.
Olin pahoillani, etten toistuvista yrityksistäni huolimatta onnistunut saamaan heihin minkäänlaista älyllistä yhteyttä. Menin mielessäni läpi erilaisia kommunikointitapoja, sillä jotenkin heidän täytyi pystyä viestimään toinen toisilleen, ei muuten tällaista kulttuuria saada aikaiseksi. Lopulta päädyin kahteen mahdollisuuteen. Joko he olivat telepaattisesti yhteydessä toisiinsa, tai sitten heillä on jossain sisällään lähetin ja vastaanotin.
Telepaattista yhteyttä en voisi millään jäljittää, mutta radiopuheen voisin ehkä saada korviini. Hain siis alukseltani vastaanottimen ja aloin kokeilla eri taajuuksilla.
Enkä löytänyt yhtään mitään.
Mutta jotenkin he olivat kontaktissa keskenään. Sillä mitä yksi heistä tiesi, sen tiesivät kaikki toisetkin.
Mitä yksi heistä osasi, sen osasivat toisetkin.
Yksilöllisyyttä heillä ei ollutkaan. Tämä on eräänlainen muurahaispesä.
Lopulta luovutin. En ehkä koskaan ymmärtäisi heitä. Heillä ei näyttänyt olevan minkäänlaista tarvetta ymmärtää minua. Tai sitten he, omalla tavallaan, ymmärsivät sen minkä halusivat ja tarvitsivat.
He elivät niin kuin halusivat. He rakensivat tehtaissaan ihmeellisiä kojeita. He ohjelmoivat koneensa, tai mitä tuo näpelöiminen sitten tarkoittikin.
Ehkä he olivat kehittyneen yhteiskunnan rappeutuneita jäänteitä.
Ehkä he olivat jonkinlaisia robotteja, ehkä biologisia koneita. Ehkä heidät oli jätetty tänne huoltamaan laitteistoa sillä aikaa, kun päämiehet olivat poissa. En nimittäin nähnyt missään lapsia. En ennen kuin olin ollut heidän parissaan jo pitkään, alukseni kellon mukaan puoli maan vuotta.
Silloin kuljin taas erään asukkaan perässä, uutta tietä, kauempana kylästä. Hän kulki hiljalleen kohti vuoria ja tie sukelsi kallioon. Seurasin perässä. Halusin nähdä uuden tehtaan.
Taulut leimahtelivat seinämillä, ja käytävä päättyi saliin. Sen keskellä seisoi aiemmin näkemistäni poikkeava laite. Olento meni sen luokse ja työnsi käsiulokkeensa pienestä aukosta sisään. Kone alkoi välkkyä ja surista.
Olento veti jonkin ajan kuluttua kätensä pois ja lähti ulos. En toki vielä silloin tiennyt, että kyseessä oli eräänlainen parittelu. Vasta paljon myöhemmin, vietettyäni luolassa monet päivät, ymmärsin tämän. Kone otti solun tai jotain vastaavaa ja valmisti siitä kloonin. Yhden ainoan, ja se kesti kauan.
Palasin paikalle muutaman päivän väliajoin, ja kone oli koko ajan toiminnassa, Kiertelin sitä uskaltamatta koskea mihinkään, kunnes eräänä päivänä eräs asukkaista saapui paikalle. Hän meni koneen taakse ja avasi luukun. Kone oli suuri, kymmeniä metrejä pitkä.
Kurkistin hänen olkansa yli. Läpinäkyvän kalvon läpi näin ensimmäisen lapsen. Se lepäsi pussissaan ja liikutteli itseään. Sen takana näkyivät toinen ja kolmas.
Eivät he olleet robotteja. Lapset syntyivät koeputkissa, kasvoivat keinokohdussa, kasvoivat ja kasvoivat, kunnes olivat valmiit. Ja eräänä päivänä, erään saapujan myötä, sain olla todistamassa syntymän ihmettä. Viimeksi tullut avasi koneen sivussa luukun, ja ulos astui täysikasvuinen yksilö. Ja tietenkin hän tiesi heti, mitä tehdä. Sillä tieto oli virrannut häneen jo pitkän aikaa.
