Novelli ilmestyi Jyrki Ijäksen lehdessä Ikaros, numerossa 3 vuonna 1986. Hieman muuttelin. Halu oli kirjoittaa psykologinen novelli (eikä Käyn ahon laitaa-romanssi).


***************
 



Pidin planeetasta heti. Sen meret olivat siniset ja pilvet valkoiset. Leijuin kevyesti pari kierrosta tekemättä tutkimuksia. Nautin siitä, mitä silmäni näkivät. Pitkä matka tyhjyyden läpi oli ohitse.
     Analysoin ilmakehän ja totesin sen itselleni sopivaksi. Myös muut arvot miellyttivät. Laskin käteni ohjaimille ja liu´utin alukseni mukavannäköiselle niitylle kahden vuoren väliseen laaksoon. Laskutelineet keinahtivat. Moottorin ääni sammui. Ryhdyin työhön.
     Planeetta oli kuin toinen maa. Kasvit vihersivät ja kohosivat ja luikertelivat ja valmistivat ravintoa. Ne eivät olleet myrkyllisiä, eivätkä ne olleet väkivaltaisia. Ne eivät näyttäneet syövän edes toisiaan.
     Asetuin rauhassa nurmikolle, ristin käteni pään alle ja suljin silmäni. Aurinko lämmitti mukavasti. Muistini etsi yhtymäkohtia - kotimökillä olin makaillut näin savusaunan edessä. Linnut olivat laulaneet puissa, muurahaiset vilistäneet jalkaterien ylitse, hämähäkit.....
     Nousin istumaan. Eläimet?
     Kuinka olin unohtanut eläimet. Olin asettautunut nurmelle aivan kuin olisin ollut kotona Suomessa. Jokin olisi jo hyvin voinut pistää tai purra minut hengiltä. Aloin katsella ympärilleni, tutkia ruohoa, käännellä sammalia. Yhtään möngertäjää ei kulkenut missään. Potkaisin pientä pensasta ja odotin jonkin jäniksennäköisen karvakerän karkaavan siitä. Hain heinien väleistä verkkoja, värikkäistä kukista pölyttäjiä. Mutta ei. Eikä ilmassa tuntunut lentävän mitään. Kasvit tuntuivat hallitsevan vettä ja maata. Niin, myös vettä. Sillä niityn halki virtasi puro, melkein sitä saattoi kutsua joeksi. Pesin siinä kasvoni ja katselin rantapenkkaa. Vesikasvit heiluivat laiskassa virrassa. Muuta liikettä ei vedessä näkynyt. Söin lehtiä, juuria ja mukuloita. Pistelin suuhuni myös hedelmiä. Luotin makuaistiini. Kaikki maistui ihan mukavalta, ei karvaalta eikä kitkerältä. Eikä vatsani kapinoinut. Koska planeetalla ei ollut kasvinsyöjiä, eivät kasvit olleet kehittäneet itselleen puolustusjärjestelmiä.
     Halutessani tukevampaa ravintoa, otin sitä alukseni varastosta. Olin onnellinen.
     Ryhdyin verkkaisesti työhön. Ympäri niittyä sijoitin muutamia automaattisia rekisteröimislaitteita. Kävin lukemassa niitä silloin tällöin, mielenkiinnosta. Tulokset tietenkin kirjautuivat automaattisesti aluksen tiedostoihin. Lisäksi kuvasin kamerallani ympäristöä, piirtelin kuvia, tutkin kasvien rakenteita, tutkin veden ja maaperän laadun. Kaiken kirjasin siististi pieniin sinikantisiin vihkoihin. Tapa ja luonteenpiirre, joille monet olivat nauraneet. Mutta näin sain tietoni ja ajatukseni parhaiten järjestykseen.
     Aina välillä, saatuani jonkin osatehtävän suoritetuksi, laskeuduin veteen uimaan. Kelluessani pinnalla hitaan virran kuljettamana katselin puiden latvoja sivuillani tai pilviä korkealla yläpuolellani.

Kun olin viettänyt niitylläni viikon, kierrellyt kymmenen kilometrin säteellä ympäristössäkin, olin saanut työni valmiiksi. Lähtisin pian. Kiertäisin vielä planeetan muutamaan kertaan ja tutkisin sitä laitteillani. Jos löytäisin mielenkiintoisen paikan, laskeutuisin. Ehkä useaankin kohtaan. Etsisin eläimiä. Etsisin älykkäitä olentoja. Planeetta vaikutti sopivalta vaikka minkälaiselle sivistykselle.
