MERIPELTO

 
Tämä novelli kuuluu minun elämäkertakertomuksiini. Voi olla, etteivät muut sitä juuri tajuakaan. (Ei myöskään kuvittaja...) Novelli on silti julkaistu  Tähtivaeltajassa 4/87. Myös Ursan novellikokoelmassa Tähtipuu (1990), ja esperantoksi Sferoj-antologiassa nro 8 vuonna 1993.

*******************

 
img080.jpg




He seisoivat minun ympärilläni. Sade valui kaataen maahan. Nainen lähestyi minua. Hänellä oli suojanaamari kasvoillaan ja toinen kädessään. Hän polvistui vierelleni ja asetteli laitetta kasvoilleni. Tunsin hapen virtaavan suuhuni.
     Pidin enemmän sen kaasun mausta, jota puut olivat alkaneet erittää.
     Mutta hymyilin. Hymyilin heille, tovereilleni, ystäville. Ehkä he olivat pelastaneet minut. Mutta samalla tiesin, että yöllä, kun aluksessa muut nukkuvat, minä lähtisin.

Kalliot tuntuivat tutuilta. Seisoin jyrkänteen reunalla ja katselin alas. Pari metriä alempana erkani kalliosta muutaman metrin hylly. Siinä kyyhötti maja, ja majalle johtivat puiset portaat.
     Lähdin laskeutumaan. Portaat joustivat jalkojeni alla. Linnut istuivat majan katolla ja pitivät ääntä. Valtava viljapelto lainehti alapuolellani horisonttiin asti. Se keinui tuulessa kuin uni.
     Eikä se kuitenkaan ollut viljapelto. Ei täällä ollut järjellisiä olentoja. Ei muita kuin aluksemme miehistö. Pitkään aikaan en ollut nähnyt edes heitä. Jopa alukseni olin kadottanut. Olin eksynyt.
     Lähestyin majaa ja linnut pelmahtivat lentoon. Tuulenkohahdus narahdutti kevyen oven raolleen. Hidastin askeleitani. Tartuin oveen ja raotin sitä enemmän.
     Huone oli pieni ja tyhjä. Sen takaseinämällä avautui kuin tyhjyyteen lasiruuduton ikkuna. Pyöröpuut narisivat askelen alla. Kävelin ikkunan luo ja istuuduin lattialle. Katselin ulos. Hetki hetkeltä minusta tuntui yhä tutummalta. Katselin ulos, kuuntelin omaa oloani, ja sitten uskoin. Pian minun pitäisi nousta pois. Sydäntäni painettiin vasemmalle. Ikävä hiersi paitani alla. Kohotin käteni maailmaan.
     Minä näin: Peltoaukea loppui ja metsä alkoi. Suuret kuuset ja männyt vuorottelivat vehreiden lehtipuiden kanssa. Vähitellen ilmestyivät talot - pienet maalaistalot ulkorakennuksineen. Minä tunsin nämä talot. Tiesin, että seuraavaksi tulee kansakoulu, ja sitten auto pysähtyy osuuskaupan nurkalle ja viipyy siinä hetken.
     Ja niin auto pysähtyi, se  nytkähti paikoilleen ja kuljettaja kumartui avaamaan oven taittuvasta vivusta. Menin ulos. Vasemmalla puolen ulottui tielle asti vanhan harvahirsisen aitan nurkka. Menin sisälle puoliavoimesta ovesta. Nenääni siirtyi vanhojen olkien ja heinän haju. Kuljin lattian yli. Se oli koottu pyöreistä, vuosikymmenten harmaannuttamista puista, ja tuntui niljuvan jalan alla. Toisella puolen oli seinässä matala luukku. Kumarruin siitä sisään. Tulin ikkunattomaan kopperoon, johon valo lankesi hirsien väleistä. Pöly liikkui kuin savu. Lattialla oli enemmän olkia. Niillä makasi nainen. Tunsin hänet. Hänen takanaan, hirsien raoista, erottui linja-auton punaharmaa kylki.
     Menin naisen luo. Tiesin, että rakastan häntä. Meillä oli viisitoista minuuttia aikaa, ennen kuin vanha pitkäkeulainen linja-auto lähtisi ja veisi minut pois.
     Otin hänet syliini. Olimme hetken hiljaa. Sitten laskeuduimme oljille. Hän hymyili minulle. Hymyä olisi voinut sanoa veikeäksi, mutta minä en sanonut. Minä surin.
     Aloimme puhua. Puhuimme mitättömistä asioista, sillä enempään ei ollut aikaa. Petimme toisiamme, emmekä antaneet ikävän nousta. Minun olisi pitänyt ottaa häntä kädestä ja kiskoa hänet ulos rakennuksesta, metsään, toiseen kaupunkiin. Mutta minä en uskaltanut. Vasta vuosia myöhemmin kirosin heidät, jotka olivat rajansa minuun asettaneet.
