SORMET
Novelli ilmestyi Portin numerossa 2/88. Kuvitusta siinä ei ollut. Kertomus sai kunniamaininnan Portin vuoden 1987 novellikilpailussa.
***************
Oikeastaan he olivat minulle aina ystävällisiä. Minä olin tunkeilija. He eivät tienneet minun suunnitelmiani. Ehkä olin tullut varastamaan heidän aarteensa ja raiskaamaan naiset.
Pidin siis luonnollisena sitä, että alustani vartioitiin. Minua ei laskettu takaisin sisälle. Jos tekisin jotain pahaa, en ainakaan karkaisi rangaistustani.
Tälle planeetalle oli lähetetty opetusluotaimia vasta parisataa vuotta sitten. Automaatit olivat neuvoneet heille yleiskieltä ja antaneet sivistyksen alkeet. Kieltä muutama olikin oppinut mukavasti. Tunsin oloni heti kotoiseksi, kun vastaan tuleva asukas kohotti kättään ja lausui: "Bonvenon, amigo!"
Tänne oli toki pidetty aikaisemminkin turvallisuuspoliittisia yhteyksiä kiertoradalta. Mutta planeetan pinnalla olin ensimmäinen vierailija. Minun tehtäväni oli solmia lämpimät suhteet ja ottaa kaikin puolin asioista selvää.
Huomasin miltei heti, etteivät he naistensa puolesta pelänneet. En tietenkään ollut väkisinmakuuaikeissa. En, vaikka Andro-Johanna maistui jo muovilta ja Himovek-tabletit väsyttivät.
Heillä ei nimittäin ollut naisia. He näyttivät kaikki pääpiirteissään samanlaisilta, ja jalkojen välissä heillä oli jokaisella kolmen sentin töpö virtsaamista varten. Minkäänlaisia imetysrauhasiakaan en nähnyt.
He kulkivat alasti. Korkeintaan hiuksissa oli kukka, tai kaulassa ohut seppele. Heidän planeettansa oli lämmin. Vaatteet eivät olleet tarpeen.
Mutta pysyäkseni hengissä minun piti käyttää kevyttä suojapukua. Heidän keskusaurinkonsa säteili niin voimakkaasti, että ilman sitä olisin saanut hetkessä melanooman. Arvelin paikallisten lisääntyvän suvuttomasti. Oletin, että säteily saa aikaan jatkuvia mutaatioita. Näin heistä tuli yksilöitä, ja parhaat jäivät henkiin. Kehitys eteni täällä toisin kuin Maassa.
Pystyin liikkumaan puvussani melko vaivattomasti, koska täällä painovoima oli pienempi kuin kotosalla. Olin paikallisten mielestä voimakas, vaikkakin kömpelö.
Sain asuttavakseni ihan mukavan majan. Söin eräänlaisessa ruokalassa etupäässä kasviksia. Joskus niiden kanssa tuotiin mureaa ja maukasta lihaa.
Hedelmätarhan olin jo nähnyt. Se sijaitsi aivan kylän vierellä. Navettoja tai lääviä en ollut kohdannut, sen kummemmin kuin metsästäviä asukkaitakaan. Kaitpa karjatilat sijaitsivat jossain kauempana.
Luulin jo valmistautuneeni kaikkeen mahdolliseen jo Maassa koulutusvaiheessa, mutta silti ensimmäisen syntymän näkeminen kauhistutti minua.
Oli täysikuu, ja kuten Maassa, myös täällä minuun iski eräänlainen kuviteltu kuuhulluus. En onnistunut saamaan unta kiinni. Niinpä nousin vuoteeltani ja lähdin ulos kävelemään.
Kuu valaisi ympäristön kirkkaasti, ja näin hyvin kävellä. Paikalliset asukkaat tuntuivat nukkuvan kaikki. En nähnyt minkäänlaista liikettä. En kuullut ääniä.
Kävellessäni osuin keskellä kylää sijaitsevan lammikon reunalle. Istahdin sen rannalle ruohikkoon ja katselin kuun siltaa, joka kulki niin kovin tutun näköisenä edessäni. Annoin ajatusteni palata ajassa kauas. Muistin pyöreäpäisen tytön, ja illan, jolloin kastoin kasvoni veteen.
Yhtäkkiä vesi alkoi silmieni edessä väristä. Kuun kuva rikkoutui. Vedestä ilmestyi näkyville jotain suurta ja tummaa. Pelästyin. Käännyin kontilleni ja aloin ryömiä pakoon. Päästyäni pensaikon suojaan, uteliaisuus sai vallan ja pakotti minut seisahtumaan. Jos sieltä tuli jotain, joka halusi syödä minut suuhunsa, ehtisin kyllä paeta lähimpiin taloihin.
