Novelli ilmestyi Portin  numerossa 4/1985. Aikajanat ovat valtavia. No, mikäpä siinä. Tein tähän melkoisia muutoksia, fysiikasta oli löytyvinään virheitä ja epäloogisuuksia. Kuvitusta novellissa ei ollut.

****************


Avaruus oli hiljaa ympärilläni. Tähdet näyttivät lähestyvän jostain kaukaa ja lipuvan hiljalleen ohitseni. Alukseni näyttöpäätetasolla valot, numerot ja kirjoitukset vaihtelivat. Elämä jossain syvällä sisälläni virtasi kuten ennenkin. Olin matkalla.
     Lähestyin kappaletta, jonka Linnunradan halki kiitävä automaattiluotain oli jo kauan sitten löytänyt. Luotaimen välittämien tietojen mukaan kyseessä oli kuoritähti. Oletettiin, että tähden ympärille oli rakennettu jonkinlainen verkko, jotta energia saataisiin täysimääräisenä talteen. Tällaisia tähtiä oli osattu etsiä jo tuhannet vuodet, mutta tähän mennessä turhaan.
     Olin ollut matkalla jo pitkään. Vuosia, vuosisatoja. Kun minut aikanaan laadittiin tätä tehtävää varten, minun suunnittelijani sanoivat, etten ikävysty koskaan. He olivat väärässä. Olin äärimmäisen pitkästynyt.
     Kun sitten saavuin tarpeeksi lähelle tähteä tehdäkseni tutkimuksia kohteestani, tilanne muuttui. Enää minun ei ollut ikävä olla. Tutkin kuorta kaikilla mukanani olevilla laitteilla. Kuten arvelinkin, se oli ontto.
     Läksin kiertämään valtavaa palloa. Samalla tarkistin ne oudot tulokset, jotka jo automaattiluotain oli lähettänyt Maahan. Tämän järjestelmän keskellä ei voinut sijaita minkäänlainen tavanomainen tähti. Hain aukkoa pallokuorelta, halusin päästä sisälle katsomaan, mitä siellä on. Kiersin systemaattisesti tasaista pintaa ja ihmettelin sen tiiviyttä. Ehkä heidän ympäristössään ei ollut irrallista materiaalia, ei komeettoja, ei meteoreja, ei mitään, mikä olisi rikkonut kuoren kulkiessaan. Enkä todella ollut tavannut lähestyessäni lainkaan ylimääräistä ainetta. Ehkä tämä rakennelma oli tehty tyhjään avaruuteen.
     Seitsemäntenätoista vuotena kuitenkin pääsin sisälle. Jokin kaukaa ulkoavaruudesta saapunut kappale oli solahtanut sisälle pallovaltakuntaan. Ropeloinen reikä oli tarpeeksi suuri, ja käänsin kulkuni ja pujahdin sisään tarkkailemaan sitä, mitä minut oli lähetetty tarkkailemaan.
     Tähdet sammuivat ympäriltäni, eikä pallon keskustasta piirtynyt silmiini aurinkoa. Pysyttelin pallokuoren sisäpinnalla ja kiisin sitä pitkin. Kuori oli piirteetön. Mikään ei elänyt sen turvissa. En uskaltanut erota siitä, ennen kuin kojeeni kertoivat keskeltä löytyvän pienemmän pallon.
     Ja sekin oli ontto.
     Käänsin alukseni. Syöksyin päin tummuutta, kohti seuraavaa pallokuorta. Mietin, löytäisinkö sen pinnalta elämää.
     Matkani kesti neljätoista vuorokautta. Sitten laitteeni ilmoittivat minulle, että olin perillä. Valonheittimeni saavuttivat pinnan.  Se oli aivan samanlainen kuin edellinenkin, tumma ja yksitoikkoinen. Se jatkui tasaisena joka suuntaan ja lähdin kulkemaan mielivaltaiseen suuntaan sitä pitkin. Nyt olin jo varma, että tämän kuoren sisältä löytäisin älyllistä elämää.
     Kiersin kuorta, yhä uudelleen, eri kulmista. Tähän tehtävään minulta meni puolitoista vuotta, ja sitten löysin aukon. Se ei ollutkaan sattumanvaraisen taivaankappaleen puhkaisema. Sen reunamat olivat tasaiset, se muodosti säännöllisen ympyrän ja siinä oli ovi. Tosin ovi riippui vinossa auki, ja minä puikahdin sisälle, eikä vieläkään silmiini sattunut valoa keskustasta.
