Julkaistu lehdessä Spin, 2/84. Sopii hyvin silloiseen, ja miksei nykyiseenkin, maailmankuvaani. Ironiaa, niinpä niin.  Aikanaan minua harmitti oikein erityisesti, että viimeisen virkkeen sana "eräänlaisilla" oli toimituksessa jäänyt pois. Nytpä tuo on mukana.

********************
 


Yö oli tähtikirkas, kun he saapuivat. Aution metsäseudun ylle välkähti kirkas valo, synkät kuuset seisoivat paljastuneina häpeissään metsäaukion reunamilla. Alus laskeutui äänettömästi, heilahti kerran jaloillaan ja pimeni.
     Vähään aikaan ei sisältä kuulunut tai näkynyt mitään. Avaruusaluksen miehistö silmäili ympärilleen, odotti, tulisiko paikalle joku, joka voisi pilata koko suunnitelman. He saattaisivat kokea suurta vastarintaa, elleivät onnistuisi saamaan aikeitaan hyvälle alulle salaa.
     Vihdoin ovi aukeni ja jotain outoa laskeutui näkyville. Parhaalla halullakaan häntä ei voinut sanoa kauniiksi, ja ihmisen silmissä hän olisi taatusti inhottava näky. Hänen vartalonsa koostui mädäntyneen lihan näköisestä ja jopa hajuisestakin massasta, sormet ja kynnet olivat koukkuiset, ja hampaat, jotka törröttivät suun näköisestä lovesta, kimaltelivat tähtien valossa.
     Toinen samanlainen vääntäytyi aluksesta ulos nurmelle. Kukat lakosivat heidän allaan ja kuolivat.
     He tiesivät, missä päin oli tie, ja sitä kohti he lähtivät kulkemaan. Ja taivaalla syksyinen tähtinäytelmä vaaleni hiljalleen. Kun he saapuivat tielle, he jäivät kiven taakse odottamaan.
     Ja aivan samoin, sadassakolmessakymmenessäyhdeksässä muussakin pisteessä Maapallolla, samanlaiset kaksitoistasormiset muukalaiset odottivat ihmisen saapumista. Osa odotti päivänvalossa, kasviston suojassa, osa vaani iltahämärissä ja muutamat taas yön pimeydessä.
     Nämä yli sata kohdetta oli valittu erittäin tarkasti. Jos hyökkäys onnistuisi jokaisessa paikassa, koko Maapallo saastuisi muutamassa kuukaudessa.
     Hetken kuluttua kiven takana piileskelevä pari sai havaintokenttäänsä saaliin, joka pahaa aavistamatta saapui paikalle polkupyörällä. Pyöräilijä oli nuorukainen, tulossa pitkäksi venähtäneeltä vierailultaan erään tyttölapsen makuuaittaan. Hänen mielensä oli auvoinen (vaikka pyörän polkeminen tuottikin hieman hankaluuksia) ja hän suunnitteli jo seuraavaa iltaa.
     Kun hän polkaisi mäen harjalle, häntä odotti näky, joka ei suinkaan ollut yhtä suloinen kuin hänen ajatuksensa. Molemmat avaruuden matkaajat syöksyivät yhtä aikaa häntä kohti, ja ulkomuodon ja hajun yhteisvaikutus nujersi nuorukaisen hetkessä. Hän pyörtyi, mutta ei loukannut itseään kaatuessaan, sillä kierot kourat ottivat hänet vastaan ja laskivat hänet tienvieren sammaleille.
     Kun poika pari tuntia myöhemmin heräsi pyöränsä viereltä, hän ei muistanut, mitä oli tapahtunut. Hän silmäili pelokkaana ympärilleen jo melko kirkkaassa aamussa, ja häntä palelti. Mutta vieraista oli jäljellä enää hiukan hajua, sekä omituinen kipu oikeassa etusormessa.
