Novelli on julkaistu Portti-lehdessä, numero 4/1986. Pieniä kielellisiä korjauksia tein.
     Nykytiedon mukaan elinkelpoisia planeettoja tuntuisi olevan Linnunradassa pilvin pimein. Lisäksi olin huomaavani pienen sovinistisen pohjasävyn novellin lopussa. Olkoon. Novellissa ei ollut kuvitusta.

****************


Itse minä siihen halusin. Lähetin paperit, kuten sata muuta. Kirjallisessa kokeessa meitä oli vielä parikymmentä jäljellä. Ja lopulta johtajan silmien eteen pääsi viisi.
     Minut valittiin. Koulutukseni ja luonteeni kelpasivat heille. Ulkomuotoni oli sovelias. Kielitaitoni oli monipuolinen, vaikken herra paratkoon tiedä, mitä hyötyä he luulivat siitä olevan. Ehkä oppisin helpommin outoja kommunikointitapoja.
     Kävellessäni viimeistä kertaa metsässä kesämökkini lähellä ennen sairaalaan menoa, minusta tuntui omituiselta. aivan kuin tämä olisi viimeinen kerta kun kävelen tässä sen kummemmin kuin missään muussakaan metsässä. Laskeuduin varovaisesti kalliolta ja pistelin syksyn puolukoita suuhuni. Ylitin hakkuuaukean. Sukelsin metsään ja suuntasin mökille suoraan koivikon halki. Lämmitin saunan ja ajattelin uudelleen päätökseni. Ja istuessani savusaunan lauteilla tumma lämpö ympärilläni, aloin katua toiveitani.
     Tajuaisinko elämäni kymmenien, satojen tai ehkä jopa tuhansien valovuosien takana?

Sairaalan ovi sulkeutui itsestään perässäni. Nousin liukuportaita toiseen kerrokseen ja ilmoittauduin luukulla. Nainen hymyili minulle, hän tiesi, kuka minä olin.
     - Tohtori odottaa sinua, hän sanoi.
     Menin vasemmalle käytävään ja kävelin viimeiselle ovelle asti. Koputin. He pyysivät minut sisälle. Valmistelut olivat vielä hieman kesken. Istuuduin katselemaan vuodetta. Sen yläpuolella roikkui mahtava kone. Kohta se kävisi ruumiini läpi pala palalta ja kirjaisi tulokset kidelevyille, ja minä olisin niissä. Eivät ainoastaan minun käteni ja jalkani ja sisäelimeni ja muut, mitä saattoi käsin koskettaa, vaan myös muistini, tietoni ja osaamiseni.
     He laittaisivat ne kiteet avaruusaluksiin yhdessä tarvittavien alkuaineiden kanssa. Ja jonain päivänä alus ottaisi ainekset ja tiedot esille ja rupeaisi töihin. Se yhdistäisi osasia, sekoittaisi, muotoilisi ja viimein laskisi valmiiseen ihmisen kuvaan mitättömän sähköimpulssin.
     Minä kokoaisin pystyyn ja kävelisin ovelle, avaisin sen ja lähtisin tutustumaan outoon planeettaan tietämättömän matkan päässä kotoani.
     - Montako minua loppujen lopuksi lähtee? minä kysyin.
     - Kaksi, eräs vanhempi nainen vastasi ja hymyili nopeasti minulle.

