Novelli ilmestyi Tähtivaeltajan numerossa 3/91.  Aiheen sain ajaessani mökkinurmea ruohonleikkurilla. Sammakot ja hyönteiset pomppivat alta pois. Opin leikkaamaan hyvin varovaisesti. Ajattelin, kuinka jotkut voisivat hävittää samalla tavoin koko maapallon elämän. Alkuperäinen novelli on erittäin närkästynyt. Edelleen olen samaa mieltä, vähän koetin karsia opettavaista ääntä. Kaikkea paatosta en poistanut.



************************
 


Silmitön meteli kääri sisäänsä kuolemaantuomitun planeetan. Suuremman mahdin tahto tasoitti valtavassa raivossaan kaiken elämän altaan. Iltaan mennessä koko planeetta olisi höylätty hengiltä. Valtavat kaarenmuotoiset tuhoojalaitteet liikkuivat käsittämättömien voimien kannattamina pitkin troposfäärin yläreunaa. Käyttämänsä energian ne riistivät alapuolellaan korisevalta planeetalta, joka ei koskaan enää kohottautuisi vastustamaan vahvempiaan.
     Lars Leevi seisoi tuhoojan numero yksi ohjaamossa, tehtäväänsä keskittyneen kuljettajan takana. Kaari pyrki tärähtelemään, heilumaan, karkaamaan käsistä, muodostaessaan tuhokentän itsensä ja planeetan välille. Lars Leevi keinahteli lattian mukana, ja hänen hiuksensa kävivät tuon tuosta silmillä.
     Kaarevasta ikkunasta näkyi edessäpäin sinivihreä pilvien pumpuloima maapallo. Takamonitorista erottui enää ruskeanharmaa sorakalliomaisema, tai joskus kuohun peittämä, likainen meri.
     Kun alus saapui oman toiminta-alueensa rajalle, ohjaaja käänsi sen ympäri ja tarkisti, että hänen aiheuttamansa hävitys ylti kiinni jonkun muun aiheuttamaan tuhoon. Viereisen palstan auraajaa ei näkynyt, se oli vastakkaisella suunnalla horisontin takana.
     - Vielä kolme sarkaa, Lars Leevi laski mielessään, - ja sitten pääsen lähtemään tältä planeetalta. Hän ajatteli hetken kotiaan, vaimoaan ja lastaan, ja lämpimän huolestunut tunnevirta vyöryi hänen mielensä läpi.
     Alhaalla merellä näkyi alus, jonka vana kääntyi karkuun tuhoojan reitiltä. Lars Leevi näki, että laiva jäisi niukasti reitin ulkopuolelle. Koska laiva eteni kohti jo kertaalleen käsiteltyä aluetta, Lars Leevi pelkäsi sen livahtavan kokonaan karkuun. Siksi hän käski ohjaajaa koukkaamaan sen verran, että laiva jäisi alle.
     Ohjaaja antoi tuhoojan heilahtaa muutaman kilometrin syrjään kurssista. Hän seurasi tarkasti kiikareilla, että voima ylettyi alukselle asti. Laivan kannella juoksi ihmisiä. Pelastusveneitä laskettiin alas. Ohjaaja lisäsi kierroksia saadakseen varmasti jokaisen pienveneenkin murskatuksi. Tuhoojan kuljettua laivan ylitse ei paikalla näkynyt muuta kuin öljyisenä kiehuva merenpinta.