Eikä se mikään peto ollut. Se nousi kahdelle jalalle ja pudisteli vettä yltään. Ja kun se sitten kääntyi niin, että kuu valaisi sen sopivasti, näin kyseessä olevan planeetan asukkaan. Ensin luulin hänen olleen yöuinnilla, mutta hetikohta tajusinkin, että näin he syntyvät. Kehittyvät vedessä ja nousevat maalle niin kuin sammakot kotosalla.
Siksi täällä ei ollut lapsia eikä nuorisoa, huomasin.
Vastasyntynyt kääntyi järvelle päin. Hän näytti odottavan jotain, ja pian vesi väreili taas ja toinen samanlainen nousi rannalle.
Minun on tunnustettava, että näky oli jotenkin groteski. Se sekä pelotti että inhotti minua, mutta heti tietenkin ymmärsin, että jos nämä henkilöt seuraisivat Maassa ihmislapsen syntymää, he olisivat sata kertaa enemmän kauhuissaan kuin minä nyt.
Nämä uudet - kaksoset? - lähtivät kävelemään kohti kylää. He menivät keskusaukiolle ja laskeutuivat makaamaan keskellä toria kasvavan puun alle. Seurasin heitä pienen matkan päästä. Kun he näyttivät nukahtaneen, palasin takaisin omaan majapaikkaani. Paneuduin pitkälleni vuoteeseeni, mutta en saanut vieläkään unta. Aina silloin tällöin nousin ylös ja kävelin ikkunaan. Siitä näki hyvin torille. Vastasaapuneet lepäsivät edelleen puun alla. Vasta auringon noustessa näin, kuinka pari vanhusta saapui noutamaan heidät.
Nyt, kun tori oli tyhjä, onnistuin nukahtamaan ja nukuinkin pitkälle päivään.
Herättyäni ja peseydyttyäni menin ulos ja kävelin asuntoon, joka tuntui olevan jonkinlainen kylän johtokeskus. Kysyin pöydän takana istuvalta yksilöltä, miten lapset syntyvät heidän maailmassaan. Minusta tuntui, että hän häkeltyi ja punastui. Odotin jo, että hän alkaa kertoa jostain paikallisesta haikarasta, mutta ei sentään. Hän ainoastaan vetosi ylempiinsä ja sanoi, ettei hän voinut antaa minulle minkäänlaisia asiaa koskevia tietoja ilman lupaa. Kysyin, mistä voisin tavoittaa tällaisen ylemmän. Hän vastasi, etteivät ylemmät olleet paikalla, mutta lupasi ilmoittaa minulle heti, kun nämä saapuisivat.
Loppujen lopuksi, ajan kuluessa, huomasin ettei ketään ylempiä ollut olemassa. Heihin vetoamalla kieltäydyttiin kohteliaasti erilaisista asioista. Jopa toisilleen he saattoivat vastata: "Minun puolestani, mutta kysyn ensin ylemmiltä", mikä siis tarkoitti ehdotonta kieltoa.
Ehkä ylemmät olivat jonkinlaisia jumalia.
Päivät kuluivat, tein minulle määrättyjä tutkimuksia. Onneksi minulla oli aluksesta ulos tullessani mukanani matkalaukussa tutkimuslaitteisto.
Nukuin yöni rauhassa enkä enää kulkenut kuutamossa kylillä. Joskus yritin ystävystyä kyläläisten kanssa, mutta kaikesta päätellen sellainen ei ollut täällä tapana. Välit säilyivät asiallisen viileinä.
Aina silloin tällöin tiedustelin alukseni vartijoilta, koska saisin lähteä. Ja joka kerta nämä valittivat tietämättömyyttään. He ainoastaan noudattivat ylempien määräyksiä.
Opettelin heidän kieltään. Se oli loogista, ja aika ajoin pystyin keskustelemaan sillä yksinkertaisista asioista. Aloin myös tehdä työtä. Ryhdyin talonkorjausapulaiseksi. Kuljin kantamassa mestarini työkaluja pari tuntia päivässä, kun tämä kierteli paikkaamassa kattoja ja tilkitsemässä seinänrakoja.
Kerran tällaisella korjausmatkalla, istuessani katolla pitelemässä paikka-aineksia sillä aikaa kun mestari alhaalla kuumenteli kattopikeä, kuulin sisältä puhetta. Välikatto esti näkemisen, mutta sanat erottuivat selvästi.
