Luilla hakattiin kiveen. Kaikki oli valmiina ja väki kokoontui ristikolle seuraamaan oikeuden päätöksen toteutumista. Virta kuohui ja syöksyi aukkoon luolan seinämässä. Netim käveli tuomareiden saattamana pitkin virran reunamaa. Hänen päänsä oli pystyssä, eikä hän näyttänyt pelkäävän. Kun ristikko läheni, hän painoi päänsä. Vain Sekv tiesi, miksi. Muut luulivat, että Netim katui rikostaan. Vain Sekv tiesi, että hän puristi suunsa vasten nahkaisen säkin suuta ja puhalsi siihen ilmaa. Ja vain Sekv tiesi, miksi Netim näin teki.
     Jonkin aikaa sitten Netim oli vienyt Sekvin luolan reunamille, pois valoista, ja oli selittänyt hänelle Totuuden. Että luolan ulkopuolella oli toinen maailma, maailma jota he, grotanot, eivät olleet koskaan nähneet. Eivätkä tulisi koskaan näkemään, elleivät tekisi juuri kuin hän. Ja Netim oli antanut ohjeet, joita Sekv ei unohtaisi koskaan. Ja ennen kuin Sekvin tulisi astua virtaan, myös hänen tulisi antaa tietonsa eteenpäin, ja löytää yksi henkilö, johon hän saattaisi ehdottomasti luottaa, ja joka uskoisi häntä.
     Netim seisoi nyt ristikolla, jonka kaksi ylintä puuta oli nostettu syrjään. Virran vartijat seurasivat sivusta, ettei mitään arvokasta virrannut ohitse heidän huomaamattaan. Silloin tällöin he poimivat virrasta puun taikka jotain muuta – kangaspalan, kuolleen eläimen. Ja Estr kohosi kivelle ja nosti soihtuaan.
     - Olet rikkonut meidän sääntöjämme, hän sanoi.  – Ja siksi sinun on kuoltava. Me annamme sinut virralle, jota olet häväissyt. Kuolemallasi sovitat rikoksesi, emmekä enää ole sinua vastaan.
      - Olin oikeassa, huusi Netim.  – Meidän maailmamme ulkopuolella on toinen maailma, se maailma, josta kaikki meidän lahjamme saapuvat. Virta ei niitä synnytä, vaan jokin, joka on meidän ulkopuolellamme ja meitä suurempi.
     Väki kohisi, vihamielisesti, ja Netim astui virtaan ja antoi itsensä imuun. Hetkessä hän katosi näkyvistä, ja virran vartijat tarttuivat puomeihin ja sulkivat virran portin. Tuomio oli pantu täytäntöön, ja virran voima oli sulkenut epäilijöiden mielen. Virta oli voimakkaampi kuin he, virta oli oikeassa eikä muuta jumalaa ollut.
     Heimon vanhimmat kokoontuivat päätulen ympärille. Ensin he käsittelivät normaalit asiat, jakoivat vahtivuorot ristikolle, menivät läpi luettelon tuotteista, jotka olivat edellisen kokouksenjälkeen takertuneet ristikkoon, jakoivat tavarat ja laskivat polttopuut ja niiden riittävyyden. Puita virta toki jakoi runsaasti, eikä luolan ikuinen päätuli päässyt sammumaan. Sitten käsiteltiin ravintotilanne, jaettiin ristikkoon takertuneen eläimen liha ja tasattiin kalastusryhmän saamat kalat.
      - Heimo voi hyvin, sanoi Estr.  –Polttopuut ja ruoka riittävät. Eläimen nahka annetaan sille, joka on vuorossa.
     Ja niin Sekv sai nahan, ja hän taatusti tiesi, miten sen jonain päivänä käyttäisi.
     - Seuraa synnytysvuoron jako, sanoi Estr. Hän tarttui luuhun, sijoitti sen rummun kalvolle, värisytti rumpua ja luetteli halukkaiden nimet ja tunnusmerkit. Sitten hän kohotti kalvon korkeuksiin ja antoi sille viimeiset voimakkaat sysäykset. Naisten kuoro lauloi hiljaisella äänellä uuden elämän hymniä. Ja kalvo laskeutui alas ja vanhinten ryhmä kumartui kalvon ylle.
     - Lumies, sanoi Estr, ja sivummalla seurannut Sekv tunsi pistoksen vatsassaan. Tämä oli hänen onnenpäivänsä, sillä Lumies eli hänen kanssaan. Nyt heille oli annettu oikeus saada lapsi. Lapsi, joka täyttäisi Netimin jättämän paikan.