     Kun Lars Leevin komentama laite oli ylittänyt viimeisen vihreän alueen, aluksen ohjaaja painoi pysäytintä ja rentoutui. Myös Lars Leevi istahti tuoliin, nojautui taaksepäin kädet niskan takana ja nosti jalkansa korokkeelle.
     - Tämä urakka on tehty, hän ajatteli, ja vaimon pehmeys täytti hänen ajatuksensa unisella odotuksella. Jo viikon päästä hän olisi kotona kahden vuoden lomallaan. Vaimollakin olisi loma, ja he lähtisivät Kuracejon sairaalaplaneetalle. Muistaessaan tyttärensä vääristyneet kasvot Lars Leevi itki hiukan.
     Puhelin soi. Lars Leevi vastasi.
     - Hienoa työtä, komentaja sanoi ja heilautti ystävällisesti kättään. - Kokoonnutaan puolen tunnin kuluttua kiertoradalle.
     Lars Leevi murahti myöntyvästi ja kytki puhelun irti. Samalla sisätiedottimen sininen valo syttyi. Lars Leevi ojensi kätensä ja painoi nappulaa.
     - Niin?
     - Tarkkailupäällikkö valvomosta.
     - Entä asia?
     - Kun koukkasimme laivan kohdalla, jäi yksi atollisaari tuhoamatta.
     - Asutusta?
     - Ei merkitty ainakaan tiedostoihin. Joitain eläimiä ehkä.
     - Antaa olla. Kuolevat itsestään. Sitä paitsi meillä on kiire. Me lähdemme kokoontumisasemalle.
     - Asia selvä, olemme samaa mieltä. Mutta pitihän tästä ilmoittaa.
     - Teitte oikein. Kuittaan vastaanotetuksi.
     Ohjaaja nosti aluksen ylös. Hetken kuluttua se liittyi muiden tuhoojien kanssa emäalukseen. Epämääräisen näköinen metallikasa lähti hitaasti liikkeelle kohti kotiplaneettaa. Vuorokauden kiihdytyksen jälkeen se siirtyi matkatilaan ja jätti jälkeensä kuolleen planeetan.

     Henrik kohottautui kallionkolossa seisaalleen. Hän nosti varovaisesti jalkeilleen myös lapsensa, jota hän oli pyrkinyt suojaamaan vartalollaan. Hänen oli ollut pakko tehdä niin, vaikka hän oli tiennyt, ettei edes monen metrin lyijypanssari olisi pelastanut lasta.
     Mutta tuhooja oli tehnyt kaarron juuri heidän kohdallaan. He olivat jääneet eloon.
     Vaimo kohottautui hänkin. Nainen oli sokissa, tuijotti mitään tajuamatta miestään ja lastaan. Henrik käveli hänen luokseen, laski kätensä vaimon olkapäälle ja puristi.
     - Se meni ohi. Me olemme elossa.
     - Se tulee takaisin, nainen havahtui puhumaan. - Se tulee takaisin, ja me kuolemme taas.
     Mies osoitti taivaanrantaa, missä alusrumilus siirtyi hitaasti ylöspäin.
     - Ne lähtevät. Niille tuli jokin erehdys. Me jäimme eloon, usko jo.
     Henrik nosti lapsen silmiensä eteen ja katsoi tätä. Kun he olivat paenneet, tuhon reuna oli kulkenut niin läheltä, että lapsi oli  vahingoittunut. Hänen kasvojensa vasen puoli oli murskana, silmä oli kadonnut kokonaan. Mutta lapsi eli yhä. Heillä oli tarpeeksi lääkettä, lapsi ei tuntenut kipua eivätkä haavat tulehtuneet.
     Nainen alkoi vähitellen tajuta elossa olonsa. Hän kääntyi lapsen puoleen, otti sen syliinsä ja hyrähti itkuun.
     - Me pääsemme pois, Henrik sanoi. - Kytkin hakulaitteen, meikäläiset tulevat noutamaan meidät. Ja lapsen viemme Kuracejo-planeetalle, hänet pystytään parantamaan siellä. Hänelle tehdään uusi silmä. Hänestä tulee aivan yhtä terve, kuin hän pienenä oli.
     Kolme päivää myöhemmin alus poimi heidät mukaansa. Ja kaksi päivää vielä, niin he olivat matkalla puolueettomaan Kuracejoon.

     Henrik katseli lasta sairaalan vuoteella. Tätä oli hoidettu puolitoista vuotta. Lapsi oli ollut koomassa koko ajan, mutta huomenna hänet herätettäisiin. Siteet oli poistettu, eikä vaurioista näkynyt arpeakaan. Lääkärit olivat vakuuttaneet, että myös silmä oli saatu täysin toimivaksi.
     Vaimo seisoi Henrikin vierellä ja itki. - Hän näyttää niin onnelliselta nukkuessaan, vaimo sanoi, ja Henrik itki hänkin.