He lähtivät kävelemään kohti kylää. Seurasin heitä, halusin nähdä, miten uuteen tulokkaaseen suhtauduttaisiin. Ehkä tämä vanhempi olento oli isä tai äiti. Nauroin itselleni, ei heillä ollut perhettä. Joku oli kuollut, ajattelin, ja he pitivät asukasluvun vakiona.
He saapuivat kylään. Seuraamme liittyi heti kymmenkunta asukasta. Kävelimme peräjälkeen eteenpäin ja saavuimme huoneeseen, jossa en ennen ollut käynyt. Se oli tyhjä. Menimme seisomaan keskelle tilaa ja odotin, mitä nyt tapahtuu. Ehkä he kastavat lapsen. No, en tietenkään uskonut.
Lapsi oli piirissä ja katseli ympärilleen. Lapsi kohotti kätensä, tarttui käsillään rintaansa ja ponnisti. Hänen sormensa työntyivät rintakehän sisään ja kädet levittivät etuosan auki.
Seisoin ja tuijotin.
Tunnistelin elimiä. Tuo sykki ja oli kait sydän, nuo kait hoitivat keuhkojen tehtävää. Tuo näytti ruokatorvelta, ja se päättyi vatsalaukkuun...
Minua inhotti ja etoi, ennen kuin tajusin, ettei tässä ollut mitään inhottavaa tai oksettavaa. He pystyivät avaamaan itsensä kuin matkalaukun.
Eräs läsnäolija työnsi sormet rintaansa ja ponnisti oman rintakehänsä auki. Sitten hän tarttui sydämeensä ja irrotti sen kiertävällä liikkeellä. Lapsen sydämeen hän tarttui samalla tavalla, irrotti sen ja kiinnitti omaan rintaansa.
Lapsi asettui maahan makaamaan. Olin hiljaa. Toinen tuli ja vaihtoi itselleen uusia ehkä ruoansulatuselimiä. Kolmas otti terveet silmät päähänsä. Neljäs aukoi jalan ja uusi reisiluunsa.
Seuraava tarvitsi terävämpiä aivoja. Vai millä nimellä tuota elintä pääluiden sisällä kutsuisi.
Näköjään kaiken saattoi avata ja korvata.
Haavoitetun käden tilalle löytyi uusi, arpiset kasvot silenivät. Selän reikää ei kannattanut paikata, kannatti vaihtaa uusi selkä. Asukkaat pyörivät lapsen ympärillä kuin hyeenalauma. Kuitenkaan he eivät tehneet mitään pahaa, mitään kiellettyä. Sen minäkin ymmärsin. Ei lapsi ollut henkilö. Ei hän ollut kuollut, hän eli useassa palassa uutta elämää. Yksilöllisyyttä ei ollut, oli vain iankaikkinen elämä.
Ylijäävän orgaanisen aineensa, liiat ruumiinpalat, he heittivät jäteistuimeen. Sekaan he saattoivat heittää ainakin ruohoa. Näin he saivat aikaan viemäreitten päähän sammioihin orgaanista sotkua.
Siitä he valmistivat uudet yksilöt.
Siitä he laittoivat ruokansa.
Silti tilasin itselleni annoksen syötävää. Sillä se oli hyvää, ja minun oli nälkä.
Tajusin silloin, etteivät he olleetkaan itsessään. He eivät olleet noissa kuorissa, avattavissa paketeissa. Heidän elämänsä, ajatuksensa, suunnittelunsa, taiteensa ja tieteensä kohisivat heidän koteloidensa ympärillä ja he olivatkin hän, ja hän oli kuolematon, eikä häntä ollut olemassa.
Menin ulos ja istuuduin auringonpaisteeseen ja ajattelin kauan. Enää en ihmetellyt, miksen ymmärtänyt heitä. Tai häntä, paremminkin.
Hän oli jotain paljon enemmän kuin minä. Tai ei, hän oli erilainen kuin minä.
Oliko hän onnellinen? Oliko hän joskus vihainen? Tunsiko hän tuskaa?
Eräänä päivänä eräs heistä putosi kalliolta ja taittoi jalkansa. Lähin yksilö tuli hänen luokseen ja kantoi hänet sisälle. Seurasin perässä, oliko heillä minkäänlaista lääkintähoitoa?