     Uuden pallopinnan sisällä tein täyden kierroksen, eikä valonheittimeni keilaan nytkään löytynyt mitään poikkeavaa. En löytänyt asuntoja, en vettä, en mitään. Mutta laitteeni kertoivat keskustassa olevan jotain, joka lähetti gravitaatioaaltoja.
     Asetin automaattisen kulkusäätimen toimintaan, ja alukseni kääntyi matkaan. Parin vuorokauden kuluttua olin jo etäisyydellä, millä pienenkin tähden olisi pitänyt kiskaista minut imuun. Mutta niin ei tapahtunut. Lähestyin edelleen ja aloin kiertää spiraalia. Laitteeni antoivat lukemiaan. Alhaalla oli maapallon kokoinen kappale ja sitä ympäröi ilmakehä.
     Ilmakehä?
     Siellä siis oli elämää. Lähestyin edelleen. Ja sitten näin valon. Jossain kaukana loistivat punaiset tulet.
     Alapuolellani oli helvetti.
     Ja minä vähensin korkeuttani yhä, tein useita kierroksia ja näin tulia tasaisten välimatkojen päässä. Valo ei riittänyt näyttämään yksityiskohtia, joten lopulta päätin laskeutua pinnalle. Olisin tietenkin voinut lähettää matkaan tutkimusluotaimen, mutta olin nyt liian kiinnostunut. Halusin nähdä, kuka noita nuotioita polttaa.
     Sukelsin varovaisesti kaasukehään, hipoen ja jarruttaen. Pääsin liukuun ja ohjasin aluksen parin kilometrin korkeuteen. Oletin, että kappale on tuliperäinen, ja koska en vieläkään erottanut muuta kuin hehkua ja mustuutta, laskeuduin hitaasti yhä alemmas.

     Ja sitten  sain alhaalta viestin. Aivoni soivat kuin huuto tyhjässä polttoainetankissa. Minuun oli otettu yhteys.
     Alhaalla oli todellista elämää. Aivoihini piirtyi monta kuvaa, hermoradat totuttelivat hetken, lähettäjä tuntui hakevan sopivaa ilmaisutapaa, ja sitten tajusin viestin.
     - Tule alas.
     - Minne? ajattelin vastaan.
     Hetkisen kuluttua sain vastauksen. He alhaalla olivat oppineet tajuamaan minua.  - Pian näet vasemmalla puolella suuren tulen. Laskeudu sen oikealle reunalle.
     - Selvä.
     Ihmettelin, miten selvästi pystyin ymmärtämään tätä viestitystä. Ensimmäistä kertaa ihminen tapasi telepaattista tiedonvälitystä.
     Jatkoin matkaani pari minuuttia ja näin suuren tulen. Laskeuduin sen vierelle hitaasti ja pidin koko ajan aivoni valppaina. Uskoin toki heidän olevan ystävällisiä.
     Alukseni laskeutui keinahtaen tummalle pinnalle. Odotin hetken ja aukaisin oven. En tarvinnut suojapukua. Ulkona oli pimeää, joten sytytin valonheittimet. Astuin raput alas ja seisoin kiinteällä pinnalla. Jossain oman valopiirini takana tulen loimu valaisi himmeästi kaasukehää. Odotin.
     Muutaman minuutin kuluttua he tulivat. Heitä oli viisi ja he saapuivat aluksella, joka muistutti ilmatyynyalusta.
     He olivat raketin näköisiä. He tulivat aluksella, koska heillä ei ollut jalkoja sen kummemmin kuin muitakaan ulokkeita. He olivat liki läpikuultavia lieriöitä,  joita tummemmat juovat laikuttivat. Jos heillä oli aistinelimiä, ne olivat piilossa. He muistuttivat suippoine huippuineen muinaisia tykinammuksia. En ymmärtänyt heidän muotoaan.
     He pysähtyivät vierelleni, ja päässäni alkoi taas kumista. He viestittivät minulle tervetulon. Vastasin yhtä kohteliain ajatuskuluin. Ajatuslinjoillemme löytyi yhteinen pohja, ja he hymisivät ystävällisesti.
