HALKI KESÄYÖN
Novelli on kirjoitettu 1989. Suomeksi sitä ei ole julkaistu, mutta esperantoksi kokoelmassa SFEROJ 10. Jumalahan loi ihmisen omaksi kuvakseen, siinä kertomuksen aihe. "Isä" on yhteenveto kahdesta henkilöstä. Minun isäni oli raitis mies. Mökkinä on Kiviharju, muistelmissa Riepuniemi ja Venehuone. Kuva Sferoj-kirjassa on mitätön, eikä kelpaa tähän kuvitukseksi. Mutta Ex Librikseni tuntuu olevan juuri tähän tehty: (Hurtta - Haarikko)
*****************
Capella syttyi loistamaan matalalle kuusten väliin. Istuin ruskeaksi maalatuilla rappusilla ja katselin pihapiiriä. Navetan katolla hyppeli lintu. Tuuli kohahti koivikon halki. Syyskuu kulki kohti loppuaan. Vietin lomani toiseksi viimeistä iltaa.
Kun alus nousi metsän takaa näkyviin puiden yläpuolelle, luulin sitä ensin tähdenlennoksi. Hetken ajattelin, että meteori törmää taloon ja tappaa minut. Otan sen syliini. Kuolen ja saan nimeni luetteloihin Suomen kolmannentoista meteoriitin löytäjänä.
Mutta lentävä kivi ei hidasta kulkuaan, ei käänny jyrkästi sivuun, eikä pysähdy kompostin ylle roikkumaan, niin kuin tämä teki.
Katselin loistavaa läikkää silmilläni. Valo lähti uudelleen liikkeelle, kulki pihan yläpuolelle, siirtyi siitä savusaunan kohdalle ja kirkastui alaosastaan. Saunan harmaat seinät leimahtivat loistamaan.
- Hitto vie, minä ajattelin. - Sauna on kohta riittynyt. Olen lämmittänyt sitä kolme tuntia. Menikö hukkaan koko homma? Turhaako työ? Miten sinne siirryn, kun muukalaisalus pyörii yläpuolella?
Ojensin käteni, haparoin kaljakorista sellaisen pullon, joka tuntui painavalta, avasin korkin, join pitkän ryypyn ja mietin. Alus laskeutui hitaasti ja harkitusti alaspäin. Sen valokeila tunnusteli maata halkopinon ja sahapukin välillä. Paikka näytti kelpaavan. Alus laskeutui viimeiset metrit ja keinahti paikoilleen. Valot sammuivat. Hetken piha näytti pimeältä, ennen kuin häikäistyneet silmäni taas tottuivat hämärään.
Join pullon tyhjäksi ja otin uuden. Harkitsin menosuuntaani. Kun tästä nyt lähden, kävelenkö saunalle päin vai vastakkaiseen suuntaan? Mökin takana levisi laaja, asumaton metsä. Voisin kulkea sen halki maantielle. Voisin hakea apua.
Vaan mikäpä hätä ja avuntarve minulla tässä oli. Pinnistin näköäni alukselle päin. Sen harmaat piirteet erottuivat silmiini epämääräisenä möhkäleenä.
Sitten alus sytytti uuden valonheittimen, tällä kertaa aluksen katolle. Valkoinen keila alkoi kiertää pihaa. Ylitti kaivon, hipaisi navetan seinää, läheni minua. Ajattelin sukeltaa piiloon rappujen taakse, tilannetta tarkkailemaan, mutta kompastuinkin kaljakoriin heti noustuani ja romahdin rähmälleni nurmikolle. Valokeila pysähtyi minuun, ja odotin laser- tai jotain muuta sädettä takaraivooni, mutta turhaan odotin. Ylleni lankesi jotain, mikä muistutti eittämättä äänetöntä röhönaurua.
Nousin vihaisena ja nolostuneena ja nostin keskisormeni pystyyn. Valo himmeni ja siirtyi eteeni. Tämä ei tuntunut riidan haastamiselta. Pikemmin alus näytti valaisevan minulle kulkutien. Kohautin olkapäitäni, kilautin puolitäyden kaljakorin käteeni ja lähdin kävelemään.
