Julkaistu lehdessä Tähtivaeltaja, numerossa 2/85. Nyt uudelleenkirjoittaessani tuli mieleen Lost. No, siitä en ole voinut saada vaikutteita. Tokko Lostinkaan käsikirjoittajat tästä. Stilisoin hieman. Aikanaan valitin Toni Jerrmanille, että viimeinen virke oli kuvituksella otettu erilleen kuin karjaisuksi. Tietenkin sen pitää olla pienenä ilman huutomerkkiä.

*****************
 




Kun nuorukainen meni metsään, aurinko oli jo laskenut. Hämärsi. Hän nousi polkua kalliolle ja kiersi siitä syvemmälle metsään. Hänen oli outo olla.
     Hän nousi polun joka johti suolle, pääsi kukkulan päälle ja näki vihertävän aukon metsässä. Alkoi sataa, ruskeat renkaat levisivät suolammen pintaan. Nuorukainen veti syvään suon tuoksua. Villi riemu täytti hänen palleansa ja hänen silmänsä huusivat.
     Hän käveli nopeasti viimeiset askeleet, ja sitten hän putosi. Maa petti hänen allaan, hän pelästyi ja luuli vajoavansa suonsilmäkkeeseen. Hänen silmissään kävi kuva suoihmisistä, satoja vuosia suon säilössä olleista.
     Mutta vesi ei ympäröinyt häntä. Kolo oli kuiva, ja aukko, josta hän oli pudonnut, sulkeutui. Hän oli pimeässä eikä käsittänyt mitään.
     Sydän kumarassa hän kohosi jaloilleen ja koetti tunnustella ympärilleen. Kolmelta puolelta hän erotti sormiinsa jonkinlaisen samettisen seinämän. Neljännellä suunnalla käsi haroi tyhjää.
     Hän yritti kiivetä, mutta ei onnistunut. Kun hän hyppäsi, hän sai sormenpäänsä kattoon. Hänen piti lähteä eteenpäin. Hän halusi vajota istumaan, huutaa ja jäädä paikoilleen, mutta hän houkutteli itsensä rauhalliseksi. Otettuaan muutaman askelen hän huomasi, että takaseinä kuroutui umpeen hänen edetessään. Hän arveli tunnelin samalla tavalla avautuvan edessään. Hän käveli kauan, ja sitten molemmin puolin seinät katosivat. Hän tunsi tulleensa perille.
     - Onko täällä ketään? hän kysyi. Mutta kukaan ei vastannut.
     Valo alkoi varovasti jostain. Hiljalleen luolan seinämät tulivat näkyviin. Pehmeä vihreä kajo totutti hänen silmiään ja pian hän näki eikä pelännyt enää.
     Seinämälle syttyi takkatuli, ja sen eteen ilmestyi kaksi nojatuolia. Toisessa istui mies. Nuorukainen käveli peremmälle ja  kääntyi luolan asukkaan puoleen. Tuli oli oikea, se rätisi ja tuoksui. Sen valo leikki vanhan miehen kasvoilla.
     - Tervetuloa, sanoi mies, ja hänen äänensä oli lämmin. - Anteeksi, että toin sinut tänne näin. Mutta näin minun on toimittava. Ja sinunkin tulee joskus tehdä samoin.
     - Miksi? kysyi nuorukainen, sillä hän ymmärsi ettei hän palaisi enää kouluun eikä vanhempiensa luo. Hänen oli rauhallinen olla.
     - Minä kerron sinulle. Istu hetki ja lepää. En tarjoa sinulle juotavaa enkä ruokaa. Et tarvitse niitä enää.
     - Olen kuolematon, sanoi nuorukainen, ja vanha mies nyökkäsi.
     - Niin kauan kuin haluat. Minä en halua enää. Minä lähden ja kuolen. Mutta sitä ennen annan sinulle ohjeet.
     - Hyvä on, sanoi nuorukainen. - Aloita. Minä otan opiksi.
     - Tietenkin olet oikea henkilö, sanoi vanhus. - Niin käy aina. Nouse ja seuraa.
     He lähtivät sammalhuoneesta ja tuli sammui ja penkit katosivat. Sivuseinällä vanhus ojensi kätensä ja seinämään muodostui ovi. Vanhus avasi sen ja he menivät hissiin.
     Oikeastaan matka ei kestänyt kauan, mutta nuorukaisesta tuntui, ettei aika täällä ollut kuin muualla. Hissi seisahtui keinahtamatta. Pieni hytkyvä tuntu vatsassa kertoi matkan loppuneen.
     Vanhus avasi oven ja he kulkivat uutta käytävää. Seinämät hehkuivat valoa. Käytävä oli pitkä. He saapuivat taas ovelle, eikä ovessa ollut kahvaa.
     - Ojenna kätesi, sanoi vanhus.
     Nuorukainen tekin niin, antoi käskyn lähteä kädestään. Ja ovi aukeni ja he astuivat sisään.
     Huoneen seinämiä kiersivät penkit. Ja keskellä huonetta, itsestään loistavan katon alla, riippui tyhjästä pallo. Nuorukainen katseli sitä ja hänen hiuksensa köyristyivät. Hän käveli seinustalle ja istuutui. Vanhus tuli hänen vierelleen.
     - Tuota sinun tulee pitää silmällä, hän sanoi. - Minä olen vartioinut sitä jo kauan.
     - Mitä minun tulee tehdä? kysyi nuorukainen.
     - Olet sen luona. Sinun täytyy olla. Palaat aina tänne. Kauas et voi mennä.
     - Mutta metsässä voin kävellä, nuorukainen sanoi.
     Mies nyökkäsi päällään ja nosti hyväksyvästi toista kättään.

