Nukke on ensimmäinen versio Katajanukke-kirjaan, ja sillä on vahva omaelämäkerrallinen pohja. Ympäristö on oikea, Kerkkoon kylässä entisessä Porvoon maalaiskunnassa. Jostain syystä olen halunnut antaa itsestäni yksinäänelävän  vaikutuksen.Lapsuudessa se ei pidä paikkaansa, eikä nuoruudessa. Toki olen aina viihtynyt yksin.
Nukke ilmestyi lehdessä Spin 3/85. Se on julkaistu myös kokoelmassa Tähtipuu 1990 ja esperantoksi lehdessä Literatura Foiro. Itselleni novelli on tärkeä.


*******************

Terävät laineet kulkivat pitkin veden pintaa ja särkyivät sammalikon reunaan. Jokunen suuri kuusi kohosi suolammen reunalla kohti kirkasta taivasta. Mies seisoi aivan veden rajassa - hänen saappaansa olivat uponneet puoliksi sammaleeseen.
     Hän katseli yli lammen. Oli elokuun puoliväli ja syksy oli tulossa. Hänen kädessään oli kori, ja siinä muutama keltainen kantarelli. Mies ei pitänyt talvesta. Ja vaikka syksy oli kaunis, hänen mielestään se tuntui hautajaisilta. Suolammen ranta välkkyi ja helisi. Hän nojasi kuusen runkoon, katseli paikkaa, mihin oli kaksikymmentäviisi vuotta sitten kaivertanut kirjaimia ja veti suunsa katkeraan hymyyn. Sillä elämäänsäkin hän suhtautui kuin vuoteen, ja neljäskymmenes vuosi oli kuin elokuu. Pian ruoho leikataan pihasta viimeisen kerran ja tikapuut haetaan navetan takaa tuvan seinustalle.
     Kun hän käänsi katseensa puun rungon kirjaimista takaisin lammelle, hänen silmänsä jäykistyivät viiruun. Sillä metsän takaa kohosi näkyviin suunnaton alus, metallinhohtoinen, epämääräisen muotoinen, painovoimasta ja ilmanvastuksesta piittaamaton kappale. Se kulki hitaasti, ja vaikka se lähestyi aivan matalalla, puiden latvoja hipoen, veden pintaan se ei saanut edes väreitä aikaiseksi.
     Ja silti se tuli kuin valtamerilaiva, ja katsellessaan sen tuloa ja ylimenoa, mies tajusi sen silmille näkymättömän keulavaahdon, sen sivuaallot ja perän pyörteet. Alus hämmensi syvältä, nosti pohjalta pintaan, keinutti ja kiersi, eikä aika ollut enää niin kuin ennen. Mies joutui imuun ja hän kohosi ja vetäytyi, ja hän oli pieni taas.

********

Hän kiertää taloa, samaa taloa, illasta toiseen. Siinä talossa asuu tyttö, ja pojan on paha olla aina kun hän ajattelee tätä tyttöä. Sillä rakkaus on sellaista. Se on inhottava tunne vatsassa aivan rintalastan alapuolella. Ja se panee kiertämään taloa jossa asuu tyttö, joka ei katso, ei puhu, ei ole huomaavinaankaan.
     Vain metsässä kävely saa kivun unohtumaan. Tytön  kotitalon vieritse kulkee tie, ja tieltä voi poiketa männikköön. Polku kohoaa ylös kumpareelle ja siinä vähän matkan päässä on puussa rautalankainen osoitin. Sen hän kääntää aina näyttämään suuntaan, minne hän on mennyt.
     Tällä kertaa hän kävelee vasemmalle ja hänellä on yllään punainen pusero. Hän astuu puunjuurien yli, kiertää polun mutkien myötä esteitä, juuri tietyssä kohdassa ottaa muutaman juoksuaskeleen ja ponnistaa loikan kiveltä. Pian hän saapuu kärrytielle ja menee siitä yli, veräjän vierestä, aidan sivua. Polku sukeltaa suureen kuusikkoon, ja sitten kohoaa ylös laskeutuakseen uudelleen pieneen notkoon.
    