Alus oli läpimitaltaan noin viiden metrin kiekko. Se seisoi polulla niin, että minun oli pakko kiertää pajukon läpi päästäkseni saunalle. Valo saattoi minut pensaikon poikki, koko ajan hieman edelläni. Se ei kutsunut minua alukseen, vaan takertui saunan oveen. Laskin kaljakorin penkille saunan eteen. Alus erottui valon takaa edessäni tummana, nelijalkaisena esineenä. Huomasin yhtäkkiä, etten pelännyt sitä ollenkaan.
Menin sisälle mustaan eteiseen. Valonheittimen valot siilautuivat laudanrakojen välitse perässäni. Avasin saunan oven, haparoin räppänälle ja avasin sen. Nostin kannen kuumavesiastian päältä ja heitin kitulöylyt. Palasin ulos penkille. Riisuin vaatteeni ja kasasin ne olutkorin vierelle. Avasin pullon. Odotin.
Alus pysyi hiljaisena, mahdolliset oviluukut kiinni. Valokeila himmeni ja sammui kokonaan. Vieläkään ei tapahtunut muuta. Kun pullo oli tyhjä, avasin toisen ja menin sen kanssa saunaan. Sytytin kynttilän ikkunalle. Tein vettä ja heitin löylyä. Nostin jalkani lauteille. Nojasin seinään. Pienensin räppänää.
Hiki peitti minut. Kynttilän liekki punasi valollaan jalkani ja vesisaavin. Seinät ja kiuas pysyivät mustina. Vesi höyrysi padassa. Heitin lisää löylyä.
Eteisessä kolahti.
Harvan ovilaudoituksen raoista välkkyi valo. Kahdet askelet kulkivat poikki narisevan lautalattian. Ovi raottui hitaasti ja hiljaa. Kahdet silmät hehkuivat. Hymyilin.
He olivat toisenlaisia kuin me. Mutta heillä oli silmät ja suu. Kädet ja jalat. Ja jotain inhimillistä oli heidän kädenliikkeessään ovensuussa. Lyhtynsä he laskivat penkille kylmävesiastian viereen.
Maailmankaikkeus on käsittämättömän laaja. Miljardit galaksit kiertävät toisiaan. Miljardit miljardit auringot valaisevat ja lämmittävät. Planeetat kiertävät niitä. Elämä sykkii ekokehien sisällä. Mutta koskaan ennen ei ihminen ollut saanut yhteyttä muukalaisiin.
Hain heille oluet. Istuin heidän kanssaan lauteilla. Me joimme olutta. Me istuimme kolmistaan lauteilla ja joimme olutta, ja syysilta humisi saunan ulkopuolella ja katsoi sisään savunruskeasta ikkunasta.
He eivät sanoneet mitään. He eivät osanneet puhua. Heidän ei tarvinnut puhua, sillä muutenkin tiesin, mitä he halusivat. Ja minä kerroin, heidän halunsa mukaan:
- Kun isä oli nuori, hän oli vielä toisenlainen. Hän istui laihana omalla paikallaan sohvan nurkassa ja poltti pilliklubia. Perjantaina hän osti pullon ja joi sen nopeasti tyhjäksi. Hän riiteli silloin mielellään. Me istuimme vihreällä pirtinpenkillä pöydän toisella puolella ja kuuntelimme häntä. Koskaan hän ei käynyt käsiksi meihin, ei äitiin, ei minuun eikä sisareeni. Äiti sanoi joskus sanan, joskus toisen, kyllästyneellä äänellä. Isä hermostui siitä, haukkui äidin niuhottajaksi, ihmetteli, miksei äiti voinut rentoutua yhdessä hänen kanssaan. - Kukas silloin lapsista huolen pitäisi? äiti aina silloin kysyi.
Kun isän kesäloma alkoi, me lähdimme neljistään mökille. Sinne ei ollut autotietä, eikä siellä ollut sähköjä. Mökki seisoi tuulisen, kivisen niemen kärjessä, ja sen ikkunoista näkyi kolme kilometriä järven selkää. Rannassa kalliolla oli sauna. Isä lämmitti saunan heti ensimmäisenä iltana, ensi töikseen, kylpi monta tuntia ja joi pullon viinaa. Sen ainoan pullon, jonka hän koko kesälomansa aikana joi. Loppuajan hän kunnosti rakennusta, rakensi liiteriä tai aittaa, kalasti, kävi kauppa-autolla vanhan kansakoulun pihalla järven toisella puolella. Se oli elämämme onnellisinta aikaa. Äiti oli iloinen ja tyytyväinen, ja isä samoin. Kaikkein onnellisin isä oli autioiden saarten rannoilla, vieraiden katseiden ulottumattomissa, kävellessään alasti ympäri saarta virveli kädessään. Äiti teki nuotion johonkin kallionkoloon, ripusti kahvipannun puukeppiin tulen päälle ja keitti kahvit. Isä tuli kierrokseltaan, kantoi ehkä muutamaa kalaa mukanaan. Ne hän perkasi, suolasi ja paistoi nuotiolla, ja me söimme ne sormistamme. Ja me lapset uimme, me uimme kerran toisensa jälkeen, ja kuivattelimme itsemme nuotion lämmössä, kun aurinko paistoi, tuuli kävi järveltä ja lokit nauroivat luodolla saaremme edustalla.