" Minä rakastan sinua", sanoi hän, joka oli juuri tullut sisälle.
Minä kumarruin lähemmäksi, enkä hävennyt yhtään kuunnella salaa, sillä halusin tietää edes jotain heidän rakkauselämästään.
"Hyvä on", sanoi hän joka asusti talossa. "Me kohtaamme siis aamulla auringon noustessa lammen rannalla."
Enempää en kuullut, sillä mestari kohosi jo tikapuita astia kädessään. Viimeistelimme paikan. Ja niin päivän työt oli tehty.
Läksin kotiini ja rupesin aikaisin nukkumaan.
Seuraavana aamuna satuinkin heräämään juuri silloin, kun aurinko jo valaisi puiden latvat kylän takana. Muistin eilen kuulemani puheen ja lähdin ulos. Salakuunteluni jälkeen ajattelin ruveta vielä tirkistelijäksi. Vetosin tehtävääni: Minun piti tutustua perusteellisesti kaikkeen mahdolliseen, antaakseni kotona tästä planeetasta mahdollisimman täydellisen selonteon.
Mutta tirkistelystä ei tullutkaan mitään. Liki kaikki kyläläiset seisoivat nimittäin paikalla. Puheensorina kaikui lammen veden yli.
Kävelin paikalle, eikä kukaan katsonut minua pitkään. Ei siis ollut tapahtumassa mitään salaista. Ehkä minut oli unohdettu kutsua mukaan. Ehkä ylemmät olivat kieltäneet.
Katsoin uteliaana ympärilleni. Luulinhan täällä pidettävän häitä. Niin yksinkertainen en ollut, että olisin yrittänyt löytää papin ja huntupäisen morsiamen. Mutta jotain tavanomaisesta poikkeavaa odotin näkeväni.
Väkijoukko muodosti suuren piirin. Menin piirin reunamalle ja katselin toisten olkapäiden yli.
Keskellä seisoi kaksi asukasta. Rakastavaiset. Heidän luokseen käveli yksi kyläläisistä ja antoi molemmille puukon.
"Minä rakastan sinua!" he huusivat molemmat suureen ääneen omalla kielellään. Ja sitten he taistelivat. He pyörivät toistensa ympärillä, sohivat puukoillaan, väistelivät. Ja aina välillä he etääntyivät toisistaan, hymyilivät kauneinta hymyään ja vakuuttivat lempeään.
Lopulta toinen kaatui ja toinen syöksyi hänen kimppuunsa. Voittaja upotti puukkonsa hävinneen kurkkuun ja väki rehahti täyteen huutoon.
Ja voittaja käveli ruumiin ympäri kolme kertaa, tarttui uudelleen puukkoonsa ja katkoi rakastettunsa sormet. Hän viskoi ne yhden kerrallaan kauas veteen.
Niin minä lopultakin ymmärsin heidän rakkautensa, heidän häänsä, heidän lisääntymisensä. Lämpimässä vedessä noista sormista kasvoi uusia yksilöitä, uusia kyläläisiä. Suurin osa sikiöistä kuoli, tietenkin, kun mutaatiot muuntelivat perimää, mutta osa selvisi. Ne, jotka olivat vahvimmat ja terveimmät. Eräänä päivänä he kömpivät maalle ja olivat valmiit elämään siihen asti, kunnes aviosuhteessa joutuisivat äidin osaan.
Paikalle tulivat toiset yksilöt, paloittelivat ruumiin ja veivät sen pois. Enkä minä enää ihmetellyt navettojen puutetta.
Menin asunnolleni enkä inhonnut enkä vihannut heitä. Nukuin vielä tunnin, ja sitten olikin aamiaisen aika. Söin mureaa, hyvin laitettua lihaa ja hedelmiä, ja join vettä päälle.
Tietenkin näin piti käydä. Eräänä päivänä eräs heistä tuli minun lähelleni, kosketti minua kädestä, nauroi silmillään ja sanoi: "Olen rakastunut sinuun". Mutta minä torjuin hänet, työnsin hänet kauhuissani tieltäni ja pakenin alukseni luo. Sillä ei minun sormistani, minun geeneilläni, tulisi pieniä minuja, jotka jonain yönä ryömisivät rivissä rannalle.
"Seis!" komensivat alustani vartioivat asukkaat. "Et saa mennä laivaasi."
"Mutta minä haluan lähteä täältä kotiini", minä itkin. "Haluan päästä rakastamaan niin kuin minulle on hyvä".