********

Sen notkon toisella puolen on taas nousu. Vuosi sitten hän seisoi juuri tässä paikassa, jo ennen kuin naapurin tytön näkeminen teki pahaa. Silloin hän seisoi siinä ensimmäistä kertaa ja halusi jatkaa matkaansa, mennä eteenpäin ja ottaa selville, mitä mäenharjan takaa voisi löytää. Mutta häntä pelotti. Hän pelkäsi ihmisiä, hän pelkäsi mahdollista taloa ja koiraa, niin hän sanoi itselleen, mutta ei hän niitä pelännyt. Hän pelkäsi sitä, mitä ei tiennyt eikä tuntenut.
     Mutta kaikesta huolimatta hän nousi sen polun, ja auringon paiste siivilöityi vihreiden kuusenoksien läpi ja viirutti ilman.Hän nousi polun, työnsi huipulla pihlajat syrjään ja tunkeutui kahden kiven välistä eteenpäin.
     Polku laskeutui. Mustikat kasvoivat sen reunoilla, ja pienet kuusentaimet, ja sitten hänen eteensä aukenivat suo ja lampi. Hän käveli suolle lammen rantaan ja tallasi jalkansa sammaleeseen. Hänen vierellään kohosi kuusi. Hän nojasi siihen kuuseen, ja sitten alkoi sataa. Suuret pisarat putosivat veteen ja saivat aikaan renkaita, jotka levisivät ja törmäsivät toisiinsa ja katosivat uusien alta näkymättömiin. Hän kiskoi nenänsä täyteen kostean suon tuoksua. Se haju jäi ikiajoiksi hänen elämäänsä.

********

Ja taas, punaisessa puserossaan, hän seisoo siinä samassa notkelmassa ja nousee sen saman polun, tulee suon reunalle ja astuu jalkansa siihen mihin ennenkin - viime vuoden jälkeen jo sadannen kerran.
     Nyt hänellä on puukko, ja hän kaivertaa kuusen kylkeen kirjaimia. Hän kaivertaa kuusi kirjainta, sillä hän ottaa kummaltakin myös toisen etunimen mukaan. Tai oikeastaan vain tytön nimen hän kirjoittaa näin, itse hän on Wind River Charley. Aina käännettyään rautaista osoitinta hän kokee tämän muutoksen, ja tuuli käy hänen tukassaan.
     Hän kirjoittaa kuusi kirjainta ja pihka täyttää ne. Puun elinvoima säilöö ne pitkäksi aikaa, ja kuitenkin elämää on hyvä elää.
     Ja sitten hän veistää katajan juurakosta pienen nuken, kolmijalkaisen, kädettömän ja päättömän. Hän lähtee kävelemään eteenpäin, poistuu suolta, kiertää sen taakse. Suuren siirtokiven luona hän kaivaa kiven rakoseen nukelleen huoneen ja vuoraa sen sammalilla. Sinne hän panee nukkensa seisomaan ja sulkee luolan suun kivellä ja sammalilla. Sammalille, nuken viereen, hän laskee paperin, ja paperilla on runo: Mitä on elämä, jos vapaana huolista sinulla ei ole aikaa seistä ja tuijottaa?

***********

Hän haki sen nuken eräänä kesäiltana, kun hän oli jo täyttänyt kolmekymmentäviisi vuotta. Hän käveli pitkin tuttuja teitä ohi talon, jossa tyttö ei asunut enää. Hän kulki kalliolla, nousi mäen, kiersi suon. Hänen sisällään oli autio olo.
     Kivi löytyi vanhalta paikaltaan, luolan suu oli repsahtanut raolleen. Nukke lepäsi sammalella kyljellään, lumi tai jokin pieni eläin oli kaatanut sen. Ja nuken vierellä lahosi paperilappu, eikä runosta enää saanut selvää.
     Hän otti nuken ja vei sen kotiinsa kirjahyllyn päälle. Hän katseli sitä usein, hiljaa ja luopuneena. Sillä vieläkin hän oli yksin.

**********

Kun avaruusalus on ylittänyt suolammen, se kohoaa ja katoaa hetkessä, eikä koskaan palaa Maapallolle. Mutta rannalta on hävinnyt mies. Ja aivan pienen hetken mies tajuaa, kävellessään tietä pitkin ohi punaisen talon, ettei hän kuole koskaan. Se tieto ei viivy kauan, ja polvihousuissaan ja rikkinäisessä villapaidassaan hän on taas valmis aloittamaan elämänpelkonsa. Ja kiven koloon hän kätkee pian pienen päättömän ja kädettömän nuken.