      - Me voimme saada lapsen, sanoi Sekv palattuaan asuinpaikalleen.
      - Vihdoinkin, huusi Lumies ja heittäytyi Sekvin päälle.
     - Vaikka sääliksi käy Malicia, sanoi Lumies sitten. – Hän odottaa, ja heidän on heitettävä lapsi virtaan, kun tämä syntyy.
      - Joskus tulee heidänkin vuoronsa, sanoi Sekv ja kovetti mielensä. Kukaan ei koskaan luopunut saamastaan edusta näissä olosuhteissa.
     - Kasvata lapsi hyvin, hän sanoi sitten Lumiesille. – Minä en ole ikuisesti teidän kanssanne.
     - Kuinka niin? kysyi Lumies, eikä näyttänyt tyytyväiseltä.
      - Minulla on suurempi tehtävä, sanoi Sekv ja lähti valon ulkopiiriä kiertäen kulkemaan kohti muita ryhmiä.

     - Meidän luolamme on suuri, hän sanoi seuraavalla asuinpaikalla. – Ja virta, joka syöksyy siihen, on suuri ja voimakas. Mutta te olette nähneet valon välkähtävä ylhäältä, sieltä, minne savu nuotioistamme katoaa. Minä sanon teille, siellä on toinen maailma, ja siitä maailmasta saapuu meidän virtamme. Ja siihen maailmaan se myös kulkee täältä lähdettyään.
      - Me emme usko sinua, he sanoivat.  - Ja jollet olisi meidän tuttavamme ja ystävämme, me ilmiantaisimme sinut ja joutuisit virtaan. Mutta nyt, paranna tapasi, niin saat elää. Älä syötä meille sellaista, jonka me kaikki tiedämme valheeksi. Meidän maailmamme on kaikki, eikä sen ulkopuolella ole mitään.
      Ja Sekv jatkoi matkaansa eteenpäin seuraavalle paikalle ja sanoi saman, ja samoin hänelle vastattiin, ja kului pitkä aika ja eräänä päivänä Lumies sai pienen tyttären, ja tyttärelle annettiin nimi Charm.
     Ja sitten Sekv vihdoin löysi nuorukaisen, joka kohottautui hänen puheensa voimasta pystyyn ja sanoi: Noin minäkin olen sen ajatellut. Ja Sekvin sydän täyttyi riemusta ja hän pyysi nuorukaista olemaan hiljempaa, ja sitten hän alkoi siirtää jo kauan sitten itse saamaansa tietoa eteenpäin.
      - Tuolla meidän maailmamme ulkopuolella on toinen maailma. Siellä käyskentelevät vapaina nuo eläimet, joita joskus kuolleina tarttuu meidän seulaamme. Siellä kasvavat juurillaan ne puut, joita virta kuljettaa polttopuiksemme. Ja siellä lentävät siivillään linnut ja pärisevät koppakuoriaiset, ja vähän meidän kaltaisemme olennot kutovat ihmeellisiä kankaita ja kantavat vettä muovisilla ämpäreillä, ja veneillään he kulkevat yli vesien. Ja katse kantaa rajattomiin, koska seiniä ei ole, ja kirkkaus on jatkuvaa kuten meidän salatussa savuaukossamme, paitsi öisin, jolloin siellä äärettömässä katossa vilkkuvat ne pienet kirkkaat valot, joita mekin joskus vahingossa päänuotion ulkopuolella aukosta näemme.
     - Mitä ne tuikkivat valot ovat? kysyi nuorukainen, nimeltään Jun, ja kumartui eteenpäin.
     - Ne ovat kaukaisia maailmoja, vastasi Sekv uneksien. – Siellä on lisää maata ja vettä ja taivasta, eikä rajattomalla vapaudella ole loppua.
      - Minä uskon, sanoi Jun, ja tiesi, kuinka hänen joskus tulisi käymään.
     - Älä pelkää, vastasi Sekv hänen pelkoonsa, ja kääntyi vielä tiukempaan nuorukaisen puoleen.  – Sillä tieto ja viisaus voittavat pelon ja vankeuden, ja ulkopuolella meitä odottaa elämä ilman puun ja ruoan puutetta. Elämä, jossa me olemme vapaita, eikä meillä ole koskaan nälkä eikä vilu.
      - Mutta miten me sinne pääsemme?
      - Kuuntele siis tarkkaan, sanoi Sekv, ja selitti hänelle keinon.  – Ja kun minä olen lähtenyt, anna tiedon kulkea. Ja jollekulle, johon luotat, jätä kaikki tämä tieto ja anna hänelle tie.
      - Minä annan, sanoi Jun ja painoi nämä sanat sydämeensä.