     Muutaman viikon kuluttua suuntaisin kulkuni takaisin kotiin.
     Menin alukseeni ja naputtelin tietokoneella viestin maahan. Tiesin, että se olisi perillä vasta, kun olisin itse ollut kuolleena jo sadat vuodet, mutta tällainen oli määräys. Mikäli alukseni tuhoutuisi avaruudessa, tutkimustulokset eivät joutuisi peruuttamattomasti hukkaan. Aikanaan ne piirtyisivät automaattisesti johonkin maapallon vastaanottopisteeseen täydentämään tiedostoja. Mikäli niissä vielä silloin olisi jotain uutta ja mielenkiintoista, jonkun tutkijan laitteistossa syttyisi merkki, ja tämä tietäisi katsoa, miten inhimillinen tietous oli lisääntynyt.
     Kun olin lopettanut lähetykseni, menin ulos ja suljin aluksen oven perässäni. Pistin sen lukkoon. Pitkän koulutuksen aiheuttama vaistomainen ele. Ovea ei koskaan saanut jättää lukitsematta, jos poistui aluksen luota. Ei täälläkään, missä elämä rajoittui paikalleen juurtuneisiin yksilöihin.
     Kävelin puron rannalle ja asetuin viimeistä kertaa nukkumaan pehmeälle niittyvuoteelleni. Suljin silmäni auringonlaskun myötä ja odotin unta. Herättyäni lähtisin, ajattelin. Jättäisin tämän niityn ikuisiksi ajoiksi. Olin kotiutunut tänne. Mutta nyt oli lähdön aika. Niin ajattelin vielä silloin.
     Uni ei tullut heti. Avasin silmäni ja katselin tummien puunlatvojen reunustamaa taivasta. Tähdenlento kiiruhti sen yli. Helkkyvä vana yhdisti toisiinsa hämärään syttyvät tähdet. Koti-ikävä painoi rintaani. Tähdenlento oli samanlainen kuin sielläkin, kotinurmikolla elokuun yönä.
     Toinen viiru helähti taivaan poikki, ja pian kolmas. Ajattelin, että planeetta näin vilkuttaa minulle hyvästit. Kohotin laiskasti kättäni ja heilautin vastauksen. Hyvästi, ajattelin. Minun on ollut hyvä olla täällä.
     Ojensin käteni sivuille enkelinsiiviksi ja silitin varovaisesti samettista ruohoa. Minusta tuntui, että nurmikko ymmärsi minua ja hyrisi hiljaa, kuin pieni harmaa kissanpoikanen. Hymyilin, tuuli se kehräsi kasvuston läpi.
     Nukuin yöni hyvin. Olin aina nukkunut täällä yöni hyvin. Aamulla heräsin omituiseen oloon.  Kun sain silmäni auki, ihmettelin, miten vaikea minun oli liikkua. Puoliunessa yritin potkia peittoa päältäni, ennen kuin muistin, missä olin.
     Kasvit ympärilläni olivat rehahtaneet nopeaan kukoistukseen. Heinät kiertyivät jalkojeni yli, vatsalla kukkivat hentovartiset kukat, käsiä kahlitsi kaksi keltalehtistä pensasta ja liki kasvoja levittäytyi vihreä läpikuultava lehti.
     Irrottauduin varovaisesti ja hellästi. Pelkäsinkin vähän. Niitty oli verhonnut minut aamun lyhyenä hetkenä, auringonnousun jälkeen. Eivät kait kasvit täälläkään yöllä kasva.
     Siirsin pehmeät kahleeni syrjään ja kohottauduin varovaisesti. Astuin kauemmas, jätin vihreän vuoteeni sijoilleen ja kävelin muutaman askelen puron rannalle. Seisahduin siihen ihmettelemään. Oliko niitty ottanut aktiivisen osan, ilmoittiko se minulle jotain? Vai oliko ruumiini lämpö aiheuttanut hengittämäni hiilidioksidin kera ilmiön?
     Kumarruin ja katselin kasvojani veden pinnasta. Peseydyin, enkä huolehtinut enää aamuyön hetkistä. Kohottauduin ja kasasin  nuotiopaikalleni muutaman eilen hakemani puupalan. Poltin ainoastaan kuolleita oksia ja puoleksi maatuneita runkoja. Sillä en tuntenut tämän kasvillisuuden luonnetta. Ehkä se tiedosti ympäristönsä ja itsensä, ehkä tunsi kipua. Olin tietenkin teeskentelijä, söin hedelmiä ja muita kasvinosia. En saanut edes tunnonvaivoja, enkä osannut selittää itselleni, miksi en.