     Vastaanottajani tekivät tilaa ajoneuvoonsa. Haparoin kyytiin. Laite kohosi jonkin verran pinnasta ja lähti kulkemaan hiljaista nopeutta kohti tulta.
     Ja se todella oli tuli, avotuli. Ajolaite seisahtui sen vierelle ja laskeuduin pinnalle seisomaan. Nyt näin, että kulkulaite oli ollut vain minua varten, sillä vastaanottajani kohosivat yhtäkkiä lentoon ja leijuivat ohitseni tylppä pää osoittaen kohti pintaa. He pyysivät minua seuraamaan itseään.
     Alas johtavat portaat ihmetyttivät minua, mutta ehkä ne olivat ikivanhat. Tai sitten ne oli tehty juuri minua varten. Käytävä oli pimeä mutta lämmin. Pian sen seinämät alkoivat hohtaa sen verran, että erotin väylän suunnan. Raketit leijuivat edelläni, ja saavuimme suureen luolaan.
    Tutustuin heidän johtajaansa. Hänen arvoasteensa pyöri aivoissani ja herätti minussa kunnioitusta. Kumarsin hänen edessään, toki hän ei tunnistanut itse elettä, mutta tajusi, että pidin häntä arvossa.
     - Olemme tarkkailleet sinua jo kauan, hän viestitti. - Jo siitä lähtien, kun saavuit uloimmalle kuorelle. Olet tervetullut.
     He eivät pyytäneet minua istumaan. Mutta eihän heillä ollut tuoleja, eikä tietenkään käsitystä istumisesta. Odotin hiljaa. Onnistuin pitämään ajatukseni hyvin kurissa. Tietysti pelkäsin vähän, mutta sitä he eivät pitäneet pahana. Ehkä se antoi heille turvallisuudentuntoa. He eivät pelänneet minua. Miksi olisivatkaan, ei minulla ollut edes asetta. En tiennyt, oliko heillä, en edes, tunsivatko he tuhoamisen ja tappamisen käsitteen.
     Seuraavaksi he veivät minut suureen huoneeseen, joka oli täynnä kaikenlaisia laitteita. Niiden ympärillä hyöri suuri joukko pieniä robotteja. Roboteilla oli raajat, ja ne tiesivät, mitä niiden piti tehdä. Ne näpräsivät vipua tuolla, käänsivät rengasta täällä, ja koneet kehräsivät.
     - Noita robotteja ei aluksi meillä ollut. Mutta kun vety auringostamme alkoi loppua, aurinkomme alkoi laajeta ja kuumentua, ja meidän piti keksiä jotain jottemme kärventyisi kuoliaiksi. Rakensimme robotit ja ne keräsivät uloimmat planeetat ja kaiken muun irrallisen aineen ja kokosivat niistä uloimman pallokuoremme. Sen sisäpinnalle ne pystyttivät kammiot meitä varten, ja koneet työnsivät ne kammiot täyteen ilmaa. Silloin me vielä söimme orgaanista ainetta, ja suuret kasvihuoneet tuottivat meille ravintoa ja puhdasta happea vedestä ja auringonvalosta ja muutamista kaasuista. Olimme turvassa.
     Katselin heitä ja tunsin ihmetystä. Heidän sukunsa oli suunnattoman vanha. He jatkoivat:
     - Mutta aurinkomme laajeni yhä, siitä oli tulossa punainen jättiläinen, ja pian se puhaltaisi ulkokuorensa pois planetaarisena sumuna. Se olisi meidän loppumme, joten tulimme laajenevaa aurinkoa vastaan. Roboteilla oli taas työtä. Sisäplaneetat menivät kuoren rakennusaineeksi, myös meidän alkuperäinen kotiplaneettamme. Jähmetimme näin laajentumisen tiettyyn pisteeseen, käyttäen lisäksi voimakenttiä hyväksemme.
     - Siinä vaiheessa teidän keskustähtenne oli todella kuuma, huomautin.
     - Olet oikeassa. Sen riehuvat sisäosat olivat paljaaltaan. Mutta kun aurinko oli kuumimmillaan, meillä oli kaksi suojakuorta välissä. Muutimme nimittäin ulkokuoren ulkopinnalle, ja energia riitti sinne asti.
     - Ja tähtenne alkoi kylmetä ja siitä tuli valkoinen kääpiö, minä sanoin, ja he nyökkäilivät mielissään.