     Nuorukainen katseli palloa. - Minä tiedän, mikä se on, hän sanoi.  - Se haluaa päästä ulos. Miten sen voi laskea vapaaksi?
     Vanhus hymyili. Hänen sormensa liike kasvatti oven vierelle punaisen nappulan.  - Painat tuota.
     Nuorukainen meni nappulan luo ja hyväili sitä sormellaan.  - Se on melko herkkä, hän sanoi.
     - Niin on, varmensi vanhus.  - Ehkä sinä painat sitä joskus.
     - Kokonainen maailmankaikkeus, nuorukainen sanoi ja hänen silmiinsä syttyi unelmoiva välke.     - Syntyvät kaasusumut ja tähdet. Galaksit ja galaksijoukot. Miljardit sivilisaatiot. Ilo ja viha. Suru ja rakkaus.
     Vanhus nousi. - Minä lähden nyt, hän sanoi.
     Nuorukainen kohotti käden. Mies lähti, ja nuorukainen jäi katselemaan maailmankaikkeutta, joka odotti kuoressaan.
     - Kuut ja planeetat, hän sanoi itselleen.  - Uudet maailmat. Uudet miljardit vuodet.
     Hän tiesi, ettei kehitys toista kulkuaan. Hän tajusi, ettei koskaan uudelleen tulisi ihmistä, miestä ja naista. Ei tulisi tyttöä, jolla on ketun silmät ja siniset pikkuhousut.
     Hän ojensi kättään ja loi tulen. Liekit rätisivät ja valaisivat, ja palavan puun ja savun haju leijuivat ympäri huonetta. Jokin valtava tunne oli ottamassa hänestä otetta, mutta hän vastusti vielä. Hän vartioi maailmankaikkeutta ja kohta hän olisi kova kuin tyhjyys, mutta vielä hänen rintalastansa alla oli hiven omaa tahtoa. Hän tiesi, että hänen piti kiirehtiä, ja siksi hän käveli varmoin askelin ovelle.

Kun hän kohotti sormensa kohti punaista nappulaa, kolmetoista miljardia vuotta kulkivat hänen silmiensä editse. Hän laski sormen viipyen hohtavalle pinnalle ja tunsi sen sileyden. Hän painoi, ja hetkiseksi vielä hänen suupielensä vetäytyivät hymyyn.
     Maailmankaikkeus avasi silmänsä.