     Syötyäni aamupalan nostin purosta vettä pannuun ja ripustin sen vinon puun nenään roikkumaan nuotion yläpuolelle. Vesi kiehui pian, ja lisäsin kuppiini veden sekaan kahvia ja sokeria. Juotuani huuhtaisin kupin ja innostuin käymään vielä kerran uimassa. Vesi kantoi minua, sukeltelin muutaman kerran. Täytin suuni vedellä ja puhalsin sen komeaan kaareen.
     Istahdin sitten rannalle hetkeksi kuivattelemaan, ja pian olin valmis. Aloin keräillä viimeisiä tavaroitani nurmikolta. Silmäilin ympärilleni, etten jättäisi paikalle sen enempää tarvekaluja kuin roskiakaan. Mieleni kävi haikeaksi. Tavarat kädessä kävelin vielä hetken puron reunaa ja annoin katseeni viipyä niityn yllä.
     Aukeaman reunamilla puut kumartuivat minua kohti ja ravistelivat lehtihuntujaan. Pienet hennot punertavat kukat lehauttivat jaloissani ilmoille suloisimmat tuoksunsa. Mutta kovetin mieleni. Käännyin kohti alustani ja lähdin kävelemään.
     Tuskin olin päässyt liikkeelle, kun erotin liikettä aluksen takana. Puiden välissä liikkui jokin, kohosi ja laajeni. Jähmetyin paikoilleni. Alukselle oli matkaa parisataa metriä. Niityllä ei kasvanut yhtään piiloutumiseen sopivaa pensasta, eikä lähettyvillä näkynyt kiviä. Metsäänkin oli liian pitkä matka.
     Hyppäsin puroon. Heittäydyin pitkälleni pohjalle ja kätkin pääni rantakasvillisuuden sekaan. Peläten ja vapisten seurasin vihreän verhoni takaa sitä, joka lähestyi.
     Se ei ollut kasvi eikä eläin. Se oli alus, ja pian se pimensi auringon kulkiessaan ylitseni. Kylmä iski minuun ja värisin vedessä. Silmiini koski seuratessani valtavan aluksen liukua ylitseni. Hetkessä alus oli kadonnut puiden taakse niityn toiselle puolelle.
     Etsin katseellani vielä horisontin ympäri, ennen kuin uskalsin vettä valuen ryömiä takaisin maalle. Riisuin vaatteet yltäni ja aurinko kuivasi ja lämmitti minua. Mutta kauan en seisonut siinä. Oudon pelko repi sisuksiani ja käännyin alustani kohti. Aloin juosta. Vaatteeni liehuivat kuin repaleinen lippu kourassani.
     Ylilentäneet olivat varmasti huomanneet niityllä seisovan avaruusaluksen. Pian he palaisivat paikalle ottamaan selvää, kuka oli tunkeutunut heidän nurmikolleen. Enkä halunnut tavata muukalaisia. Tunsin itseni kelvottomaksi tutkijaksi. Tietenkin minun olisi pitänyt pyrkiä yhteyteen, solmia kontakti vieraaseen älyyn ja saada aikaan ystävälliset suhteet maapallon ja tämän sivilisaation kanssa. Olihan tämä ensimmäinen kerta, kun maailmankaikkeudesta oli löytynyt muita älyllisiä olentoja.
     Mutta jotenkin olin aina ymmärtänyt mahdollisen kontaktin toisenlaisena. Me suuret tutkimusmatkailijat keinumme aluksinemme alkeellisen kylän yllä ja laskeudumme jumalina asukkaiden keskelle ja tuomme lahjana tulen.
     Nämä eivät olleet alkeellisia asujia. Heidän suunnaton aluksensa ei piitannut gravitaatiosta kelluessaan hiljalleen eteenpäin sadan metrin korkeudessa. Ihmiset eivät voisi opettaa heille mitään. Ehkä he haluaisivat neuvoa ihmiskuntaa. Ehkä. Mutta minä pelkäsin.
     Ja minä halusin jo kotiin.
     Tekisin raportin tapahtuneesta. Selittäisin vieraan aluksen poistuneen välittömästi ennen yhteydenottoa, ehdottaisin uutta tutkimusretkikuntaa, jolla olisi täysi valmius tutustua korkeaan maanulkoiseen älyyn.