     Me rupesimme muuttamaan. Ensin ulkokuoren sisäpinnalle, sitten sisäkuoren ulkopinnalle, ja kun keskustähti yhä kylmeni, siirryimme sisäkuoren sisäpinnalle. Valkoisesta kääpiöstä tuli ensin keltainen, sitten punainen, ja vähitellen viimeinenkin lämpö säteili siitä ulos, ja miljoonat vuodet olivat kuluneet.
     - Eikä teillä ollut energiaa enää, ja keskustassa lymysi nyt musta kääpiö. Auringosta oli tullut heliumin ympäröimä hiili- ja happipallo, muistelin Maassa oppimaani astrofysiikkaa.
     - Näin on, he vastasivat. - Mutta sen lisäksi meillä oli valmius uuteen muuttoon.
     Yhtäkkiä he säpsähtivät kaikki. He keskeyttivät keskustelun ja tunsin, että ilta oli tullut. He veivät minut pieneen hiililuolaan. Keskustelisimme huomenna lisää. Paneuduin pitkäkseni mustalle kovalle hiilelle ja nukuin rauhallisesti yön.
     Seuraavana päivänä he veivät minut melko kauas. Laskeuduimme taas alas, täälläkin oli portaat. Ja täällä luola oli vielä valtavampi kuin edellisessä paikassa, ja sen keskellä hyrisi musta ja uhkaava kone.
     - Siinä on suurin keksintömme, he sanoivat. - Tuon takia voimme asua täällä.
     - Gravitaatiosäädin? ehdotin.
     - Niin on, he myönsivät. - Nyt täällä entisellä tähdellä vallitsee sopiva painovoima. Helium karkasi miltei kokonaan, mutta hiili ja happi voivat esiintyä tavallisessa muodossaan. Robotit laskivat tämän laitteen paikoilleen.
     - Tehoaako tämä koko tähteen?
     - Näitä on kaksisataa. Ne riittävät yllin kyllin, myös viimeiseen ponnistukseemme.
     - Joka on? kysyin.
     Mutta he eivät vielä vastanneet.
     Kysyin siis muuta: - Sitten laskeuduitte itse tänne, mutta eikö tämä kuitenkin ollut vielä liian kuuma?
     - Oli hyvinkin, he vastasivat. - Jouduimme monen miljoonan vuoden ajan säätelemään lämpötilaa. Mutta saimme siinä samassa energiaa elääksemme. Koneemme kävivät ja huolto toimi.
     Vaihdoimme huonetta. Seuraavassa luolassa paloi tuli.
     - Mutta jonain päivänä lämpö kuitenkin loppui, huomautin. - Ja silloin te sytytitte hiilen palamaan? jatkoin.
     - Niin teimme. Meillä on suuri pallo täynnä hiiltä. Rajoitetussa painovoimassa se käyttäytyy juuri niin kuin edessäsi näet. Ja koska voimakenttämme eivät laske lämpöä karkuun, polttoaineemme riittää miljooniksi vuosiksi.
     Muuta mainittavaa ei sinä päivänä tapahtunut. Sain kierrellä vapaasti tämän  omituisen taivaankappaleen pinnalla. Illalla - eli kun he sanoivat, että oli ilta - menin taas luolaani. Nukuin yöni. He eivät tuntuneet ruokailevan, ja minähän en tarvinnut mitään. Aivoni saivat ravintonsa hapesta ja sisäisestä reaktoristani vielä pitkään.
     Seuraavana aamuna minut vietiin taas uuteen luolaan. Mustat seinät hehkuivat. Tuuli puhalsi käytävässä vastaan. Ja luolan keskellä minua kohtasi tuttu näky. Suuri kone, ja sen ympärillä pyörivät herhiläiset.
     - Tiedätkö, mitä me tällaisilla koneilla teemme? kysyivät isäntäni.
     - Kaasukehän, minä arvelin.
     - Oikein.
     - Meillä kasvillisuus puhdistaa käytetyn hapen. Teillä ei ole kasveja.
     - Ei ole enää, he hymysivät. - Mutta meillä on koneita. Ne puhdistavat hapen ja pitävät huolen, että seassa on sopiva määrä typpeä, etteivät nuotiomme pala liian kovalla liekillä.
     Tietenkin. Heillä oli kaikkeen kone.
     - Mutta entä sitten, kun olette polttaneet kaiken hiilen? Eräänä päivänä te asutte ontoksi koverretulla kuonakasalla, sanoin. - Onko se loppunne?