     Seurasin alusten nousua. Kaksi sukkulanmuotoista laitetta kohosi liki peräkkäin siniseen taivaaseen. Kertasin saamiani ohjeita, niitä, jotka oli iskostettu mieleeni jo ennen kopioiden tekoa:
     "Toinen sinä lähtee kiertämään Linnunrataa vastapäivään, toinen myötäpäivään. Kuljet eri korkeuksilla, toinen Linnunradan tason ala-, toinen yläpuolella. Aina kun tietokoneesi löytää planeetan, jonka olosuhteet ovat otolliset elämälle, se kokoaa sinut ja teet tutkimuksia aluksessa olevan suunnitelman mukaan. Työn päätyttyä annat koneen uudelleen hajottaa itsesi. Älä pelkää, se kokoaa sinut aina tarvittaessa. Näin säilyt parhaiten kunnossa. Ja kun olet tutkinut kolme elinkelpoista planeettaa, tietokone lähettää sinut suorinta tietä kotiin. Käytät sivuavaruutta kulkutienä, joten voi olla, että palaat jo muutaman kymmenen vuoden kuluttua. Kuka ties sinulla on kaksi eri-ikäistä identtistä veljeä eläkepäivinäsi. Tee työsi hyvin."
    Ja minä olin tekemässä työni hyvin. Menin mökille ja lepäsin kuukauden. Sitten palasin entiseen ammattiini. Olin eksobiologi.
     Vuodet kuluivat, ja sitten vuosikymmenet. Jossain vaiheessa aloin odottaa itseäni. Omalla työsarallani olin edelleen umpikujassa. Emme onnistuneet vastaanottamaan minkäänlaisia viestejä muukalaisilta, jos heitä nyt sitten olikaan olemassa. Joten mielenkiintoni nousi hetki hetkeltä. Halusin tavata itseni ja saada selvityksen elämästä Linnunradassa.
     Mutta aika kului, enkä kuullut itsestäni mitään. Pääsin eläkkeelle, mutta jatkoin siitä huolimatta kuvitteellisten mallien suunnittelua. Kirjoitin muutaman kirjankin, sekä asiallisia että mielikuvituksellisia. Vielä sairaalan vuoteessakin, odotellessani loppua, toivoin, että ovi avautuisi ja nuori minä astuisi sisälle. Heilauttaisi kättään ja toteaisi: "Linnunrata on täynnä elämää, ja odotas, kun kerron, minkälaista..."
     Mutta avautui väärä ovi, ja minä poistuin tutkimaan tarujen todellisuutta.

Avasin silmäni. Makasin kotelossa ja olin valmis. Kohottauduin istualleni. Minua huimasi, joten laskeuduin uudelleen makuulle. Ajattelin hetkisen, muistelin itseäni, mitä lienen tekemässä täällä Maapallolla. Sitten muistin.
     Makasin kauan ja pitkästyin odotellessani oloni parantumista, Lisäksi olin tietenkin utelias. Halusin päästä katsomaan, mitä ulkona oli. Huusin tietokoneelta lääkettä ja tunsin saavani annoksen iholleni.
     Kohottauduin uudelleen, tukahdutin pyörrytystunteen hengittämällä voimakkaasti sisäänpäin. Hoipuin ikkunaan ja katselin maisemaa. Paikallinen aurinko teki laskuaan. Maata peitti omituisen näköinen ruohomatto, vähän matkan päässä kohosi muutama luurankomainen puu.
     Mitään vapaasti liikkuvaa en huomannut. Ehkä täällä ei ollut eläimiä, tai sitten ne olivat kaikonnet peloissaan laskeutuessani tänne. Niinpä tietenkin.
     Meni kelloni luo. Alukseen kuului automaattinen ajannäyttäjä, joka korjasi koko ajan nopeudesta aiheutuvat virheet. Se tiesi, mikä vuosi vanhan Maan pinnalla tällä hetkellä oli. Kello sijaitsi ohjaamopöydässä ainoan käyttönapin vierellä, sen napin, jota painamalla automatiikka otti asiat hoitoonsa ja matka jatkui. Kello oli suunniteltu näyttämään suuriakin lukuja. Siihen mahtui seitsemän numeroa. Lähtiessäni neljä viimeistä olivat käytössä. Nyt jokaisessa oli merkki, ja ensimmäisessä nelonen.
     Lähdöstäni oli kulunut yli neljä miljoonaa vuotta.
     Palasin ikkunan luo ja katselin ulos. Taivaanrannan takaa oli noussut näkyville kuu. Se vaikutti tutulta. Suuntasin kiikarin sitä kohti ja tunsin meret. Mare Crisium. Mare Serenitatis. Mare Tranquillitatis.
     Laskeuduin istumaan. Olin kiertänyt koko Linnunradan ja palannut takaisin. Olin kiertänyt Linnunradan sinne tänne kiemurrellen ja käynyt kurkkimassa tähden toisensa perään ja hylännyt ne kaikki. Voimamoottorini olivat imeneet energiaa läheisistä auringoista ja automaattikorjaimet olivat uudistaneet osan toisensa jälkeen, itsensä mukaan lukien, niin ettei aluksessa ollut mitään alkuperäistä. Jopa minuustiedostonikin oli kopioitu uudelleen sadat kerrat rapautumattomalle aineelle. Olin kopioiden kopio itsestäni, ja silti silmiini pyrkivät vedet.