"Emme laske sinua, ennen kuin olet vastannut myöntävästi jonkun kosintaan tai kosinut itse. Saat lähteä, jos voitat, kunhan olet suorittanut oman osuutesi kansamme hyvinvoinnin eteen."
"Mutta en minä ole yksi teistä. Miksi teidän on pakotettava minut omaan uskoonne ja omiin tapoihinne?" minä koetin vastustella.
"Ei ole muuta oikeaa", he väittivät edelleen, eivätkä laskeneet minua lähemmäs.
Kuukauden ajan kävin päivittäin keskustelemassa vartijoiden kanssa, mutta asia ei minun kannaltani korjaantunut mitenkään. Aina, kun keksin mielestäni jonkin loogisen vastavedon heidän oppeihinsa päästäkseni lähtemään, he vetosivat ylöspäin, olemattomiin johtajiinsa, eikä keskusteluun tullut järkeä.
Tiesin, etten enää kovin kauan voinut viipyä tällä planeetalla. Kuulin ulos asti, kuinka alukseni tietokone aina silloin tällöin antoi merkin: Lähdettävä pikapuoliin.
Joten lopulta minulla ei enää ollut kuin kaksi mahdollisuutta. Minun piti joko väkisin vallata alukseni, mikä olisi merkinnyt usean yksilön surmaamista (ase minulla toki oli aina mukanani), tai sitten minun piti suostua heidän rakkauselämäänsä, jolloin lieventävissä olosuhteissa ottaisin hengen vain yhdeltä, ellen kuolisi itse. Eettiset syyt puolsivat ehdottomasti jälkimmäistä vaihtoehtoa. Joten eräänä iltana, kun muuan kyläläinen taas lähestyi minua kiilto silmissään, minä olin tehnyt päätökseni.
"Minä rakastan sinua", hän sanoi ja katsoi minua suoraan silmiin.
"Minäkin rakastan sinua", vastasin hänelle, ja tunsin oloni pahaksi, koska valehtelin. Mutta hän ilahtui silminnähden. Kait heillä oli jonkinlainen sisäinen viettipakko tähän peliin.
"Auringon noustessa me kohtaamme", hän sanoi minulle.
Me erosimme valmistautumaan tähän lemmenleikkiin. Menin nukkumaan ja nukuin huonosti. Pyörin selälläni ja ajattelin tulevaa aamua. Miksi he eivät laskeneet minua lähtemään, ennen kuin olin taistellut jonkun heikäläisen kanssa? Oliko kyseessä uskonnollinen rituaali vai pelkkä lisääntymisriitti?
En ollut tapellut koskaan. Toisen vahingoittaminen tuntui minusta mahdottomalta ajatukselta. Mutta mitä muuta saatoin yrittää? Hän tuntui haluavan päästä hengestään mieluummin kuin minä. Ehkä he jotenkin tiedostivat sormiklooneina entisen elämänsä, ja olivat niin kuolemattomia.
Aamu valkeni. Aurinko punasi puiden latvat. Minä huomasin pelkääväni. En ollut koskaan ollut sankarityyppiä. En halunnut antaa henkeäni isänmaan, ihmiskunnan, uskonnon sen kummemmin kuin näiden täkäläistenkään puolesta. Halusin etenkin elää. Hetken harkitsin vielä pakoa.
Pakeneminen oli minusta arvokasta toimintaa. Mutta alustani ympäröivät tarkat yksilöt, enkä voisi livahtaa uljaasti tieheni.
Ulkona oli vielä kylmä. Tuuli pyöri hiuksissani ja liehutti suojapukuni helmoja. Kävelin hitaasti lampea kohti ja tunsin itseni vanhojen filmien sheriffiksi kulissikaupungin pääkadulla, matkalla kohti lainsuojattomia.
He olivat kaikki jo rannalla. Kävelin piirin läpi keskelle ja kättelin kumppaniani. Hän näytti hämmästyneeltä, mutta jotenkin minäkin halusin pitää kiinni omista tavoistani.
Joku, liekö kylän seremoniamestari, toi paikalle veitset. Otin toisen niistä käteeni. Se ei tuntunut mukavalta. Sitä ei oltu suunniteltu minua varten. Käännyin puolisoani kohti. Hän seisoi jalat vähän harallaan, puukko alas ojennetussa kädessä, kuin penis. Tunsin itseni naiseksi.