     Nyt heitä suorastaan nauratti. He pyysivät minua rentoutumaan, ja tein niin. Istahdin lähelle punaista nuotiota ja ojensin jalkani suoriksi. Ja he kertoivat minulle tulevaisuutensa tarinan, se oli heidän eloonjäämisensä tarina, ja minä uskoin sen.
     Pakon tullen he voisivat muuttaa ulkoavaruuteen avaruuslaivoineen. Mutta he laskivat, että heillä oli aikaa antaa evoluution muuttaa heidät itsensä kelvollisiksi elämään ilman ravintoa, ilman vettä ja ilman kotiplaneettaa.
     Evoluutiota he säätelivät itse.
     He olivat hiilestä koostuvia ja he alkoivat vahvistaa itseään. Rikkoutuneet yksilöt korvattiin uusilla. Lapset syntyivät ja kasvoivat täyteen kokoon yhä syvemmällä pinnan alla, yhä suuremmaksi säädetyssä paineessa. Jotkut menehtyivät eivätkä päässeet ylös, mutta toiset selviytyivät, hieman kovempina kuin edeltäjänsä, hieman lyhyemmin jaloin, pienemmin käsin.
     Evoluutio eteni.
     Raajat katosivat, tilalle kehitettiin eräänlainen rakettimoottori. He liikkuivat ilmavaivoillaan.
     Ja ennen kaikkea, suuressa paineessa ja lämmössä heidän hiiliruumiinsa muuttui. Kerta kerran jälkeen se tiivistyi ja koveni, tuli kuultavaksi ja kirkkaaksi.
     Hiilestä tuli timantti.
     Ja hermoradat piirtyivät timanttiseen kuoreen, aivot siirtyivät kärjestä kylkiin, jotta ylösnousussa tarvittava terävä pää olisi puhdasta ainetta eikä rikkoutuisi.
     Yhä puhtaammat timanttilapset kohosivat entisen auringon sisuksista, ja nuotioiden valo kimmelsi heidän kuorillaan.  Eräänä päivänä he olisivat valmiit. Virheettömät yksilöt eivät murtuisi koskaan.
     Ja sinä päivänä tuhottaisiin ympäröivät kehät. Gravitaatiosäädin asetettaisiin ääriasentoonsa eikä aurinkovaarilla olisi enää vetovoimaa. Sen viimeiset lapset avaisivat hieman suuttimiaan ja kelluisivat rauhallisesti uuteen kotiinsa, tyhjään avaruuteen. Jokaisella olisi  mukanaan pieni automaattinen gravitaatiolaite, joka aina painovoimaa kohdatessaan työntäisi timanttilapsen pois massakeskittymän luota.
     Ponnekaasu saisi loppua. Äärimmäisen herkkä valopaneeli tuottaisi vähäisen tarvittavan muun energian.
     Koskaan he eivät törmäisi tähtiin.

     - Emme voi antaa sinun lähteä täältä, he sanoivat.
     - Miksette voi? kysyin, ja pelko nousi sisälläni.
     - Emme ole vielä valmiita. Voisit lähettää väkesi etsimään meitä. Olemme kuunnelleet ajatuksiasi. Et itsekään luota lajitovereihisi. Voit vaikka tahtomattasi paljastaa meidät. He tulisivat ja tuhoaisivat koko meidän sivilisaatiomme.
     - Entä mitä te teette minulle? kysyin.
     He menivät pois. - Menemme neuvottelemaan, he sanoivat. Emme halua tappaa sinua. Ehkä emme edes voi.
     - En halua jäädä tänne, sanoin. - Olen liki kuolematon. Haluan kotiin, oman ruumiini luo.
     He menivät pois ja seurasin silmilläni heidän menoaan. Kiertelin tulen ympärillä ja olin hermostunut. Koetin ottaa vastaan heidän ajatusaaltojaan, mutta he osasivat säädellä niitä. Odotin kauan, ja kun he palasivat, koetin päätellä heidän ulkomuodostaan jotain. Tietenkin he olivat täsmälleen entisen näköisiä. Mutta heistä ei huokunut vihamielisyyttä.
     - Olemme tehneet päätöksemme, he sanoivat ja olivat hetken hiljaa. He kerääntyivät ympärilleni, minä odotin. Sisälläni koin hymyn. He olivat keksineet jotain joka ei olisi minulle pahaa.