     - Isänmaa ja usko ovat jaloja asioita, repaleiseen pukuun pukeutunut, hieman humalainen mies sanoi toiselle ravintolassa. - Miksi meidän ei sallita tällä planeetalla puhua niistä? Miksi emme voi puolustaa omia aatteitamme? Meidän yksilönvapauteemme kajotaan.
     - Tiesit sen jo tullessasi, toinen sanoi. - Miksi tulit? Olisit pysynyt kotonasi saarnaamassa.
     - Oli pakko tulla, Lars Leevi sanoi. - Luulin, että täällä on hyviä lääkäreitä. Minun lapseni oli sairas, syntymästä lähtien. Luulin, että nämä parantavat hänet. Mutta tappoivat raukan, saatanat.
     - Minunkin lapseni oli sairas, kertoi Henrik. - Mutta nyt hän on taas terve. Huomenna lähdemme pois. Hankimme uuden kodin. Edellinen tuhottiin.
     - Miten? uteli Lars Leevi.
     Henrik viittasi kädellään seinällä olevaan tiedotukseen. - Tiedät kyllä, ettei täällä saa keskustella sodista.
     - Sota on erottamaton osa ihmistä, Lars Leevi sanoi.
     - Jos valitan sinusta, joudut heti poistumaan seuraavalla aluksella, Henrik varoitti.
     - Entä sitten, mitä minä siitä välittäisin? Minulla ei ole enää ketään.
     - Vaimosi. Eikö sinun pitäisi olla hänen tukenaan nyt?
     - Eikö hänen pitäisi olla minun tukenani? Hän jätti minut heti, kun lapsi kuoli. Vain lapsen takia hän oli minua sietänyt, niin hän sanoi.
     - Jostain syystä hän oli sinuun suuttunut. Kai oma syysi?
     - Hän ei pitänyt minun ammatistani. Niin kuin minä olisin voinut työlleni mitään. Jotain minun piti tehdä elääkseni ja elättääkseni perheeni.
     - Mitä teit?
     - Olin eräänlainen pikkupomo.
     - Pikkupomo? Millä alalla?
     - Ei se tähän kuulu. Istuin penkillä ja välitin toisten antamia käskyjä.
     - Jotain siinä oli, josta vaimosi ei pitänyt.
     Lars Leevi kohautti olkapäitään.  - Olin harvoin kotona. Töiden vapaa-aikoina puoli vuotta joskus, samoin  taas parin vuoden kuluttua. Nyt olen tosin ollut toista vuotta vapaalla. Viikon päästä menen töihin. Vaikka totta puhuen, olen niin väsynyt, että taidan karata koko armeijasta.
     Henrik oli hetken hiljaa.
     - Minkä planeetan armeijasta? hän kysyi sitten.
     - Satavitosen.
     Henrik suoristautui istuimellaan.
     - Sataviisi tuhosi ykkösen vajaa kaksi vuotta sitten.
     - Meille sanottiin, että se oli ykkösen oma vika. Ellemme olisi tuhonneet sitä, se olisi tuhonnut meidät. Ainakin meidät. Ehkä koko Linnunradan kulttuurin.
     - Ykkösellä ei ollut yhtään ainutta asetta. Ei edes armeijaa.
     - Ehkä asiassa oli muuta takana. Meille kerrottiin, että siellä jokainen pieni lapsikin kantoi asetta, hirvittävän tehokasta. He rakensivat laivastoa, jonka piti hyökätä lähiaikoina orjuuttamaan meidät.
     - Sen laivaston tarkoituksena oli siirtää osa ihmisistä asumattomalle planeetalle takasektoriin. Asukkaita oli liikaa, ilmakehä ja vesi eivät jaksaneet puhdistautua.
     Lars Leevi katseli Henrikiä. Hän alkoi selvitä, ja nyt hän näki Henrikin silmissä vihan.