Tarkistin ulkoiset olosuhteet. Lämpötila oli korkeampi kuin aikoinaan, tai sitten olin laskeutunut lähemmäs päiväntasaajaa. En kuitenkaan uskonut sitä, taivaankappaleiden aseman ja liikkeen mukaan olin jossain lähtölatitudeillani. Kaasukehä oli liki ennallaan. Voisin hengittää ulkona ilman apulaitteita. Kysyin tietokoneelta maapallon elämästä. Ei havaittavissa älyllistä toimintaa, se vastasi.
     Käskin tietokonetta avaamaan oven. Laskeuduin alas nurmelle ja lähdin kävelemään. Kiertelin, katselin, pian löysin puron jonka vesi oli kirkasta, ja minä join siitä. Jos kuolisin, entä sitten? Epäilin, sopeutuisinko koskaan elämään yksin, Linnunradan ainoana älyllisenä olentona. 
     Laskeuduin matalaan puroon ja uin käsipohjaa sinne tänne. Huuhtelin itsestäni miljoonien vuosien viiveen. Tuhlasin vettä. Purskuttelin sitä suussani ja valutin hiusteni läpi.
     Sitten lähdin kulkemaan kohti alustani. Minusta tuntui, kuin eilen olisin astunut sisälle sairaalaan ja ruvennut pitkäkseni vihreäkankaiselle vuoteelle. Ja niinhän asia olikin. Neljä miljoonaa vuotta kuin yö.
     Kiersin muutaman kituvan näköisen puun kautta. Koettelin niiden runkoja ja lehtiä. Minun kävi liki sääliksi niitä. Ohitin alukseni ja jatkoin kävelyä vastakkaiseen suuntaan. Ruoho ratisi. Maailma oli epätodellisen näköinen.
     Ja yhtäkkiä kaukaa alkoi kuulua melua, ja horisontin takaa ilmestyi näkyviin kiiluva valopiste. Avaruusalushan sieltä saapui, ja minä tiesin, kuka oli tulossa.

Lähdin kävelemään itseäni vastaan enkä myöhästynyt kuin hetken. Saapuessani paikalle, jossa kulottunut nurmi kärysi hiljalleen, ovi aukeni ja minä tulin ulos. Katsoin taakseni. Oma alukseni oli vajaan kilometrin päässä.
     En puhunut mitään. Laskeuduin aluksesta ja kävelin itseäni vastaan. Tiesin olevani Maassa ja tiesin, että aikaa oli kulunut miljoonat vuodet.
     - Olen sentään elossa.
     - Niin olen, elossa olen. Muistatko, kun kerran ennen lähtöä kysyin eräältä älypäältä, mitä sitten tapahtuu, ellei koko Linnunradassa ole muuta elinpaikkaa kuin Maa?
     - Muistan, se salkkukoura sanoi, että sellainen tilanne on mahdoton. Ja jollei elämää löydy, niin elinkelpoisia planeettoja ainakin, joten ei matkasta kovin pitkä tule.
     - Ja kelloonsa pistivät tilan miljoonille.
     - Tunnen itseni tarpeettomaksi. Neljän miljoonan vuoden matka suotta.