     - Päästämme sinut menemään, he sanoivat.
     - Mutta jollain ehdolla, minä arvasin, ja tunsin monta nyökkäystä.
     - Lokikirjaan sinun on kirjoitettava, ettet löytänyt mitään merkittävää tältä taivaankappaleelta. Sitten kun avaruusaluksesi nousee ja automatiikka ottaa asiat huostaansa, nukahdat, ja alukseesi laittamamme memoraattori pyyhkii muististasi viimeaikaiset tapahtumat. Laite tuhoutuu itsestään olemattomiin. Ihmettelet, mikset muista mitään täällä käynnistäsi, mutta luotat kirjoittamiisi tietoihin. Lähdet pois ja olet tyytyväinen.
     - Pystyttekö tekemään sen? Muistanko edes nimeni? Menetänkö järkeni?
     - Älä pelkää. Olemme kehittyneet miljardi vuotta sinua kauemmin. Tiedämme, mitä teemme. Unohdat vain, mitä täällä on tapahtunut.
     Tunsin oloni huojentuneeksi. Olin tyytyväinen. Nyökkäsin.
     - Hyvä on, suostun mielelläni.

     Kun heräsin, ikkunasta näkyivät tähdet. Nousin tuolistani, kävelin ympäri ohjaamon ja tarkistin mittarit. Olin matkalla kotiin.
     Otin lokikirjan käteeni ja avasin sen. Luin tekstin: "Kuoritähti tarkastettu. Kaksi kuorta, käytetty todennäköisesti energiankeräykseen sekä suojaksi liialta lämmöltä ja säteilyltä. Kuoret eivät enää ole käytössä, en tavannut minkäänlaista elämää. Asukkaat olivat poistuneet, todennäköisesti siitä syystä, että keskusaurinko oli jo sammunut."
     Olin tyytyväinen ilmoitukseen, enhän toki siinä valehdellut sanaakaan. Toki jotain jäi sanomatta, mutta ei sitä kukaan tajuaisi.
     Vartaloani kutitti vielä. Ja minä nojauduin selkänojaa vasten ja nauroin pitkään. Sillä kaikesta kehittyneisyydestään huolimatta he olivat erehtyneet.
     Heidän hermoratansa ja muistinsa sijaitsivat  heidän kyljissään, ja heidän päänsä oli pelkkä umpitimantti. Ja niinpä he olivat pyyhkineet muistin pois minun synteettisestä vartalostani. Keinotekoiset hermoradat olivat nyt putipuhtaat ja aivojeni tiedotukset ääreishermostoon kulkivat vikkelästi.
     Aivoihini he eivät olleet osuneet, joten muistin kaiken, mitä olin heidän luonaan nähnyt ja kokenut. Silti en koskaan rikkoisi lupaustani. En kertoisi kenellekään, mitä kuorin varustettu aurinkokääpiö säilytti pinnallaan. En, vaikka tämän tiedon saadakseen ihmiskunta oli sijoittanut minuun satumaiset summat. Sillä minä tiesin, millaisen kiillon tieto timanteista sytyttäisi päättäviin silmiin.
     Eräänä päivänä, vielä miljoonien vuosien kuluttua, kuoret hajoaisivat, ja he tulisivat sieltä ulos sankoin joukoin. Lähitähdet kimaltelisivat heidän puhtaan säihkyvissä timanttivartaloissaan, ja he levittäytyisivät halki koko maailmankaikkeuden. Eikä heitä tavoitettaisi koskaan eikä heille tulisi pitkä aika. Sillä he olisivat yhteydessä toisiinsa, ja heillä riittäisi ajateltavaa. He miettisivät, miten he pääsevät yli seuraavasta kynnyksestä, kun protonit hajoavat ja maailmankaikkeus lakkaa olemasta.
     Kuljen kohti kotiani. Minulla on edessäni autio taival, mutta olen oppinut jotain. En usko, että minulle enää tulee ikävä olo. Sillä minun matkani kestää vain hetken.
   Kytken päälle soitintajuni ja kuuntelen Beethovenin yhdeksättä sinfoniaa. Ilon hymni saattaa minua matkallani. Ja kerran, käsittämättömien aikojen kuluttua, minua seuraavat timanttilapset, ja heidän matkansa on ikuisuus.