     Poika katseli sormeaan ja tutki vaatteensa ja ympäristön saadakseen selville hajun alkuperän. Mutta vaatteet olivat siistit, ja niinpä hän nousi pyörälleen ja lähti pyörtymistään ihmetellen  polkemaan kohti terveyskeskusta.
     - Päivää, hän sanoi päivystävälle lääkärille ja paiskasi kättä.
     - Päivää, sanoi päivystävä lääkäri ja rupesi pitelemään oikeaa etusormeaan.
     Ja kun mitään vikaa ei löytynyt käsikopelolla, lääkäri määräsi sekä itsensä että nuorukaisen tarpeettomaan röntgenkuvaan. Sitten he poistuivat kumpikin tahoilleen tervehtimään ja taputtelemaan. Lääkäriltä loppui yövuoro ja poika suuntasi pyöränsä kotiin. Matkalla kipu lakkasi, mutta sormi jäykistyi omituisen suoraksi.
     Seuraavana iltana poika palasi tyttöystävänsä luokse ja koputti aitan oveen. Tyttö aukaisi, saranat narahtivat. Kun poika oli astunut sisälle hämärään, tyttö heittäytyi hänen kaulaansa. Poika silitti tytön paljasta olkaa ja he suutelivat. Tytön sormea alkoi särkeä.
     - Omituista, sanoi poika.  - Minunkin sormeni tuli viime yönä kipeäksi, kun kaaduin pyörällä.
     - Se tarttui, kujersi tyttö. Hän veti poikaa perässään peremmälle, ja pian peiton alla kipu unohtui.
     Ja niin meidän maassamme, kuten muuallakin maailmassa, sormet jäykistyivät. Autot kuljettivat ihmisiä kaupungista toiseen, lentokoneet veivät väkeä ristiin rastiin, ja tartunta levisi moottoripyörillä, mopedeilla, koiravaljakoilla, helikoptereilla, veneillä, laivoilla ja jalkapatikassa, eikä sitä voitu estää. Hämmästyttävää oli leviämisen vauhti, ennen kuin edes television uutistenlukija ehti sormi ojossa kertoa omituisesta maapalloa kohdanneesta epidemiasta.
     Ja lopulta taudin todellinen luonne kävi suomalaisille ilmi. Ensin se selvisi eduskunnassa, missä täysin luonnottomat istunnot alkoivat herättää sekä huvittuneisuutta että kiusaantumista. Vielä pahemmin kävi kuitenkin armeijassa. Pian ilmeni, että koko maanpuolustus oli hunningolla. Heti perään rappeutui poliisilaitos, sen jälkeen seurakunnat ja koulumaailma, eikä kuukauden kuluttua maassa ollut enää juuri mikään ennallaan.
     Samanlaisia uutisia kantautui myös muualta maailmasta. Armeijat lakkautettiin, ravinto tasattiin, luonnonsuojelu jylläsi ja esperantosta tuli maapallon eniten käytetty vieras kieli, toinen kieli jokaiselle.  Ja tauti levisi.
     Tällaisesta pitää tehdä loppu, ajattelivat ne harvat, jotka eivät vielä olleet saastuneet.  Mutta miten?
     Kaikkialla maapallolla järjestettiin salaisia kokouksia. Tarkoin vartioiduissa paikoissa terveet henkilöt istuivat pöytien ympärillä miettimässä pelastusta katastrofaaliseen tilanteeseen. Sillä jollei pian keksittäisi pelastusta, koko planeetta olisi tuhon oma.
     Helsingissä  kokoontui vastarintaryhmä  erään vanhan talon mudalta haisevaan kellarihuoneeseen. Vaikka jokainen osanottaja vakuuttikin olevansa puhdas, fyysinen koskettelu oli ehdottomasti kiellettyä, samoin yskiminen ja aivastelu. Jokaisella oli lisäksi pisarasuoja kasvoillaan ja pistooli kädessään siltä varalta, että joku innostuisi sylkemään tai syöksymään kohti.