He katsoivat toisiaan, uskon, että he olivat yhteydessä. He kait selvittivät, kumpi oli huonommassa kunnossa. Pelastaja tuntui olevan, sillä hän irrotti toiselta loukkaantuneen jalan, sitten omansa, ja kiinnitti jalkansa loukkaantuneelle. Tämä kohosi seisaalleen ja oli terve. Jalkansa luovuttanut ryömi jäteistuimen altaaseen. Hän käynnisti hävittimen, irrotti päänsä ja pudotti sen syliinsä. Hitaasti päätön ruumis katosi näkyvistä.
Minulle tuli hiki, ja menin ulos. Toivoin, etten koskaan putoaisi kalliolta.
Sitten sain alukseni radiolla tiedon, että pelastajani olivat lähestymässä. Kuukauden kuluttua he olisivat perillä. He pyysivät tarkan selonteon kohdasta, jossa odotin heitä. Siirsin tietokoneeni muistista lähestymis- ja laskeutumisohjeet. Kuvailin pääpiirteissään isäntäväkeni. Pyysin pelastajiani jättämään heidät tyystin rahaan. Planeetan asukkaat elivät rauhallisesti eivätkä olleet kiusaksi kenellekään. He eivät sotineet eivätkä riidelleet. He eivät tilanneet yksilöllisiä huonekaluja. Heiltä puuttui pankkitili.
Jäisinkö heidän luokseen?
Ehkä en. Minä tarvitsin luottokortin ja sosiaaliturvatunnuksen. Minun piti saada palkkani ja eläkkeeni. Minä halusin viettää vuosilomaa ja juhannusta. Minä halusin keskustella akustisesti oluttuoppi kourassani. Ja minä halusin naida, niin että heteka repeää.
Päivät kuluivat.
Ja sitten ihmiset saapuivat. Ilmakehä möyrysi ja kipunoi, kun he lähestyivät. Laskuvarjot lehahtivat, moottorit surahtivat. Hiekka pöllähti korkealle ja alus tussahti lähelle omaa sukkulaani. Menin heitä vastaan.
Kaksi miestä nousi aluksesta. Heillä oli aseet mukanaan.
- Terve, sanoi kapteeni. - Terve, sanoi perämies.
- Terve vain, minä sanoin. - Eiköhän lähdetä kotiin?
- Ei vielä, sanoi kapteeni. - Meillä on tehtävä.
- Entä mikä? minä tiedustelin, ja huoli kohosi silmiini.
- Tätä matkaa sponsoroi Galaksilähetys, sanoi perämies. - Pelastamme tämän planeetan.
Kirosin, mutta he käänsivät aseensa minua kohti, ja minun oli kohautettava olkapäitäni.
- No siitä sitten, minä sanoin. - Olen vuoden ajan yrittänyt ymmärtää heitä, enkä tajua mitään. Eivätkä he ymmärrä minua sen enempää. Eivät edes tervehdystä. Miten he teidän pelastussanomaanne ymmärtäisivät?
- Rienaat, sanoi kapteeni ja veti aseensa vireeseen.
- Ottakaa itse noilta oppia, minä sanoin. - He elävät iankaikkista elämää. He ovat jatkuvassa yhteydessä toisiinsa. He eivät edes sijaitse itsessään vaan tyhjässä ympärillään. Siinä on teille kylliksi pyhyyttä. Taivasten valtakunta on nyt lähellänne. Oppikaa heiltä, vaihtakaa maksanne ja iloitkaa tuhannet vuodet.
He nostivat aseensa. Olin suututtanut heitä yli rajan. Laukaus kajahti.
Avasin silmäni. Makasin heinikolla enkä muistuttanut itseäni. Eikä Maan lähettiläistä näkynyt enää jälkeäkään. Tajusin. Näin jonkun muun muistilla, miten vihdoinkin alkuasukkaat reagoivat. Valtava energiapurkaus hävitti nuo kaksi, jotka olivat vihantunteessaan hekumoineet. Hävisivät leimauksena molemmat avaruusaluksetkin. Hävisi viimeinen yhdyssiteeni kaukaiseen Maahan.
Viis minä siitä veisasin.
Kommentit