Katselin itseäni jonkin aikaa ja minä katselin takaisin. Sitten siirsin silmäni hipomaan horisonttia.
     - Sinä katsot minun olkani yli, se toinen sanoi.  - Et ole enää minä, sinulla on erilaisia jälkiä aivoissasi ja muistissasi.
     - Näin on, toinen vastasi, mutta itse minä tunsin minuuteni.
     - Kait me rupemme elämään täällä yhdessä.
     - Miksi?
     - Mitä me muutakaan tekisimme. Linnunrata on autio. En enää nouse tuolla romukasalla minnekään.
     - Samoin. Kuule, tehdään yksi asia ihan selväksi. Minä olen minä ja joku muu kuin sinä. Sovitaan, että me olemme identtiset kaksoset.
     - Me kait olemme identtiset kolmoset.
     - Se yksi meistä on ollut kuolleensa jo käsittämättömät ajat. Emme edes tiedä, miten hän kuoli. Ehkä joi itsensä hengiltä, tai hirttäytyi nuoreen tuuheaan kuuseen.
     - Et kunnioita sitä, mikä me olimme?
     - Miksi minä niin tekisin? Me olemme täällä kahdestaan. Ei meidän elämällämme, sen kummemmin kuin elämällä yleensä, ole enää mitään merkitystä.
     - Oliko joskus?
     Vastaa nyt tuohon.
     - Ihmiskunnasta ei tietenkään ole enää edes jälkeä missään.
     - No ei varmasti.
     - Kai meidän pitää silti tehdä jonkinlaisia tutkimuksia. Vaikka vain itsemme tähden. Kartoitamme maailmamme. Mietimme, miten elää.
    
     Ja me lähdimme kävelemään. Me kävelimme vierekkäin koko sen illan, emmekä löytäneet juuri mitään. Vesikin virtasi hiljaisena ja tyhjänä. Ruohoa oli vain yhtä lajia, puita samoin.
     Pian puheemme muuttuivat mitättömiksi. Vihdoin nälvimme toisiamme. Ivasimme. On ihmeellistä, kuinka pian itsensä kanssa pahoittaa mielensä. Jopa lopullisesti. En pitänyt minusta.
     Palasimme aluksillemme. Ilta pimeni ja unen aika tuli. Menimme kumpikin omaan pesäämme. Minä  menin tähän, ja tuo toinen tuohon. Ja tämä minuus, joka nyt oli tässä aluksessa, asettui avoimen oviaukon vierelle istumaan, ja tällä oli kädessään ase ja minä odotin jotain, ehkä sopivaa pimeyttä, ehkä hämärässä liikkuvaa hahmoa. Ja minä lähdin aluksestani keskiyön aikaan ja ase minulla oli kädessäni ja minä kuljin luurankopuulta toiselle eivätkä ne antaneet minulle minkäänlaista suojaa. Minä erotin hämärässä tuon liikkeen ja tartuin tiukemmin eräänlaisen kiväärini perään. Ja minä kierryin varovaisesti aluksen taakse niin ettei minua oviaukosta nähty, ja lymysin niin alhaalla etten nähnyt minua ikkunastakaan. Hitaasti sitten, metallia vasten painautuneena, kiersin alusta kunnes sain avoimen oviaukon näkyviini. Hiljaa kahisin viimeiset askeleet tikapuille ja kuulin lähestymiseni ja olin valmis, ja kun pääsin tikapuita tarpeeksi ylös, en säälinyt itseäni, ja viimeinen, jonka näin, oli kylmän aseen kuuma suulieska ja olin kuollut jo ennen kuin käteni erkanivat tikkailta.
     Niin olin taas yksin, ja jostain kaukaa tuli tuulenhenki, ensimmäinen täällä oloni aikana, ja taivaanrannan takaa kohosi sadepilvi näkyviin. Kun vedentulo alkoi, suljin oveni ja menin vuoteelleni makaamaan ja nukahdin, ja vesi huuhtoi pois unet ja toiveet. Joskus keskiyöllä heräsin kun ukkonen kulki jossain kuulon rajamailla, mutta nukahdin heti uudestaan ja heräsin uudelleen vasta kirkkaaseen aamuun.
     Nousin, ja jo ennen kuin valmistin itselleni aamupalaa, kävin hautaamassa hänet, jolla ei enää ollut minuutta, enkä tuntenut hautaavani itseäni vaan sen toisen, jonka silmät olivat keränneet oman maailmansa minun olkani takaa. Niin hautasin hänet syvälle pehmeään maahan ja tasoitin haudan enkä jättänyt siihen kumpua enkä koristetta. Lopuksi räjäytin hänen aluksensa. Ja sitten menin sisälle ja huolsin itseni ja ajattelin, miksi elää.
     - Mitä haluat? kysyi tietokone, joka vaistosi epätoivoni, ja minä suutuin.
     - Mitä haluan? Jumaliste, mitä sinä muka pystyt minulle antamaan? Minut on pantu helvettiin, kaulaa myöten tulijärveen, ja sinä haluat kantaa minulle lohtua ja virkistystä. Mitä haluan? Revi itsesi seinästä ja hirttäydy johtoihisi.
     - En pysty tuhoamaan itseäni. Minun on pidettävä sinusta huolta.
     - Pidä sitten. Menenkö sohvalle makaamaan ja kerron sinulle huoleni ja lapsuuteni?
     - Jos haluat.
     - No tapa minut sitten.  Niin niin, tiedän, et voi. No tee sitten minulle nainen, senkin romuläjä.
     Minä ryntäsin ulos puoliksi loikkaamalla ja karkasin kauas alukseni luota. Kävelin pitkin levottomin askelin ylös mäelle. Seisoin siinä ja katselin ympärilleni yksitoikkoista näkymää. Ruohoa, milloin ruskeampaa, milloin vaaleampaa. Siellä täällä puu kuin risti hautausmaalla. Heittäydyin kasvoilleni ja hakkasin nyrkein maata. Tämä ei ollut ihmisen aika eikä paikka.
     Makasin siinä kauan. Minulla oli ase aluksessa. Miksen hae sitä ja kokeile kolmatta kuolemaani? Kuolen kohta kuitenkin, ja todennäköisesti kivulla ja tuskalla, jollen itse lopeta kulkuani.
     Nousin ylös ja lähdin palaamaan. Sata metriä ennen alusta hiljensin vauhtia. Odotanko silti hetken, edes siihen asti, kun sairastun.
     Pysähdyin, ja silmäni takertuivat alukseni oveen.
     Se aukeni.
     Joku astui ulos ja kääntyi kiipeämään tikkaita alas.
     Hitto vie, se on tehnyt minusta taas kopion, minä kirosin. Minun pitää muistaa tuhota kiteet. Lähdin kävelemään lähemmäs. Ensi yönä tapan tämänkin, on pakko.
     Mutta sitten hän kääntyi, eikä hänellä ollut vaatteita vaan rinnat ja häpy, ja minun valheelliset tervetulosanani jäivät aivoihini ja kiersivät siellä. Hän hymyili ja tuli lähemmäs ja alkoi puhua.
     - Hei, minä tunnen sinut, mutta sinä et tunne minua.
     - Kuka olet? sain sanottua.
     - He tekivät minusta mallin vähän sinun jälkeesi. Siltä varalta, että tarvitset minua matkallasi.
     - Eivätkä sanoneet minulle mitään?
     - Minun ei pitänyt olla tielläsi. Tietokone oli ohjelmoitu ymmärtämään naisenkaipuusi.
     Muistin huutoni. Kone oli tehnyt tahtoni mukaan.