Kun taistelu alkoi, me pyörimme toistemme ympäri pitkään ja huidoimme aseinemme. Olin voimakkaampi ja ulottuvampi kuin hän ja piankin huomasin, ettei minulla ollut hänestä suurta vaaraa. Silti en voinut lävistää häntä kiiltävällä terälläni. Kait ajattelin, että tästä pelistä voisi tulla tasatilanne, että otamme avioeron ja elämme kumpikin. Mutta niin ei tietenkään käynyt. Minä kompastuin hiekkapakkaan ja kaaduin selälleni ottaessani varomatonta askelta taakse päin. Hän ryntäsi oitis minun kimppuuni, kohotti veitsensä ja oli valmis työntämään sen kurkkuuni. Silloin minuun iski jonkinlainen alkeellinen itsesuojeluvaisto. Tartuin toisella kädelläni kohti minua iskevään ranteeseen ja toisella kädellä upotin veitseni ylitseni kumartuvaan riemuitsevaan hahmoon. Pyörähdin alta pois, ja hänen verensä lainehti hiekkaan. Hän oli kuollut jo, ennen kuin ehdin nousta seisomaan. He kuolivat helposti, mikä luonnollisesti johtui heidän tavastaan elää.
Katselin hiekalle tuupertunutta olentoa. Hän oli pienen ja onnettoman näköinen ja minä olin surmannut hänet. Väkijoukko riemuitsi ympärilläni, lähimmät taputtelivat hartioitani. Tiesin oman kulttuurini iskostuneen minuun niin tiukkaan, että heräisin monet kerrat keskellä yötä paita hiessä, omatunto kipeänä.
Kiersin uhrin kolme kertaa. Mutta en mitenkään pystynyt katkomaan hänen sormiaan. Annoin veitsen seremoniamestarille. Tämä hymyili minulle ja kumartui suorittamaan tehtävää. Käänsin katseeni pois. Syrjäsilmällä näin hänen heittävän sormet lampeen. Sivulta saapuivat toiset, tarttuivat ruumiiseen ja kantoivat sen muualle.
Mutta minä kävelin hurraavan väkijoukon halki alukselleni. Vartijat väistyivät syrjään, huutelivat minulle ystävällisiä sanoja ja toivottivat hyvää matkaa.
Tunsin oloni pahaksi. Murhaajana minulla oli arvo. Ja kuitenkin tajusin, että olin murhaaja vain suhteessa omaan kulttuuriini. Täällä olin äitihahmo, elämän ylläpitäjä.
Minulla oli kiire, ennen kuin he mahdollisesti muuttaisivat mielipiteensä. Otin laukkuni ja ryntäsin sisälle. Suljin ja lukitsin oven. Tarkistin toiminnat. Aktivoin moottorin. Annoin tietokoneelle ajokäskyn. Ja väki kaikkosi alukseni läheltä voiman alkaessa vaikuttaa.
Tartuin ohjaimiin ja näin sormet edessäni. Irrotin otteeni ja vein kädet lähelle silmiäni. Pyörittelin käsiäni. Laskin sormet. Katselin kynnet.
Ihmisen kädet.
Laskin ne tiukasti valvontalaitteille ja lähdin matkaan.
***************
Oikeastaan he olivat minulle aina ystävällisiä. Minä olin tunkeilija. He eivät tienneet minun suunnitelmiani. Ehkä olin tullut varastamaan heidän aarteensa ja raiskaamaan naiset.
Pidin siis luonnollisena sitä, että alustani vartioitiin. Minua ei laskettu takaisin sisälle. Jos tekisin jotain pahaa, en ainakaan karkaisi rangaistustani.
Tälle planeetalle oli lähetetty opetusluotaimia vasta parisataa vuotta sitten. Automaatit olivat neuvoneet heille yleiskieltä ja antaneet sivistyksen alkeet. Kieltä muutama olikin oppinut mukavasti. Tunsin oloni heti kotoiseksi, kun vastaan tuleva asukas kohotti kättään ja lausui: "Bonvenon, amigo!"
Tänne oli toki pidetty aikaisemminkin turvallisuuspoliittisia yhteyksiä kiertoradalta. Mutta planeetan pinnalla olin ensimmäinen vierailija. Minun tehtäväni oli solmia lämpimät suhteet ja ottaa kaikin puolin asioista selvää.
Huomasin miltei heti, etteivät he naistensa puolesta pelänneet. En tietenkään ollut väkisinmakuuaikeissa. En, vaikka Andro-Johanna maistui jo muovilta ja Himovek-tabletit väsyttivät.
Heillä ei nimittäin ollut naisia. He näyttivät kaikki pääpiirteissään samanlaisilta, ja jalkojen välissä heillä oli jokaisella kolmen sentin töpö virtsaamista varten. Minkäänlaisia imetysrauhasiakaan en nähnyt.