     Pääsin alukseni luo ja aloin kiivetä rappusia. Mutta nousuni jähmettyi siihen paikkaan, portaalle puoliväliin kohti oviaukkoa. Silmäni juuttuivat kiinni puiden väliin. Sinne, mistä ruskea alus oli vähän aikaisemmin lipunut näkyviin.
     Se tuli sieltä taas. Eikä vain se yksinään, vaan sen vierellä kohosi toinen samanlainen, yhtä piirteettömän mitäänsanomaton. Ne kulkivat vierekkäin, äänettöminä, ja minä irtaannuin irti itsestäni ja ryntäsin vauhdilla loppuraput. Heittäydyin sisälle, vedin oven tiukasti kiinni ja syöksyin ohjaamoon. Valmistin aluksen pikanousuun.
     Vieras laiva oli siis todella huomannut alukseni. Se oli kiertänyt uudelleen paikalle ja oli kutsunut toverinsakin mukaan. Kohotin käteni lähtönapille - ja samalla katsoin näyttöruutuun varmistuakseni, että taivas yläpuolella oli avoin.
     Ja sitten kaikki oli jo myöhäistä. Käteni putosivat kojelaudalta ja palleani laskeutui alistuneena alas. Jännitys ruumiistani katosi. Sanoin itselleni hyvästit.
     Neljän mahtavan, ruskean varjon muodostelma peitti minut ja alukseni. Ja tuskin ne olivat poistuneet taivaanrannan taakse, kun samaa tietä jo kohosi kahdeksan uutta. Muutaman hetken kuluttua niitä jo tuli yhtenään, tasaisin välimatkoin, horisontista toiseen. 
     Odotin merkkiä. Koko ensimmäisen päivän odotin merkkiä. Odotin valonsädettä, radioviestiä, sukkulaa, joka toisi niitylle viereeni kapteenin ja perämiehen ja vieraan kulttuurin. Odotin ilman halki ujeltavaa pommia tai valkohehkuista lasertuhoa.
     Turhaan.
     Illalla menin nukkumaan aluksen vuoteeseen eikä uni ollut tulla. Pyörin vuoteellani ja nousin lyhyin väliajoin kurkistamaan ulos. Aina kulkivat tummat uhkaavat varjot ylitseni tähtiä peittäen. Aamulla nousin ylös jo varhain, auringonnousun aikaan. Taivas laikkuuntui edelleen ruskein täplin. Menin ulos niitylle seisomaan. Tuijotin pelkoani niska kenossa ja kääntelin päätäni. Alukset kulkivat ylitseni kuin lintuparvi, eivätkä piitanneet minusta. Seisoin siinä kauan. Seisoin ja olin vaiti.
     Menin rantaan. Valmistin aamiaista. Kävin purossa uimassa. Vilkutin varjoille. Levitin käteni ja kohautin olkapäitäni. Peitin kasvoni käsilläni ja huusin kauan.

Siitä on kulunut kuusi vuotta. Kuusi vuotta nämä alukset ovat kattaneet minua, katkaisseet tieni kotiin. Kuusi vuotta olen oleskellut niityllä alukseni luona. Olen syönyt vihanneksia ja hedelmiä, kuunnellut musiikkia kirjastostani, opiskellut omaa kulttuuriamme. Oikeastaan olen melko tyytyväinen. Tämä on elämää,  johon olen sopeutunut.
     Usein olen kävellyt kauaskin niityltäni. Lähimetsiä halkovat tutut polut. Minulla on ystäviä. Keskustelen suuren paksurunkoisen puun kanssa tuolla, juttelen pensasrivin kanssa täällä. Kyselen kuulumisia veden kasveilta ja kerron ikäväni kallioheinille.
     Ja luonto vastaa minulle. Tuuli puhuu puissa, suhisee pensaissa ja kuiskii hiljaa kukkien lomassa. Oksat laskeutuvat koskettamaan hartioitani. Sammal kutittaa jalkaa. Purossa kelluvat levät kiertyvät ympärilleni, kun käyn uimassa.
     Mutta koskaan kävellessäni, menin kuinka etäälle tahansa, en ole onnistunut kulkemaan tarpeeksi kauas, että laivakatto yläpuolellani olisi loppunut. Minulla ei ole edes kiertotietä avaruuden väylille.
