KANAVAT

 
Novelli on ilmestynyt Portissa 1/1985. Kyseessä oli Kalevala-erikoisnumero. Enpä jaksa muistaa, tilasiko Nikkonen tämän minulta, todennäköisesti. Muutaman varovaisen muutoksen tein. Purontakanen piirsi kuvan, ei aivan sellaista, kuin Schiaparelli aikoinaan. Mutta tarpeeksi lähelle. Ihmettelen novellin positiivista pohjavirettä.


********************
 
img064.jpg


Museon seinällä, aivan näköalaikkunan vierellä, riippui kuva. Seisoimme vierekkäin ja katselimme sitä. Kuvassa oli punaista hiekkaa ja pieniä kiviä. Ja kivien välissä pieni naarmu hiekassa.
     Siinä paikassa ihminen ensimmäisen kerran muutti vieraan planeetan pintaa.
     Katsoimme kuvaa kauan, ja menimme sitten ikkunan luo. Ulkona näimme lasirakennuksen, ja sen sisällä Vikingin jäännökset. Hiekka oli toki jo peittänyt ensimmäisen uran, ja osittain itse laskeutumisaluksenkin.
     Lasirakennuksen yli näimme ihmisen uusimman suurtyön. Valtava kaivinkone oli viiltämässä planeetan pintaan suurta ojaa. Punainen hiekka kohosi kaaressa korkealle, ja laskeutui sitten kauniiksi kinokseksi valmistuvan uran molemmille puolille.
     Ihminen  oli kaivamassa kanavia Marsiin.
     Menimme ulos avaruuspuvuissamme. Ilmakehä ei ollut vielä lähestulkoonkaan valmis, vaikka hyvällä alulla jo oltiin. Napajäätiköiden päälle oli istutettu varta vasten kehitettyä jäkälää tummentamaan ja sulattamaan jäätä. Ja kanavia pitkin näin syntynyt vesi johdettaisiin kaikkialle planeetalle.
      Kasvit valmistaisivat lisää happea. Pian ei tarvittaisi enää sen paremmin kupuja kuin avaruuspukujakaan.
     Sitten ihmiskunta voisi  muuttaa.
     Marsin lämpötila kohotettaisiin samalla tavoin kuin Maapallon ilmasto oli pilattu. Sillä Maa oli muuttumassa nopeasti toiseksi Venukseksi. Kasvihuoneilmiö nosti lämpötilaa. Napajäätiköt sulivat ja menen pinta nousi. Eikä asialle voitu tehdä mitään.
     Sademetsät oli hakattu. Meret kuolivat. Kuumuuttaan huokuva Maapallo tukehtui hapenpuutteeseen. Ja kallioiden sisällä köyristelivät ydinjätteet ja ihmisten mielissä piili viimeinen hulluus.
     Seisoimme kanavan reunalla. Oikealle poistuivat maansiirtokoneet ja vasemmalta saapuivat toiset, jotka kuumentamalla päällystivät rotkon, jottei vesi imeytyisi vääriin paikkoihin. Pöly leijui hitaasti alas ja punasi pukumme. Katsoimme toisiimme ja hymyilimme.
     Nämä olivat viimeisiä kanavia. Viikon päästä kaikki olisi valmista ja vesi laskettaisiin irralleen. Sitten voisimme pian istua rannalla ja liotella jalkojamme. Veteen istutettaisiin kaloja. Kun aurinko laskee voisimme onkia, auringonlaskun aikaan kala syö parhaiten. Näin keskustelimme, vaikka tiesimme muutoksen kestävän vielä ainakin sata vuotta. Eikä meitä olisi enää olemassa, kun Syrtis Majoriksessa kalat loiskisivat renkaita veteen.
     
***

Palasimme museoon. Olin Marsin kanavatyön yli-insinööri, suunnittelin kanavien kulkureitit. Paljon olin joutunut muuttelemaan suuntia työn kestäessä. Kanavaverkosto olisi valmistuttuaan aivan toisen näköinen kuin suunnitteluvaiheessa.
     - Tule katsomaan! huusi Satu museon nurkkahuoneesta. - Verkostosta on täällä jo kartta.
     - Mahdotonta, minä sanoin. - Verkoston viimeiset osat päätettiin vasta eilen.
     - Kuitenkin...  intti Satu.  - Vai mikä tämä sitten on?  Hei...
     Sitten hän meni aivan  hiljaiseksi.
     Menin katsomaan, mikä häntä vaivasi.
     Katselin pitkään hänen vierellään enkä saanut sanaa suustani.  Kartta oli Schiaparellin piirtämä vuodelta 1877. Kaivoin taskustani viimeisen, lopullisen suunnitelman. Vertasin sitä seinällä riippuvaan karttaan enkä sanonut mitään.
     Kuvat olivat identtiset.
     Schiaparelli oli sittenkin nähnyt jotain todellista. Hän oli nähnyt Marsin kanavat juuri sellaisina, kuin ne olisivat viikon kuluttua.
     - Miten selität tämän? Satu kysyi.
     - En mitenkään, minä vastasin.
     Sitten rupesin miettimään.
     - Schiaparellin aikana on Maan ja Marsin välissä tapahtunut jotain, joka on muuttanut aikaa. Vaikkapa siitä on kulkenut pienikokoinen musta aukko.
     - Myös Percival Lowell näki kanavat. Ja monet piirsivät ne muistiin, samannäköisinä, toisistaan riippumatta, muistutti Satu.  - Voi olla, että aikavääristymä säilyi jonkin aikaa.
     Katselimme, ja olimme taas hiljaa. Ulkona kanavat valmistuivat.
  