Hiljenin. Yhtäkkiä vieraan pelko tarttui minuun. Se iski minuun silmittömällä, kuristavalla voimalla ja taivutti minut kumaraan mustan savusaunan lauteille, ja oluen kitkerä maku nousi kurkkuuni.
Miksi minä istuin tässä kertomassa noille oudoille olennoille isästäni? Olivatko he pyytäneet todella sitä? Olivatko he tulleet kyselemään hänestä, ja jos niin, niin miksi? Hän oli ollut kuolleena jo kaksikymmentä vuotta.
Mieli pelosta kylmänä laskeuduin lauteilta, liki hyppäsin niiltä. En huuhdellut itseäni, vaan syöksyin eteiseen. Vedin housut jalkaani. Puin paidan päälleni. Kuuntelin kauhuissani, seurasivatko ne minua. Saunassa oli hiljaista. Otin sukat ja kengät käteeni ja painuin ulos. Törmäsin olkapäälläni aluksen jalkaan. Kirosin, itkunsekaista, kauhun täyttämää sokellusta, kiersin aluksen kaukaa pajupensaan kautta, kaaduin pellon ojaan, konttasin siitä tielle ja juoksin rappusille. Saunalta kuului rapuille asti löylynheiton tarmokas ääni. Läksin sisälle. Repäisin ovenkahvasta ja tunsin suunnatonta helpotusta, kun ovi aukeni. Harppasin sisään, vedin oven kiinni ja käänsin sen kaksinkertaiseen lukkoon.
Miksei täällä ole puhelinta, ajattelin. Työnnyin sisälle tupaan, kurkin ikkunasta pimeyteen, pelkäsin. Istuuduin tuolille ja aloin kiskoa sukkia ja kenkiä jalkaani. Nauhat, miksi minulla oli nauhakengät. Narut menivät umpisolmuun ja jäivät löysälle. Annoin olla.
Menin katsomaan keittiön ikkunasta. Tulisipa naapurin isäntä traktorillaan pitkin tietä, kylpemään, mukanaan kori kaljaa.
Miksen minä juoksisi metsiä pitkin naapuriin?
No tietenkin, niin minä teen, ja heti, minä päätin.
Syöksyin ovelle ja pysähdyin siihen.
Kuulin, kuinka oudot askeleet jämähtivät rappusten puulle. Käännyin, palasin sisälle, vapisin, haparoin tieni keittiön ikkunalle ja avasin sen. Ulkopuolella minulle hymyili muukalainen, valo silmissään. Sydämeni teki kierroksen. Suljin ikkunan ja livahdin välieteiseen, kellarin ovelle. Laskeuduin tikapuita maakellariin ja kurkistin ulos pienestä ikkunasta maanrajassa.
Tämän puolen reitti oli vapaa.
Avasin varovasti ikkunan ja luikersin ulos. Jatkoin matkaa pyörimällä lupiiniryteikköön. Ryömin kuusentaimien seassa metsään. Nousin pystyyn ja juoksin. Törmäisin kuusten oksiin. Raavin käteni risuihin. Kaaduin löysine kenkineni kahden kiven väliin ja tuska lävisti minut. Istuin märällä sammalella, painelin nilkkaani kädelläni ja itkin, itkin ja painauduin maahan, itkin ja kastelin sammalta, itkin ja pelkäsin.
Olalleni laskeutui lämmin käsi. Toinen samanlainen hakeutui jalalleni ja siveli sitä. Tuska katosi. Kipu kaikkosi ja pelko putosi kivien koloon. Kyyneleet pyyhkiytyivät pois. Taivas kaareutui ylleni ja yhtäkkiä minun oli silmittömän hyvä olla.
