LA RIMPPA RASKE

 
Novelli ilmestyi Ikaros-lehden ensimmäisessä numerossa 1986. Taisi olla Kalevala-vuosi. Höperö juttu, Haavikon ja Holmbergin Rauta-aika oli juuri nähty televisiosta. Lisäksi mukaan on sekoitettu Gallen-Kallelan maalauksia yms. Pakkoruotsiakin tarvitaan.
   

 
img096.jpg



     Vainamoinen vetäisi itsensä airoilla Seppo Filmarisen luokse.
     - Kuulehan, kutale, sanoi Vainamoinen, - sinun takiasi Galaksissa on taas toheloitu.
     - Kuinka niin? tiedusteli Filmarinen ja selaili tiedostojaan.
     - Maapallo, muistathan? Sinä valmistit sinne filmimateriaalia meidän historiastamme, ja Raske vei sen paikalle.
     - Tosi on. Raske toimitti tiedot, Louhen akan sisko.
     - Siinä meillä oli pari. Sinun tavarasi, ja viemässä rimppakinttu joka ei osaa omilla aivoillaan ajatella.
     - Sano jo, mikä mieltäsi painaa! tiedusteli ja uteli Filmarinen.
     - Sinä tohelo pakkasit puolet filmeistä nurinpäin, lopusta alkuun. Ja lisäksi vielä sotkit rullien järjestyksen. Ensimmäisen viimeiseksi ja viimeisen ensimmäiseksi, suurin piirtein. Ja sitten Raske katseli ne filmit ja opetteli laulamaan suorastaan inhottavasti.
     - Miten niin, inhottavasti? kysyi Filmarinen aivan aidosti ihmeissään.
     - Hän kuulemma lauloi, että Aino tuli minun luokseni vedestä, kun minä ojentelin käpäliäni veneessä. Ja sitten me muka heittäydyimme veneen pohjalle tekosille. Sellaisia se eukko lauloi, ja joku lääkärimies pisti koko ajan paperille.
     - Mistä sait nämä tietosi?
     - Filmiarkiston hoitaja ilmoitti. Hän oli katsonut nämä filmit, olisi lähettänyt ne uuden sanansaattajan mukana jollekin toiselle planeetalle. Minä soitin heti Raskelle. Tämä sanoi uskoneensa kaiken minkä filmeiltä näki. Juuri sillä lailla oli Suomessa runoja laulanut.
     - Eikö siinä Aino-jutussa sitten käynyt niin kuin äsken sanoit?
     - Ei taatusti. Kun tyttö näki minut, hän alkoi heti peruuttaa taaksepäin veteen, ja sinne upposi tuulenpyörteeseen, ihan kuin olisi helikopteri yläpuolella hyrrännyt. Niin neito inhosi minua. Tämä on totuus, ja vaikka se silloin tuntui nololta, olisi tieto ainakin antanut minusta siveän kuvan.
     - Jaa, entä menikö muutakin  nurinniskoin?
     - Eikö lie monikin kohta hurahtanut Kallelleen. Sampokin putosi, niin kuin muistat, mereen, kun varastimme sen Pohjolasta ja Louhen akka ryntäsi sitä tavoittelemaan. Ja sinä lähetit filmin, missä me nostimme laitteen merestä Louhen silmien edessä, veimme Pohjolan kautta kotiin, siellä napsuttelimme sillä paljon rahoja ja sitten tuikkasimme uuniin koko kojeen kun pelkäsimme muka rahan arvon alenevan.
     - Niinkö tuli tehtyä, voi pannahainen. Haavikkoon meni sekin juttu.
     Mutta kuka kolisee porstuassa? Kas, Lemminkaisen Tom se siellä tulee, sukset olallaan.
     - Kuinka mahtavat asiat majassa sujua? kyseli Lemminkainen viettelevän näköisenä, vaikkei sisällä ollut yhtään naista.
     - Tuo rontti tuossa, viittasi Vainamoinen Seppoon, - lähetti Maapallolle tiedon, että Hiiden Hirvi juoksi sinut kiinni ja pukkasi persuuksiin.
     - No voi perskele, miksi sen piti mennä sotkemaan päivänselviä asioita? tuohtui Lemminkainen.
     - Enhän minä tarkoituksella. Taisi tulla joitain erheitä filmien kehitysvaiheissa, anteeksi vain.
     - Ja mikä ihmeen Maapallo? ihmetteli Lemminkainen. - En ole kuullut puhuttavankaan.
     - Tuolla galaksin reunamalla, selitti Vainamoinen.  - Siirsimme meidän sukua sinne kauan aikaa sitten. Perusporukkana ovat suomalais-ursalaiset kaukana Pohjolassa. Jääkarhuja kaduilla. Lumimajoja ja niissä vinosilmiä eskimotyttöjä raakaa kalaa syömässä.
     - Eivät osu sinunkaan tietosi kohdalleen, ivasi siihen Seppo.  - Eivät ole eskimoita, eikä löydy jääkarhuja eikä vinoja silmiä. Uljas on kansa, kuin sinä ja minä. Maapallon alkusuku.
     - Tämän Filmarisen piti näet toimittaa Rasken eukon kautta tietoja Maapallolle, ja etenkin suomalaisille. Juuret piti selvittää, huomautti Vainamoinen Lemminkaiselle.