     Mutta huomenna on toisenlainen päivä. Huomenna on päivä, jonka jälkeen alukseni elossapito- ja suunnistusjärjestelmät eivät enää riitä saattamaan minua kotiin.
     Istun niitylläni ja ajattelen tuota persoonatonta massaa, joka kulkee ylitseni. Mistä niitä riittää, vuodesta toiseen. Jos ne kiertävät planeettaa, mikä siihen on syy?
      Ja taas mieleeni palaa ajatus, jota en ole uskaltanut usein ajatella.
     Ehkä niitä ei ole olemassakaan. Ehkä minä vain kuvittelen ne, varjoineen kaikkineen. Jos aluksessani painaisin lähtönappulaa, ehkä nousisin häiriöttä planeetan pinnalta ja suuntaisin kulkuni takaisin kotiin.
     Paneudun selälleni heinämatolle ja katselen taivasta. Aurinko laskee ja virittää tähdet. Varjot katkovat niiden säteet enkä erota tähtien piirtämiä kuvioita.
     Vielä tämä ajatus: Planeetta aiheuttaa minun aivoihini harhakuvat. Planeetta on elävä, se on yksi kokonaisuus, ja se lukee minun mieleni ja estää lähtöni.
     Ehkä se rakastaa minua.
     Minä käännyn vatsalleni ja upotan kasvoni nurmeen. "Päästä minut pois", sanon ruoholle ja niitylle ja koko planeetalle. "Laske minut omieni luokse", minä toivon ja kuljetan sormiani mättäiden läpi. "Ota verhosi minun kulkuni edestä", minä pyydän ja hyväilen nukkuvaa kukkaa. "Luovu minusta", minä rukoilen ja suutelen vihreää heinää.
     Siinä pimenevässä yössä, outojen alusten alla, kiertotähden pehmeät kärhet kohoavat minun ympärilleni ja tarttuvat minuun kiinni. Makaan pehmeän hillityn niittynaaraan untuvaisella vatsalla ja taivas soi minun sisälläni ja me keinumme ja matkaamme avaruutta. Revontulet syttyvät laukkaamaan ja fauna laukeaa eikä enää pidä minua kiinni.
     Maa jyrähtää ja niitty keinahtaa ja molemmin puolin minua aukeavat vuoret. Kauas korkeuksiin, revontulten sekaan, kimpoavat oranssiset kivisuihkut ja paksu hidas savu läpäisee laivakaton eivätkä alukset pysähdy, eivät putoa alas. Kuulen niitylleni, miten laava runnoutuu ylös kraattereista ja lähtee matkalleen kohti niittyä ja puroa. Metsät syttyvät tuleen ja muuttavat yön pimeyden hehkuviksi sydänääniksi.
     Käännyn selälleni ja katson ylös. Savupatsaiden välissä tunteettomat varjot jatkavat kulkuaan poikki taivaan. Tuulenpuuska heilauttaa kuolleen ruohonkorren hyväilemään kasvojani. Olen hiljaa ja kuuntelen tuhoutuvan maiseman jylinää. Ojennan käteni ja silitän planeetan ihokarvoja. Mielessäni lausun runon, sisälläni kiertää levoton rauhallinen olo. En halua tietää, onko tämä onnea, onko tämä oikein, onko tämä edes totta. Planeetta ei anna minulle enää kuin yhden mahdollisuuden. Sen intohimo viiltää yhä taivasta, mutta sivuillani huolenpito ja sääli vyöryvät tulikivenä minua kohti enkä voi jäädä. Pian leiskuvat kielekkeet saavuttavat niityn, kuivattavat puron ja polttavat kaiken muun paitsi ajatuksen.
     Suljen silmäni ja aistin jäähyväiset. Nousen seisomaan ja kävelen alukseeni. Kohta kohoan tältä niityltä ja jätän planeetan. Ehkä se ikävöi minua, itkee sadepisaroin palot sammumaan, purot tulvimaan, sateenkaaret loistamaan. Ehkä se niin monen hylätyn tavoin tuhoaa itsensä, surmaa elävän kerroksensa maanvyöryin, laavoin, tuhotulvin ja jääkausin.
     Pian minä nousen matkalleni. Pian joko makaan mustuneena jäteläjänä niitylläni törmättyäni johonkin todelliseen johon en uskonut enää, tai sitten vedän syvään henkeä, huudan avaruuden rajamailla keuhkoni tyhjiksi ja annan alukselleni lopullisen käskyn: Kotiin.