He nostivat minut syliinsä ja kantoivat rappusille. He laskivat minut siihen ja tulivat vierelleni istumaan. Istuin kovalla puulla kahden avaruuden asujan välissä enkä pelännyt enää. Viivyimme niin, ja he sivelivät ajatuksillaan minun mieltäni.
Minä tajusin, etteivät he olleet vilpittömiä. Heidän hellyydellään oli tarkoitus. He halusivat tietoja, ja minun oli pakko niitä antaa.
- Vanhana hän käveli järven jäällä minun rinnallani. Me olimme menossa verkoille, eikä hän jaksanut kävellä kuin muutaman kymmenen metriä kerrallaan. Sitten hän kyykähti kantapäittensä varaan ja huohotti hetken. Matka kesti kauan, ja perillä minun piti hakata kirveellä avannot auki ja nostaa verkot. Hän seisoi vierellä ja antoi ohjeita, sillä en minä ollut kalastaja, en minä osannut talviverkoilla olla. Yhtä hitaasti me palasimme mökille ja siellä siivosin kalat, pistin puita uuniin ja paistoin meille ruoan. Söimme ja joimme pullon punaviiniä. Hän kävi taas puheliaaksi ja kertoi minulle tunnin toisensa perään entisistä ajoista. Ihmisistä, joita en ollut koskaan nähnyt, mutta jotka olivat vuosien tarinoiden kautta tulleet minulle tutuiksi. Yöllä hänen unihengityksensä kuului raskaana korvissani, pyöriessäni valveilla aamutunneille asti.
Seuraavana päivänä kävimme saunassa. Hän riisuutui eteisessä ja istui saunassa lattiatasolla rahin päällä. Heitin löylyä ja hikosin ylälauteella. Kävin välillä ulkona huokumassa höyryä pakkasilmaan, ja koko ajan hän istui rahillaan. Ojensi joskus kätensä, avasi kiukaan suuluukun ja pisti puun tai pari pesään. Kun olin kylpenyt tarpeekseni, tein meille vedet. Huuhtelimme kumpikin itsemme ja menimme eteiseen. Hän puki päälleen tummanpunaisen froteekylpytakkinsa, jossa oli kainalossa reikä. Kumisaappaat jalassa hän käveli hitaasti mökille. Tulin perässä ja tein tulet takkaan. Hän makasi vuoteellaan valo sytytettynä, monta tyynyä pään alla, ja luki. Välillä hän torkahti, mutta havahtui pian uudelleen lukemaan. Katselin televisiosta uutiset ja ryömin omaan petiini. Nukahdin ennen kuin hän sammutti valon. Seuraavana aamuna lähdimme pois, emmekä palanneet yhdessä enää.
Kun aamuaurinko jo nousi näkyviin kuusten takaa, muukalaiset saivat valmiiksi sen, mitä olivat tulleet tekemään. He nousivat, jättivät minut rappusille istumaan ja lähtivät kulkemaan alukselleen.
Kaivon luona he vielä kääntyivät ja katsoivat minua. Nostin käteni. Huomasin, että kuitenkin minulle tulisi ikävä heitä. He nostivat omaa kättään, aivan kuten minä, kääntyivät ja kiipesivät alukseensa.
- Miksi! minä vielä huusin heidän peräänsä.
- Jumala on kuollut, jokin sanoi minulle. - Ehkä isästäsi tulee jumala jumalan paikalle.
Alus kohosi ja veti teleskooppijalat sisäänsä. Aluksi sen nopeus oli vähäinen, mutta pian vauhti lisääntyi. Hopeinen juova humahti nousevan auringon halki. Huomasin, että minua palelsi. Kävelin hiljalleen saunalle. Katselin paikkaa, mihin alus oli laskeutunut. En nähnyt edes mustunutta ruohonkortta, joka olisi muistuttanut heistä. Sauna oli siisti. Vesiastiat oli tyhjennetty, saavit käännetty lauteille nurin.
Istahdin ulkopenkille, avasin korista viimeisen olutpullon ja join. Ajattelin kokemaani. Ajattelin isääni jumalana, enkä osannut kuvitella häntä edes kunnanjohtajaksi.
- Isä, minä ajattelin. - Sellainen jumala sinusta tulee, millainen ihmisenä olit. Saamaton jumala. Ei maailma miksikään muutu.
Pistin tyhjän pullon pois ja nostin kasvoni kohti taivasta.