He kulkivat alasti. Korkeintaan hiuksissa oli kukka, tai kaulassa ohut seppele. Heidän planeettansa oli lämmin. Vaatteet eivät olleet tarpeen.
Mutta pysyäkseni hengissä minun piti käyttää kevyttä suojapukua. Heidän keskusaurinkonsa säteili niin voimakkaasti, että ilman sitä olisin saanut hetkessä melanooman. Arvelin paikallisten lisääntyvän suvuttomasti. Oletin, että säteily saa aikaan jatkuvia mutaatioita. Näin heistä tuli yksilöitä, ja parhaat jäivät henkiin. Kehitys eteni täällä toisin kuin Maassa.
Pystyin liikkumaan puvussani melko vaivattomasti, koska täällä painovoima oli pienempi kuin kotosalla. Olin paikallisten mielestä voimakas, vaikkakin kömpelö.
Sain asuttavakseni ihan mukavan majan. Söin eräänlaisessa ruokalassa etupäässä kasviksia. Joskus niiden kanssa tuotiin mureaa ja maukasta lihaa.
Hedelmätarhan olin jo nähnyt. Se sijaitsi aivan kylän vierellä. Navettoja tai lääviä en ollut kohdannut, sen kummemmin kuin metsästäviä asukkaitakaan. Kaitpa karjatilat sijaitsivat jossain kauempana.
Luulin jo valmistautuneeni kaikkeen mahdolliseen jo Maassa koulutusvaiheessa, mutta silti ensimmäisen syntymän näkeminen kauhistutti minua.
Oli täysikuu, ja kuten Maassa, myös täällä minuun iski eräänlainen kuviteltu kuuhulluus. En onnistunut saamaan unta kiinni. Niinpä nousin vuoteeltani ja lähdin ulos kävelemään.
Kuu valaisi ympäristön kirkkaasti, ja näin hyvin kävellä. Paikalliset asukkaat tuntuivat nukkuvan kaikki. En nähnyt minkäänlaista liikettä. En kuullut ääniä.
Kävellessäni osuin keskellä kylää sijaitsevan lammikon reunalle. Istahdin sen rannalle ruohikkoon ja katselin kuun siltaa, joka kulki niin kovin tutun näköisenä edessäni. Annoin ajatusteni palata ajassa kauas. Muistin pyöreäpäisen tytön, ja illan, jolloin kastoin kasvoni veteen.
Yhtäkkiä vesi alkoi silmieni edessä väristä. Kuun kuva rikkoutui. Vedestä ilmestyi näkyville jotain suurta ja tummaa. Pelästyin. Käännyin kontilleni ja aloin ryömiä pakoon. Päästyäni pensaikon suojaan, uteliaisuus sai vallan ja pakotti minut seisahtumaan. Jos sieltä tuli jotain, joka halusi syödä minut suuhunsa, ehtisin kyllä paeta lähimpiin taloihin.
Eikä se mikään peto ollut. Se nousi kahdelle jalalle ja pudisteli vettä yltään. Ja kun se sitten kääntyi niin, että kuu valaisi sen sopivasti, näin kyseessä olevan planeetan asukkaan. Ensin luulin hänen olleen yöuinnilla, mutta hetikohta tajusinkin, että näin he syntyvät. Kehittyvät vedessä ja nousevat maalle niin kuin sammakot kotosalla.
Siksi täällä ei ollut lapsia eikä nuorisoa, huomasin.
Vastasyntynyt kääntyi järvelle päin. Hän näytti odottavan jotain, ja pian vesi väreili taas ja toinen samanlainen nousi rannalle.
Minun on tunnustettava, että näky oli jotenkin groteski. Se sekä pelotti että inhotti minua, mutta heti tietenkin ymmärsin, että jos nämä henkilöt seuraisivat Maassa ihmislapsen syntymää, he olisivat sata kertaa enemmän kauhuissaan kuin minä nyt.
Nämä uudet - kaksoset? - lähtivät kävelemään kohti kylää. He menivät keskusaukiolle ja laskeutuivat makaamaan keskellä toria kasvavan puun alle. Seurasin heitä pienen matkan päästä. Kun he näyttivät nukahtaneen, palasin takaisin omaan majapaikkaani. Paneuduin pitkälleni vuoteeseeni, mutta en saanut vieläkään unta. Aina silloin tällöin nousin ylös ja kävelin ikkunaan. Siitä näki hyvin torille. Vastasaapuneet lepäsivät edelleen puun alla. Vasta auringon noustessa näin, kuinka pari vanhusta saapui noutamaan heidät.