Entä sitten? Tartuinko häntä kädestä ja kuljimmeko kohti auringonlaskua näkymättömiin? Vai vaivuimmeko kuolemaan toistemme käsivarsille voipunut ilme kasvoillamme?
     Tai ehkä kävi näin: Me otimme itsestämme sadat kopiot ja rakensimme kaupungin, pankin, postin ja vakuutuslaitoksen. Eikö niinkään? Entä heräsimmekö me unesta omissa vuoteissamme? Vai pakenimmeko erämaahan perustamaan Vielä Myöhempien Aikojen Seurakunnan?
     Ei.
     Parikymmentä vuotta myöhemmin kävelimme hiljalleen läheisen kukkulan huipulle. Molemmin puolin polkua hehkuivat pellot, joissa viljelimme eräänlaista ravintokasvia. Olimme kasvissyöjiä, olosuhteiden pakosta, ja hyvä niin.
     Käännyimme kukkulalla ja katselimme taaksemme. Aurinko valaisi kotimme ja sen takana seisovan avaruusaluksen. Rauha valtasi meidät ja me teimme sen, mitä meidän tuli tehdä.
     Asetin piisirut laakealle kivelle, alttarillemme, ja naiseni kohotti lekan ja antoi sen laskeutua meidän kuolemattomuutemme päälle, eikä meillä enää ollut tulevaisuutta.