Aurinko valaisi minut. Aurinko levitti lämpönsä minuun. Neutriinot syöksyivät minun lävitseni, miljardein ja miljardein määrin, jatkoivat kulkuaan maapallon läpi ja kiiruhtivat muukalaisten perään, sinne, missä päätökset tehdään.
*****************
Capella syttyi loistamaan matalalle kuusten väliin. Istuin ruskeaksi maalatuilla rappusilla ja katselin pihapiiriä. Navetan katolla hyppeli lintu. Tuuli kohahti koivikon halki. Syyskuu kulki kohti loppuaan. Vietin lomani toiseksi viimeistä iltaa.
Kun alus nousi metsän takaa näkyviin puiden yläpuolelle, luulin sitä ensin tähdenlennoksi. Hetken ajattelin, että meteori törmää taloon ja tappaa minut. Otan sen syliini. Kuolen ja saan nimeni luetteloihin Suomen kolmannentoista meteoriitin löytäjänä.
Mutta lentävä kivi ei hidasta kulkuaan, ei käänny jyrkästi sivuun, eikä pysähdy kompostin ylle roikkumaan, niin kuin tämä teki.
Katselin loistavaa läikkää silmilläni. Valo lähti uudelleen liikkeelle, kulki pihan yläpuolelle, siirtyi siitä savusaunan kohdalle ja kirkastui alaosastaan. Saunan harmaat seinät leimahtivat loistamaan.
- Hitto vie, minä ajattelin. - Sauna on kohta riittynyt. Olen lämmittänyt sitä kolme tuntia. Menikö hukkaan koko homma? Turhaako työ? Miten sinne siirryn, kun muukalaisalus pyörii yläpuolella?
Ojensin käteni, haparoin kaljakorista sellaisen pullon, joka tuntui painavalta, avasin korkin, join pitkän ryypyn ja mietin. Alus laskeutui hitaasti ja harkitusti alaspäin. Sen valokeila tunnusteli maata halkopinon ja sahapukin välillä. Paikka näytti kelpaavan. Alus laskeutui viimeiset metrit ja keinahti paikoilleen. Valot sammuivat. Hetken piha näytti pimeältä, ennen kuin häikäistyneet silmäni taas tottuivat hämärään.
Join pullon tyhjäksi ja otin uuden. Harkitsin menosuuntaani. Kun tästä nyt lähden, kävelenkö saunalle päin vai vastakkaiseen suuntaan? Mökin takana levisi laaja, asumaton metsä. Voisin kulkea sen halki maantielle. Voisin hakea apua.
Vaan mikäpä hätä ja avuntarve minulla tässä oli. Pinnistin näköäni alukselle päin. Sen harmaat piirteet erottuivat silmiini epämääräisenä möhkäleenä.
Sitten alus sytytti uuden valonheittimen, tällä kertaa aluksen katolle. Valkoinen keila alkoi kiertää pihaa. Ylitti kaivon, hipaisi navetan seinää, läheni minua. Ajattelin sukeltaa piiloon rappujen taakse, tilannetta tarkkailemaan, mutta kompastuinkin kaljakoriin heti noustuani ja romahdin rähmälleni nurmikolle. Valokeila pysähtyi minuun, ja odotin laser- tai jotain muuta sädettä takaraivooni, mutta turhaan odotin. Ylleni lankesi jotain, mikä muistutti eittämättä äänetöntä röhönaurua.
Nousin vihaisena ja nolostuneena ja nostin keskisormeni pystyyn. Valo himmeni ja siirtyi eteeni. Tämä ei tuntunut riidan haastamiselta. Pikemmin alus näytti valaisevan minulle kulkutien. Kohautin olkapäitäni, kilautin puolitäyden kaljakorin käteeni ja lähdin kävelemään.
Alus oli läpimitaltaan noin viiden metrin kiekko. Se seisoi polulla niin, että minun oli pakko kiertää pajukon läpi päästäkseni saunalle. Valo saattoi minut pensaikon poikki, koko ajan hieman edelläni. Se ei kutsunut minua alukseen, vaan takertui saunan oveen. Laskin kaljakorin penkille saunan eteen. Alus erottui valon takaa edessäni tummana, nelijalkaisena esineenä. Huomasin yhtäkkiä, etten pelännyt sitä ollenkaan.