Nyt, kun tori oli tyhjä, onnistuin nukahtamaan ja nukuinkin pitkälle päivään.
Herättyäni ja peseydyttyäni menin ulos ja kävelin asuntoon, joka tuntui olevan jonkinlainen kylän johtokeskus. Kysyin pöydän takana istuvalta yksilöltä, miten lapset syntyvät heidän maailmassaan. Minusta tuntui, että hän häkeltyi ja punastui. Odotin jo, että hän alkaa kertoa jostain paikallisesta haikarasta, mutta ei sentään. Hän ainoastaan vetosi ylempiinsä ja sanoi, ettei hän voinut antaa minulle minkäänlaisia asiaa koskevia tietoja ilman lupaa. Kysyin, mistä voisin tavoittaa tällaisen ylemmän. Hän vastasi, etteivät ylemmät olleet paikalla, mutta lupasi ilmoittaa minulle heti, kun nämä saapuisivat.
Loppujen lopuksi, ajan kuluessa, huomasin ettei ketään ylempiä ollut olemassa. Heihin vetoamalla kieltäydyttiin kohteliaasti erilaisista asioista. Jopa toisilleen he saattoivat vastata: "Minun puolestani, mutta kysyn ensin ylemmiltä", mikä siis tarkoitti ehdotonta kieltoa.
Ehkä ylemmät olivat jonkinlaisia jumalia.
Päivät kuluivat, tein minulle määrättyjä tutkimuksia. Onneksi minulla oli aluksesta ulos tullessani mukanani matkalaukussa tutkimuslaitteisto.
Nukuin yöni rauhassa enkä enää kulkenut kuutamossa kylillä. Joskus yritin ystävystyä kyläläisten kanssa, mutta kaikesta päätellen sellainen ei ollut täällä tapana. Välit säilyivät asiallisen viileinä.
Aina silloin tällöin tiedustelin alukseni vartijoilta, koska saisin lähteä. Ja joka kerta nämä valittivat tietämättömyyttään. He ainoastaan noudattivat ylempien määräyksiä.
Opettelin heidän kieltään. Se oli loogista, ja aika ajoin pystyin keskustelemaan sillä yksinkertaisista asioista. Aloin myös tehdä työtä. Ryhdyin talonkorjausapulaiseksi. Kuljin kantamassa mestarini työkaluja pari tuntia päivässä, kun tämä kierteli paikkaamassa kattoja ja tilkitsemässä seinänrakoja.
Kerran tällaisella korjausmatkalla, istuessani katolla pitelemässä paikka-aineksia sillä aikaa kun mestari alhaalla kuumenteli kattopikeä, kuulin sisältä puhetta. Välikatto esti näkemisen, mutta sanat erottuivat selvästi.
" Minä rakastan sinua", sanoi hän, joka oli juuri tullut sisälle.
Minä kumarruin lähemmäksi, enkä hävennyt yhtään kuunnella salaa, sillä halusin tietää edes jotain heidän rakkauselämästään.
"Hyvä on", sanoi hän joka asusti talossa. "Me kohtaamme siis aamulla auringon noustessa lammen rannalla."
Enempää en kuullut, sillä mestari kohosi jo tikapuita astia kädessään. Viimeistelimme paikan. Ja niin päivän työt oli tehty.
Läksin kotiini ja rupesin aikaisin nukkumaan.
Seuraavana aamuna satuinkin heräämään juuri silloin, kun aurinko jo valaisi puiden latvat kylän takana. Muistin eilen kuulemani puheen ja lähdin ulos. Salakuunteluni jälkeen ajattelin ruveta vielä tirkistelijäksi. Vetosin tehtävääni: Minun piti tutustua perusteellisesti kaikkeen mahdolliseen, antaakseni kotona tästä planeetasta mahdollisimman täydellisen selonteon.
Mutta tirkistelystä ei tullutkaan mitään. Liki kaikki kyläläiset seisoivat nimittäin paikalla. Puheensorina kaikui lammen veden yli.
Kävelin paikalle, eikä kukaan katsonut minua pitkään. Ei siis ollut tapahtumassa mitään salaista. Ehkä minut oli unohdettu kutsua mukaan. Ehkä ylemmät olivat kieltäneet.
Katsoin uteliaana ympärilleni. Luulinhan täällä pidettävän häitä. Niin yksinkertainen en ollut, että olisin yrittänyt löytää papin ja huntupäisen morsiamen. Mutta jotain tavanomaisesta poikkeavaa odotin näkeväni.