     Jostain ulkoa korviini tunkeutui mustaksi rasvattujen saappaiden narske maantien hiekkaa vasten. Linja-auton kuljettaja kumartui hirsien raolle ja huusi minulle. Nousin ja lähdin. Käännyin mennessäni katsomaan olkani ylitse. Nainen makasi oljilla savu hiuksillaan. Näin hänen hameensa alle. Kirjoitin pikkuhousujen värin pieneen sinikantiseen vihkoon. Nyt olen sen jo unohtanut.
     Kumarruin itseni pois. Ulko-ovella seistessäni näin linja-auton takavalot tienmutkassa. Palasin sisälle. Kävelin takaikkunalle ja istuuduin uudelleen. Lainehtivan viljapellon takana kohosi saari. Sen tummasta vihreydestä nousivat savukiehkurat taivaalle. Sota.
     Tiesin, että perheeni oli siellä. Perheeni keskellä pommeja ja pistimiä. En ollut huolissani. Tiesin, että he olivat jo tulossa luokseni, jossain keinuvan, lakoavan viljapellon keskellä, eikä kukaan kylväisi heidän ylleen tulta eikä tuskaa. Tai ehkä he olivat alasti, ehkä he juoksivat pitkin tietä kauhu kasvoillaan, napalmia hiuksissaan, jotain suurta ja valtavaa takanaan, joka luuli olevansa uljas ja oikeassa. Ehkä niin, mutta he olivat elossa, sillä minä ajattelin heille olemassaolon. Kun he saapuisivat, me ryömisimme piiloon valkoisiin käytäviin, maan alle, leppien alle, kauas. Siellä me pysyisimme, kunnes sota olisi ohitse. Nousisimme ylös, avaisimme turpeen peittämän kannen ja jakaisimme myrkytetyn maan elämän.
     Tuuli sai lehdet katolla kahisemaan. Ja sitten yhtäkkiä, siinä istuessani, tiesin, mitä muulle miehistölle oli tapahtunut. He olivat menneet talvella metsään, kävelleet tieltä vasemmalle, kahlanneet kovassa pakkasessa metrin hangessa paikkaan, missä suuret kuuset kantoivat katkeamatta lumet ja linnut. Ja siellä he nousivat kuusiin, jokainen omaansa. He nousivat korkealle, kiertyivät polusta nähden piilon puolelle, potkivat lumet maahan ympäriltään ja hirttäytyivät.
     Talviseen kuuseen hirttäytyminen on hankalaa. Kun kuuseen on kiivennyt, on putoamaisillaan, ennen kuin saa solmut pitämään. Ja juuri sillä hetkellä kun henki pakenee, on kiusaus suuri tarttua jäisenliukkaisiin oksiin ja epäonnistua.
     Mutta he onnistuivat kaikki, ja keväällä heidän lapsensa kävelivät sitä samaa polkua pitkin ja katselivat lintuja, jotka istuivat puissa laulamassa ja tekemässä pesää. Ne olivat käpylintuja, ja ne tekivät pesänsä isien ja äitien taskuihin, ja niin lapset löysivät vanhempansa. Kevätaurinko ei vielä ollut pehmentänyt heitä, joten he roikkuivat oksien väleissä epätoivoisissa asennoissa.
     Kylän miehet tulivat paikalle ja ottivat heidät alas. Asennot säilyivät, he olivat kuin esiinkaivetut kannot. Heidät kuljetettiin reissä kylään. Vain polvet pistivät esiin rekien laitojen yli. Ja lapset kulkivat perässä ja itkivät käpylintujen rikottuja pesiä.
     Eikä perhettäni kuulunut pellon halki, ei tietenkään. Minä istuin ja tuijotin ikkunasta merelle, joka huokui vihreää uhmaa. Tuuli kohotti ääntään ja keinautti taivasta. Linnut karkasivat ulapalta ylitseni sisämaahan. Luonto hiljeni hetkeksi, aurinko himmeni sadoin puuttuvin sätein, pilvet väistyivät ja jättivät muistot ja pelot paljaiksi.
     Niin rahina alkoi. Meri pakeni silmieni edessä. Se vetäytyi kauemmas ja jätti jälkeensä ruumisluiden laikuttaman tantereen. Yhä nopeammin ja nopeammin liikkui vesiraja. Rantaviiva siirtyi näkymättömiin, ja sitten, hitaasti ja voimakkaasti, horisontti alkoi kohota. Vihreä seinämä yleni ja läheni. Kylmä kostea henkäys työntyi minun ylleni ja silmäni vettyivät viiruun. Laine kasvoi, ja kasvoi yhä. Pian se ylti auringon eteen ja kylmyys lehahti kuolevan rannan ylle. Vesimuurin latva murtui ja raivoisat ryöpyt lähtivät putoamaan minua kohti. Seurasin niitä katseellani hetken, ja vielä hetken, äärettömän kauan odotin ensimmäisiä pisaroita, ja kun ne räjähtivät kasvoilleni, minä painoin käteni silmilleni ja pääni polviin, annoin kuoleman tulla, enkä muistanut enää.