***

Viikon kuluttua palasimme paikalle. Seisoimme kanavan reunalla ja katselimme vasemmalle. Olin radioyhteydessä toimeenpanoryhmään, he selostivat, kuinka veden kulku etenee.
     - Nyt se tulee, aivan kohta, huomautin. Ojentauduimme reunan yli. Hetken kuluttua vasemmalta alkoi kanavan pohja tummua. Vähitellen vesi kohosi, ja sitten syöksähti uomaan metrin vesikerros. Katselimme auringon välkettä veden pinnalla. Työni oli valmis. Enää minulla ei ollut täällä mitään tehtävää.
     Satu kääntyi minuun päin.  - Tutkitaanko aikavääristymää?
     - Tutkitaan, minä vastasin.  - Asialla on peräti seitsemän henkilön työryhmä. Vielä he eivät ole edes varmoja, ettei kyseessä ole pelkkä sattuma. Joku kuvittelee petosta, väittää minun tietoisesti järjestelleen kanavat vanhan mallin mukaan. Toinen sanoo laaksokohtien erottuneen Schiaparellin silmiin, ja tietenkin vedin kanavat alavista paikoista.
     - Voisiko tuo olla totta?
     Kohautin olkapäitäni.
     - Mutta ehkä aika voi sittenkin käyttäytyä omituisesti. Ehkä samanlaista on tapahtunut ennenkin. Ehkä muutkin kuvitelmat ovat totta, ajatteli Satu ääneen.  - Mars on sodan jumala. Onko suursota nähty etukäteen, jo muinaisina aikoina, pelkin silmin. Kulkiko joskus Maan ja Marsin välistä suurempi musta aukko, tajusivatko Maan ihmiset, mitä täällä tulee joskus tapahtumaan?
     - Ja ihmiskunta tuhoaa taas planeettansa, niinkö?
     - Minne me täältä menemme, jos jäämme henkiin ja Mars saastutetaan ydinsodalla?
     - Jos ihmisiä jää jäljelle, heille on kyllä paikka.
     - Missä?
     - Helisevien lähteiden luona, puitten alla, missä asukkaat syövät hedelmiä ja aurinko paistaa heille, eikä tekniikasta ole tietoakaan.
     - Venus? arvasi ja muisti Satu.
     - Venus, minä vastasin. Ehkä ihminen vielä kerran muuttaa tuon helvetin paratiisiksi.
     - Mutta onhan olemassa toinenkin taru, Satu sanoi hyvin hiljaa ja lämpimästi.  - Sillä on eräs planeetta, jonka Venusta helpommin voimme muuttaa asuttavaksi. Meidän aluksemme saapuu sinne: "Tuo sotka, sorea lintu, liiteleikse, laateleikse..."
     - Se laskeutuu, minä hymähdin.  - Ja kunnostus alkaa:  "Kussa kättä käännähytti, siihen niemet siivoeli..."
     - "Mäet kylvi männiköiksi, kummut kylvi kuusikoiksi."
     - "Nouse ,maa, makoamasta, Luojan nurmi nukkumasta!"
     - Me palaamme Maahan takaisin, säteili Satu.
     - "Me". Hän oli ymmärtänyt jotain, joka oli tuhatkertaisesti totta.
     - Eikä tämä siihen lopu, minä kerroin vuorostani. - Joskus Aurinkokin kuolee pois. Mutta me emme.
     Satu hymyili, hän meni muistissaan läpi Kalevalan loppurunoa. Ja sieltä se löytyi, ikään kuin jonkin omituisen aikasilmukan jo kauan sitten esiin nostamana: "Siitä vanha Väinämöinen laskea karehtelevi / venehellä vaskisella, kuutilla kuparisella / yläisihin maaemihin, alaisihin taivosihin..."

***

Aurinko laski ja taivas muuttui vaaleanpunaisesta tummaksi. Valtava lentolaite saapui uraa pitkin ja tarkasti ilmasta työn laadun. Kun se oli kulkenut ohi, tähdet syttyivät vähitellen taivaalle. Katsoimme niiden yli  äärettömyyksiin. Jonain päivänä me nousisimme tähtiin.