     - Olemme isänmaan viimeinen turva, sanoi majuri Hasselberg. - Jollemme onnistu tehtävässämme, maamme menettää itsenäisyytensä ja vapautensa.
     - Ja isiemme uskon, lisäsi pastori Happonen.
     - Onko ehdotuksia? tiedusteli majuri.
     - Mikä on tämän hetken saastumisaste? Onko edes yksi kymmenestä suomalaisesta tahraton? kysäisi sairaanhoitajatar Muuruma.
     - Ei ole, vastasi tilastointipäällikkö Suominen. - Viimeisten tilastojen mukaan asukkaista on turmeltunut yli yhdeksänkymmentäviisi prosenttia. Terveintä väestö on luonnollisesti syrjäseuduilla.
     - Voisimmeko perustaa päämajamme jonnekin Itä-Suomeen tai Lappiin? ehdotti opettaja Rekula.
     - Uskallammeko lähteä täältä ulos? Joku voisi oitis tuikata meille kadulla kättä, pelkäsi poliitikko Harrila.
     - Minulla on auto oven edessä, tankki täynnä dieseliä. Lähdetään sillä, ehdotti linja-autonkuljettaja Mönkkönen.
     Ja näin myös tehtiin. Matkalla avattiin radio ja kuunneltiin tyrmistyttäviä uutisia: Sota Lähi-Idässä oli loppunut. Mafia olisi antautunut poliisille, jos järjestäytynyt poliisikunta olisi ollut vielä toiminnassa. Al-Qaida purki järjestönsä. Kirkkoja oli myynnissä. Joku saarnamies pyyteli anteeksi tulisia järviä ja viimeisiä tuomioita.
     - Voi hyvä luoja, miten tämä kaikki päättyy, siunailivat majuri Hasselberg ja pastori Happonen.
     - Rajavartijat ja tullimiehet ovat poistuneet työpaikoiltaan, sanoi uutistenlukija.
     - Lähdetään toverit kaikki Venäjälle, ehdotti luottamusnainen Lepikko.  Ehdotus ei saanut kannatusta.
     - Lopultakin maapallon kehitysmaaongelma on ratkaistu, iloitsi uutistenlukija. - Pääomia siirrellään parhaillaan alikehittyneille seuduille ja komitea istuu miettimässä tehokkaimpia mahdollisia ratkaisuja. Heimosodat ovat loppuneet. Sotavälineistä muokataan maanviljelyskaluja. Lääkärit siirtyvät joukoittain maksutta auttamaan kärsiviä lähimmäisiämme.
     - Tämäkin vielä, huudahti kirurgi Simpura ja otti lääkespriitä.
     - Tämä on kaiken loppu. Maailmantalouden täydellinen romahtaminen on edessä, valitti pankinjohtaja Taavila.
     - Saastuttaminen  lopetetaan ja autoilu rajoitetaan minimiin, ilmoitti uutismies ääni ekstaasissa.
     - No johan on perrrrkele, kirosi bussikuski, ja ajoi ojaan.
     Onneksi kukaan ei kuollut. Paikalle saapui ambulanssi, ja auttavat kädet nostivat ja silittivät ja taputtivat ja kuskasivat onnettomuuden uhrit terveyskeskukseen.
     Näin kariutui viimeinen suomalainen vastarinnan yritys. Ja huonosti kävi muuallakin maailmassa, ja loppujen lopuksi ihmiskunnan piti kohottaa kätensä ylös ja antautua hyvyydelle.

     Avaruusalus poistui maapallolta vähin äänin. Tehtävä oli suoritettu ja uudet ongelmat maailmankaikkeudessa odottivat. Moottorit sysäsivät heidät valtavaan vauhtiin, eikä kestäisi kauan, ennen kuin he olisivat uuden auringon luona.  Mutta vielä loitotessaankin avaruuden lähettiläät seurasivat maan ja sen auringon pienenemistä, ja eräänlaisilla huulillaan heillä oli häijy hymy.