Menin sisälle mustaan eteiseen. Valonheittimen valot siilautuivat laudanrakojen välitse perässäni. Avasin saunan oven, haparoin räppänälle ja avasin sen. Nostin kannen kuumavesiastian päältä ja heitin kitulöylyt. Palasin ulos penkille. Riisuin vaatteeni ja kasasin ne olutkorin vierelle. Avasin pullon. Odotin.
Alus pysyi hiljaisena, mahdolliset oviluukut kiinni. Valokeila himmeni ja sammui kokonaan. Vieläkään ei tapahtunut muuta. Kun pullo oli tyhjä, avasin toisen ja menin sen kanssa saunaan. Sytytin kynttilän ikkunalle. Tein vettä ja heitin löylyä. Nostin jalkani lauteille. Nojasin seinään. Pienensin räppänää.
Hiki peitti minut. Kynttilän liekki punasi valollaan jalkani ja vesisaavin. Seinät ja kiuas pysyivät mustina. Vesi höyrysi padassa. Heitin lisää löylyä.
Eteisessä kolahti.
Harvan ovilaudoituksen raoista välkkyi valo. Kahdet askelet kulkivat poikki narisevan lautalattian. Ovi raottui hitaasti ja hiljaa. Kahdet silmät hehkuivat. Hymyilin.
He olivat toisenlaisia kuin me. Mutta heillä oli silmät ja suu. Kädet ja jalat. Ja jotain inhimillistä oli heidän kädenliikkeessään ovensuussa. Lyhtynsä he laskivat penkille kylmävesiastian viereen.
Maailmankaikkeus on käsittämättömän laaja. Miljardit galaksit kiertävät toisiaan. Miljardit miljardit auringot valaisevat ja lämmittävät. Planeetat kiertävät niitä. Elämä sykkii ekokehien sisällä. Mutta koskaan ennen ei ihminen ollut saanut yhteyttä muukalaisiin.
Hain heille oluet. Istuin heidän kanssaan lauteilla. Me joimme olutta. Me istuimme kolmistaan lauteilla ja joimme olutta, ja syysilta humisi saunan ulkopuolella ja katsoi sisään savunruskeasta ikkunasta.
He eivät sanoneet mitään. He eivät osanneet puhua. Heidän ei tarvinnut puhua, sillä muutenkin tiesin, mitä he halusivat. Ja minä kerroin, heidän halunsa mukaan:
- Kun isä oli nuori, hän oli vielä toisenlainen. Hän istui laihana omalla paikallaan sohvan nurkassa ja poltti pilliklubia. Perjantaina hän osti pullon ja joi sen nopeasti tyhjäksi. Hän riiteli silloin mielellään. Me istuimme vihreällä pirtinpenkillä pöydän toisella puolella ja kuuntelimme häntä. Koskaan hän ei käynyt käsiksi meihin, ei äitiin, ei minuun eikä sisareeni. Äiti sanoi joskus sanan, joskus toisen, kyllästyneellä äänellä. Isä hermostui siitä, haukkui äidin niuhottajaksi, ihmetteli, miksei äiti voinut rentoutua yhdessä hänen kanssaan. - Kukas silloin lapsista huolen pitäisi? äiti aina silloin kysyi.
Kun isän kesäloma alkoi, me lähdimme neljistään mökille. Sinne ei ollut autotietä, eikä siellä ollut sähköjä. Mökki seisoi tuulisen, kivisen niemen kärjessä, ja sen ikkunoista näkyi kolme kilometriä järven selkää. Rannassa kalliolla oli sauna. Isä lämmitti saunan heti ensimmäisenä iltana, ensi töikseen, kylpi monta tuntia ja joi pullon viinaa. Sen ainoan pullon, jonka hän koko kesälomansa aikana joi. Loppuajan hän kunnosti rakennusta, rakensi liiteriä tai aittaa, kalasti, kävi kauppa-autolla vanhan kansakoulun pihalla järven toisella puolella. Se oli elämämme onnellisinta aikaa. Äiti oli iloinen ja tyytyväinen, ja isä samoin. Kaikkein onnellisin isä oli autioiden saarten rannoilla, vieraiden katseiden ulottumattomissa, kävellessään alasti ympäri saarta virveli kädessään. Äiti teki nuotion johonkin kallionkoloon, ripusti kahvipannun puukeppiin tulen päälle ja keitti kahvit. Isä tuli kierrokseltaan, kantoi ehkä muutamaa kalaa mukanaan. Ne hän perkasi, suolasi ja paistoi nuotiolla, ja me söimme ne sormistamme. Ja me lapset uimme, me uimme kerran toisensa jälkeen, ja kuivattelimme itsemme nuotion lämmössä, kun aurinko paistoi, tuuli kävi järveltä ja lokit nauroivat luodolla saaremme edustalla.