     - Syntyhistoria ainakin oli oikein päin, kehaisi Filmarinen. - Näytin, ettei suinkaan saanut alkuaan väki linnun munasta meren selällä, vaan laskeutui taivaalta suuri avaruusalus, ja siitä laskettiin melkoinen joukko kalevalaisia Maata asuttamaan. Tosin taisi filmi saada väärän järjestysnumeron, se näytettiin ensimmäisenä vaikka piti näyttää viimeisenä. Olihan kyseessä meidän yhteisen historiamme loppu ja heidän oman historiansa alku.
     - Entä menikö muuta oikein kuin avaruuslaivakohtaus? uteli Lemminkäinen.
     - Yhtä ja toista. Kullervosta kerroimme, kuinka hyvä oli hänen täällä olla paimenessa antoisan emännän ja kelpo isännän luona. Kullervo oikein nousi puunrungolle koiransa kanssa isäntäväkeä ylistämään. Käsi pystyssä kehui suureen ääneen herkullisia leipiä.
     Taas kolisi eteisessä. Sieltä tuli leuka pitkällään, mustat siivet supussa, Pohjolan emäntä.
     - Mitä Kristiina? kysyi Lemminkainen.
     - Mitäpä tässä, puhutteko te Maapallosta? Niin olin kuulevinani.
     - Puhumme, vastasi Vainamoinen. - Raske kävi siellä sotkemassa asioita.
     - Ihmekö, kun on sellainen rimppakinttu, irvaili Lemminkainen.
     - Rimpaksi me sitä kotioloissa sanommekin, totesi Louhi Pohjolan emäntä.
     - Kuulin minä muutakin, se sinun siskosi sotki menomatkalla maantietoa ja yritti mennä jonnekin Ranskaan. Vaikka piti tuon tietää, että Suomessa asuvat Maapallon esi-ihmiset.
     - Niin kuului eksyneen, kuulin siitä minäkin. Mutta viikon oltuaan Ranskassa tajusi eukko, ettei ymmärrä kieltä, etteivät siellä suomea puhukaan, ja kävi ulkomaalaistoimistossa solkkaamassa, missä on suomenkielinen maa. Kysyivät papereita, eihän meikäsiskolla niitä ollut. Tekaisivat armossaan siihen maailmanaikaan paperit. Oikein artikkelin väsäsivät nimen eteen.
     - Vai artikkelin. Mikä mahtoi tulla nimeksi? utelivat miehet sormet sormien lomassa.
     - La Rimppa Raske.
     - Vai La Rimppa Raske. Mitä tämä nimetty naiselävä sitten teki?
     - Hän hiipi metsiä pitkin Karjalan korpeen, rakensi sinne mökin ja alkoi odottaa jotakuta, joka kirjaisi runot ylös. Huussissa kävi välillä filmejä katselemassa, jotta olisi kaiken muistanut.
     - Sitten tuli reppuselkämies, tuli keppi kädessä ja virsut jalassa, muisteli kuulemiaan Vainamoinen.
     - Niin tuli. Rimppa lauloi pitkään ja kauniisti ja sai siitä hyvästä jopa patsaan Helsinkiin. Siellä istuu ja nojaa polviinsa.
     Pitkään oli tätä kaikkea kuunnellut uksen takana Vipunen, mutta nyt astui Antero paikalle.
     - Kuulkaa vanhan sanaa, totesi mies, ja pari haapaa putosi hartioilta. - Minä olen Suomessa pistäytynyt montakin kertaa viime aikoina. Kyllä minä tiedän nämä rötösherrat, veronkiertäjät ja pankinjohtajat.
     - Ei niistä ole puhe, puuttui puheeseen Filmarinen.
     - Oletkos tehnyt lisää androideja viime aikoina? virnuili Vipunen Filmariselle muistellen tämän muinaista morsiamentekelettä.  - Pumppailetkos vielä barbaroita? kikatti vanhus vielä hävyttömän näköisenä.
     - Suus kiinni, seniili! vaiensi Filmarinen.
     - Mutta meidän historiamme? kyseli Vainamoinen.  - Tuo Filmarinen sotki osan ja Raske loput. Tuliko siitä Kalevalasta minkäänlaista kunnon eeposta?
     - Paljon sain uutta tietää viime reissullani. Osa siitä on oikein, osa päin holmberia.
     - Minähän sanoin, vihastui taas Vainamoinen.
     - Mutta paljon on kerrottu aivan niin kuin todella tapahtui. Esimerkiksi sinusta ja Ainosta.
     - Että mitä? Senhän piti olla väärinpäin. Entä uljaat avaruusalukset?
     - Kukkua, tuhahti Vaka Vanha.  - On lintua ja munaa ja meren selkää.
     Vaikenivat pitkään suomen kansan esi-isät ja -äidit. Lopulta Vainamoinen kysäisi vielä Pohjan akalta:
     - Muistatko sen miehen nimen, sen reppuselän, tuohivirsun?
     - Kirjan kannessa luki Lönnrot! huusi Vipunen. - Naapurimaan kieltä ja tarkoittaa vaahteran juurta.
     - Valetta, valetta sekin, tiuski Louhi.  - Muistan hyvin miehen oikean nimen. Oli sen juuri saanut ansioittensa ja taipumustensa mukaan...
     - Mikä! Mikä! huusivat muut pirtissä kuorossa.
     - Lögnrot, vastasi Pohjan akka, harvahammas.