     - Kuulutko johonkin avaruudessa olleeseen ykkösen partioon? Niitä jäi minun tietääkseni jokunen hävittämättä. Vaikka mitä minulle kuuluu, kuka olet ja mistä. En minä vastaa meidän kenraaleidemme tekosista.
     - Sinä toteutit, kenraalit vain suunnittelivat.
     - Ja käskivät. Mitä minä mahdoin?
     - Et olisi totellut.
     - Ellen minä olisi komentanut tuhoojaa, joku muu olisi. Ja minut olisi ammuttu.
     - Kuka sinut olisi ampunut?
     - Sotilaat. Teloitusryhmä. Upseerit olisivat määränneet. Olisin kuollut aamunkoitteessa häväistynä rätti silmilläni.
     - Entä jos sotilaatkin olisivat kieltäytyneet?
     - Myös heidät olisi ammuttu.
     - Kuka heidät olisi ampunut?
     - Sotilaat. Aina löytyy sellaisia, jotka eivät käänny laillista esivaltaa vastaan.
     - Laillista... niin. Ruhjovat ja tappavat. Joku koppalakkinen paskapää ajattelee ja käskee...
     Lars Leevi keskeytti Henrikin puheen: - Et vastannut. Olitko ykkösen avaruusosastolla tuhon aikana?
     - En. Olin itse planeetalla. Tyynen meren pienellä saarella. Tuhooja-alus teki kohdallamme kaarroksen. Se kävi koukkaamassa upoksiin laivan, jossa yrittivät paeta planeettamme älykkäimmät tiedemiehet ja loistavimmat taiteilijat. Filosofit, humanistit, ajattelijat. Olimme kerääntyneet tuohon alukseen. Suunnittelimme aseetonta puolustautumista. Kirjoitimme älyyn ja inhimillisyyteen perustuvaa vetoomusta teidän johtajillenne. Saatuamme vetoomuksen valmiiksi rantauduimme eri paikkoihin ja laskimme aina muutaman henkilön maihin. Jokaisen mukana oli kopio vetoomuksesta. Ajattelimme, että edes joku jäisi eloon.
     - Ehkä opitte, ettei ilman voimaa pärjää maailmassa.
     - Me emme oppineet mitään. Me tuhouduimme. Teidän pitäisi oppia, edes älyn ja viisauden kunnioittamista väkivallan sijaan.
     - Mutta me olemme hengissä.
     - Tuntuuko sinusta, että olet oikeassa?
     Lars Leevi nauroi pitkään.  - Minä säästin sinut, hän sanoi. - Minä tein sen kierroksen saarenne kohdalla. Olisit kiitollinen.
     - Kiitos. Olet osittain oikeassa, he ovat suurempia syyllisiä, jotka sinua käskivät.  Ja lait, jotka sallivat sodat, edes moraalisesti moittimatta.
     - Moraali on jokaisen oma, sisäinen asia, Lars Leevi sanoi.
     Henrik painoi päänsä ja ajatteli, kuinka tavattoman kauas teknologian avulla oli kuljettu inhimillisyyden maailmasta.

     Henrikin vaimo ja lapsi tulivat ovelle. Vaimo viittilöi Henrikille.
     - Vaimo ja lapsi, Henrik sanoi Lars Leeville.
     - Saatanan luojan lellilapsi, Lars Leevi kirosi
     Henrik ojensi kätensä ja katseli Lars Leevin ajelematonta partaa ja ryhditöntä olemusta. Lars Leevi puristi Henrikin kättä eikä katsonut tätä silmiin.
     - Voi sinua, Henrik sanoi ja käveli perheensä kanssa ulos.
     Lars Leevi tuijotti heidän peräänsä, ja kun ovi sulkeutui, Lars Leevi nousi ja lähti myös ulos. Hän seisoi ravintolan rappusilla, katseli poistuvan perheen perään. Kun nämä olivat hävinneet rakennusten taakse, Lars Leevi kääntyi ja lähti toiseen suuntaan, vuorille, käyttääkseen käsiään itseään vastaan.