     Kun grotanojen vanhimmat tulivat Sekvin luo, tämä ei edes pelännyt. Hän oli jo kauan tiennyt, että tämä hetki oli tulossa.
     - Tiedät, miksi me tulimme, sanoi Estr, ja nuotion valo leimahteli hänen silmissään.
     - Tiedän, sanoi Sekv ja katsoi johtajaa silmiin, ja tämän silmistä nuotion valo lävisti hänen aivonsa ja hän seisoi suorana.
     - Ja tiedät, kuinka sinun käy?
     - Tiedän. Te tapatte totuuden.

     Lumies puristi tyttöä rintojaan vasten.
     - Kuinka minun nyt käy? Ja lapsen?
      - Teidän ei käy kuinkaan. Ja minun käy paremmin kuin luuletkaan, sillä minä olen valmistanut entistä isomman pussin. Jonain päivänä tulen takaisin ja tuon teille ikuisen valon, ja silloin voit olla ylpeä miehestä, joka on tehnyt sinulle noin suloisen lapsen.
     Mutta Lumiesin katseessa viipyi epäily ja tuska, mutta hän oli ääneti, hän tiesi, että Sekv tarvitsi nyt kaiken mahdollisen tuen. Ja Sekv kulki toiselle nuotiolle ja selvitti Junille: Jos minua ei kohta näy jälleen, tee isompi pussi. Ja Jun lupasi, eikä Sekv ollut enää huolissaan maailmankaikkeuden tulevaisuudesta.

     Luilla hakattiin kiveen. Grotanot saapuivat joka puolelta seuraamaan teloitusta, sillä muutakaan seurattavaa heillä ei juuri ollut. Ja monien mielestä kuolisi taas vapauden ajatus, eikä se jäisi elämään muihin kuin Juniin: Isompi pussi, hän toisteli mielessään seistessään paikassa, jossa tyrskyt kastelivat hänet.
     Ja Sekv asteli pitkin virran reunaa, pää pystyssä, ja vähän ennen ristikkoa hän laski päänsä. Hänen huulensa pusertuivat vasten nahkaisen pussin suuta, joka hänellä oli kainalossaan, ja voimakkain puhalluksin hän täytti sen äärimmilleen ilmaa.  
     Sekv astui varoen avatulle ristikolle ja kuunteli Estrin sanat, ja malttamattomana hän astui virtaan ja antautui sen kulkuun. Vesi takertui häneen ja lähti raahaamaan häntä kiihtyvällä nopeudella. Jo muutaman miehenmitan jälkeen ilmatila yläpuolelta loppui, ja vesi täytti koko uoman. Sekv irrotti säkin kainalostaan ja vei sen huulilleen. Kun keuhkot olivat halkeamaisillaan, hän raotti vähän pussin suuta ja imaisi suunsa täyteen jo kerran hengitettyä ilmaa. Nopeasti hän sulki pussin uudelleen, mutta silti paljon sisällöstä pääsi purskahtamaan luolan kattoon. Hän tunsi huolestuvansa, mutta uskoi silti selviävänsä. Kohta hänen oli pakko jälleen siemaista lisää ilmaa, ja sitten taas, ja sitten taas. Mutta kulku jatkui, eikä luola loppunut, eikä hänen pussissaan ollut enää mitään. Hän liukui pitkin luolan tasaiseksi hioutunutta yläseinää, ja suurella ponnistuksella hänen onnistui avata pussin suu ammolleen. Hän työnsi päänsä pussin sisään ja yritti imeä keuhkoihinsa vielä viimeisetkin ilman rippeet.

Suuren vuoriston juurella laaksoon työntyi joki luoksepääsemättömän vuoren onkaloista. Paikalla, jossa omenapuut kuvastuivat virtaan, kulkivat rantatiellä nuori tyttö ja hänen isoisänsä. Linnut lauloivat ja oli kevät ja tytön mieli oli elämää täynnä. Hän hyppeli sinne tänne, poimi kukan, kuunteli tuulta, haistoi ruohon ja tunsi auringon lämmön. Ja yhtäkkiä hänen kulkunsa pysähtyi ja hän jäi katsomaan virtaa.
     - Katso, isoisä, hän sanoi, ja hänen kevääseensä tuli suru. – Hukkunut pieni apinaparka.
     - Omituista, vastasi isoisä. – Niitä tulee aina silloin tällöin.  Ja aina niillä on pussi päässä.