Hiljenin. Yhtäkkiä vieraan pelko tarttui minuun. Se iski minuun silmittömällä, kuristavalla voimalla ja taivutti minut kumaraan mustan savusaunan lauteille, ja oluen kitkerä maku nousi kurkkuuni.
Miksi minä istuin tässä kertomassa noille oudoille olennoille isästäni? Olivatko he pyytäneet todella sitä? Olivatko he tulleet kyselemään hänestä, ja jos niin, niin miksi? Hän oli ollut kuolleena jo kaksikymmentä vuotta.
Mieli pelosta kylmänä laskeuduin lauteilta, liki hyppäsin niiltä. En huuhdellut itseäni, vaan syöksyin eteiseen. Vedin housut jalkaani. Puin paidan päälleni. Kuuntelin kauhuissani, seurasivatko ne minua. Saunassa oli hiljaista. Otin sukat ja kengät käteeni ja painuin ulos. Törmäsin olkapäälläni aluksen jalkaan. Kirosin, itkunsekaista, kauhun täyttämää sokellusta, kiersin aluksen kaukaa pajupensaan kautta, kaaduin pellon ojaan, konttasin siitä tielle ja juoksin rappusille. Saunalta kuului rapuille asti löylynheiton tarmokas ääni. Läksin sisälle. Repäisin ovenkahvasta ja tunsin suunnatonta helpotusta, kun ovi aukeni. Harppasin sisään, vedin oven kiinni ja käänsin sen kaksinkertaiseen lukkoon.
Miksei täällä ole puhelinta, ajattelin. Työnnyin sisälle tupaan, kurkin ikkunasta pimeyteen, pelkäsin. Istuuduin tuolille ja aloin kiskoa sukkia ja kenkiä jalkaani. Nauhat, miksi minulla oli nauhakengät. Narut menivät umpisolmuun ja jäivät löysälle. Annoin olla.
Menin katsomaan keittiön ikkunasta. Tulisipa naapurin isäntä traktorillaan pitkin tietä, kylpemään, mukanaan kori kaljaa.
Miksen minä juoksisi metsiä pitkin naapuriin?
No tietenkin, niin minä teen, ja heti, minä päätin.
Syöksyin ovelle ja pysähdyin siihen.
Kuulin, kuinka oudot askeleet jämähtivät rappusten puulle. Käännyin, palasin sisälle, vapisin, haparoin tieni keittiön ikkunalle ja avasin sen. Ulkopuolella minulle hymyili muukalainen, valo silmissään. Sydämeni teki kierroksen. Suljin ikkunan ja livahdin välieteiseen, kellarin ovelle. Laskeuduin tikapuita maakellariin ja kurkistin ulos pienestä ikkunasta maanrajassa.
Tämän puolen reitti oli vapaa.
Avasin varovasti ikkunan ja luikersin ulos. Jatkoin matkaa pyörimällä lupiiniryteikköön. Ryömin kuusentaimien seassa metsään. Nousin pystyyn ja juoksin. Törmäisin kuusten oksiin. Raavin käteni risuihin. Kaaduin löysine kenkineni kahden kiven väliin ja tuska lävisti minut. Istuin märällä sammalella, painelin nilkkaani kädelläni ja itkin, itkin ja painauduin maahan, itkin ja kastelin sammalta, itkin ja pelkäsin.
Olalleni laskeutui lämmin käsi. Toinen samanlainen hakeutui jalalleni ja siveli sitä. Tuska katosi. Kipu kaikkosi ja pelko putosi kivien koloon. Kyyneleet pyyhkiytyivät pois. Taivas kaareutui ylleni ja yhtäkkiä minun oli silmittömän hyvä olla.
He nostivat minut syliinsä ja kantoivat rappusille. He laskivat minut siihen ja tulivat vierelleni istumaan. Istuin kovalla puulla kahden avaruuden asujan välissä enkä pelännyt enää. Viivyimme niin, ja he sivelivät ajatuksillaan minun mieltäni.
Minä tajusin, etteivät he olleet vilpittömiä. Heidän hellyydellään oli tarkoitus. He halusivat tietoja, ja minun oli pakko niitä antaa.
- Vanhana hän käveli järven jäällä minun rinnallani. Me olimme menossa verkoille, eikä hän jaksanut kävellä kuin muutaman kymmenen metriä kerrallaan. Sitten hän kyykähti kantapäittensä varaan ja huohotti hetken. Matka kesti kauan, ja perillä minun piti hakata kirveellä avannot auki ja nostaa verkot. Hän seisoi vierellä ja antoi ohjeita, sillä en minä ollut kalastaja, en minä osannut talviverkoilla olla. Yhtä hitaasti me palasimme mökille ja siellä siivosin kalat, pistin puita uuniin ja paistoin meille ruoan. Söimme ja joimme pullon punaviiniä. Hän kävi taas puheliaaksi ja kertoi minulle tunnin toisensa perään entisistä ajoista. Ihmisistä, joita en ollut koskaan nähnyt, mutta jotka olivat vuosien tarinoiden kautta tulleet minulle tutuiksi. Yöllä hänen unihengityksensä kuului raskaana korvissani, pyöriessäni valveilla aamutunneille asti.
Seuraavana päivänä kävimme saunassa. Hän riisuutui eteisessä ja istui saunassa lattiatasolla rahin päällä. Heitin löylyä ja hikosin ylälauteella. Kävin välillä ulkona huokumassa höyryä pakkasilmaan, ja koko ajan hän istui rahillaan. Ojensi joskus kätensä, avasi kiukaan suuluukun ja pisti puun tai pari pesään. Kun olin kylpenyt tarpeekseni, tein meille vedet. Huuhtelimme kumpikin itsemme ja menimme eteiseen. Hän puki päälleen tummanpunaisen froteekylpytakkinsa, jossa oli kainalossa reikä. Kumisaappaat jalassa hän käveli hitaasti mökille. Tulin perässä ja tein tulet takkaan. Hän makasi vuoteellaan valo sytytettynä, monta tyynyä pään alla, ja luki. Välillä hän torkahti, mutta havahtui pian uudelleen lukemaan. Katselin televisiosta uutiset ja ryömin omaan petiini. Nukahdin ennen kuin hän sammutti valon. Seuraavana aamuna lähdimme pois, emmekä palanneet yhdessä enää.
Kun aamuaurinko jo nousi näkyviin kuusten takaa, muukalaiset saivat valmiiksi sen, mitä olivat tulleet tekemään. He nousivat, jättivät minut rappusille istumaan ja lähtivät kulkemaan alukselleen.
Kaivon luona he vielä kääntyivät ja katsoivat minua. Nostin käteni. Huomasin, että kuitenkin minulle tulisi ikävä heitä. He nostivat omaa kättään, aivan kuten minä, kääntyivät ja kiipesivät alukseensa.
- Miksi! minä vielä huusin heidän peräänsä.
- Jumala on kuollut, jokin sanoi minulle. - Ehkä isästäsi tulee jumala jumalan paikalle.
Alus kohosi ja veti teleskooppijalat sisäänsä. Aluksi sen nopeus oli vähäinen, mutta pian vauhti lisääntyi. Hopeinen juova humahti nousevan auringon halki. Huomasin, että minua palelsi. Kävelin hiljalleen saunalle. Katselin paikkaa, mihin alus oli laskeutunut. En nähnyt edes mustunutta ruohonkortta, joka olisi muistuttanut heistä. Sauna oli siisti. Vesiastiat oli tyhjennetty, saavit käännetty lauteille nurin.
Istahdin ulkopenkille, avasin korista viimeisen olutpullon ja join. Ajattelin kokemaani. Ajattelin isääni jumalana, enkä osannut kuvitella häntä edes kunnanjohtajaksi.
- Isä, minä ajattelin. - Sellainen jumala sinusta tulee, millainen ihmisenä olit. Saamaton jumala. Ei maailma miksikään muutu.
Pistin tyhjän pullon pois ja nostin kasvoni kohti taivasta.
Aurinko valaisi minut. Aurinko levitti lämpönsä minuun. Neutriinot syöksyivät minun lävitseni, miljardein ja miljardein määrin, jatkoivat kulkuaan maapallon läpi ja kiiruhtivat muukalaisten perään, sinne, missä päätökset tehdään.
Kommentit