Väkijoukko muodosti suuren piirin. Menin piirin reunamalle ja katselin toisten olkapäiden yli.
Keskellä seisoi kaksi asukasta. Rakastavaiset. Heidän luokseen käveli yksi kyläläisistä ja antoi molemmille puukon.
"Minä rakastan sinua!" he huusivat molemmat suureen ääneen omalla kielellään. Ja sitten he taistelivat. He pyörivät toistensa ympärillä, sohivat puukoillaan, väistelivät. Ja aina välillä he etääntyivät toisistaan, hymyilivät kauneinta hymyään ja vakuuttivat lempeään.
Lopulta toinen kaatui ja toinen syöksyi hänen kimppuunsa. Voittaja upotti puukkonsa hävinneen kurkkuun ja väki rehahti täyteen huutoon.
Ja voittaja käveli ruumiin ympäri kolme kertaa, tarttui uudelleen puukkoonsa ja katkoi rakastettunsa sormet. Hän viskoi ne yhden kerrallaan kauas veteen.
Niin minä lopultakin ymmärsin heidän rakkautensa, heidän häänsä, heidän lisääntymisensä. Lämpimässä vedessä noista sormista kasvoi uusia yksilöitä, uusia kyläläisiä. Suurin osa sikiöistä kuoli, tietenkin, kun mutaatiot muuntelivat perimää, mutta osa selvisi. Ne, jotka olivat vahvimmat ja terveimmät. Eräänä päivänä he kömpivät maalle ja olivat valmiit elämään siihen asti, kunnes aviosuhteessa joutuisivat äidin osaan.
Paikalle tulivat toiset yksilöt, paloittelivat ruumiin ja veivät sen pois. Enkä minä enää ihmetellyt navettojen puutetta.
Menin asunnolleni enkä inhonnut enkä vihannut heitä. Nukuin vielä tunnin, ja sitten olikin aamiaisen aika. Söin mureaa, hyvin laitettua lihaa ja hedelmiä, ja join vettä päälle.
Tietenkin näin piti käydä. Eräänä päivänä eräs heistä tuli minun lähelleni, kosketti minua kädestä, nauroi silmillään ja sanoi: "Olen rakastunut sinuun". Mutta minä torjuin hänet, työnsin hänet kauhuissani tieltäni ja pakenin alukseni luo. Sillä ei minun sormistani, minun geeneilläni, tulisi pieniä minuja, jotka jonain yönä ryömisivät rivissä rannalle.
"Seis!" komensivat alustani vartioivat asukkaat. "Et saa mennä laivaasi."
"Mutta minä haluan lähteä täältä kotiini", minä itkin. "Haluan päästä rakastamaan niin kuin minulle on hyvä".
"Emme laske sinua, ennen kuin olet vastannut myöntävästi jonkun kosintaan tai kosinut itse. Saat lähteä, jos voitat, kunhan olet suorittanut oman osuutesi kansamme hyvinvoinnin eteen."
"Mutta en minä ole yksi teistä. Miksi teidän on pakotettava minut omaan uskoonne ja omiin tapoihinne?" minä koetin vastustella.
"Ei ole muuta oikeaa", he väittivät edelleen, eivätkä laskeneet minua lähemmäs.
Kuukauden ajan kävin päivittäin keskustelemassa vartijoiden kanssa, mutta asia ei minun kannaltani korjaantunut mitenkään. Aina, kun keksin mielestäni jonkin loogisen vastavedon heidän oppeihinsa päästäkseni lähtemään, he vetosivat ylöspäin, olemattomiin johtajiinsa, eikä keskusteluun tullut järkeä.
Tiesin, etten enää kovin kauan voinut viipyä tällä planeetalla. Kuulin ulos asti, kuinka alukseni tietokone aina silloin tällöin antoi merkin: Lähdettävä pikapuoliin.
Joten lopulta minulla ei enää ollut kuin kaksi mahdollisuutta. Minun piti joko väkisin vallata alukseni, mikä olisi merkinnyt usean yksilön surmaamista (ase minulla toki oli aina mukanani), tai sitten minun piti suostua heidän rakkauselämäänsä, jolloin lieventävissä olosuhteissa ottaisin hengen vain yhdeltä, ellen kuolisi itse. Eettiset syyt puolsivat ehdottomasti jälkimmäistä vaihtoehtoa. Joten eräänä iltana, kun muuan kyläläinen taas lähestyi minua kiilto silmissään, minä olin tehnyt päätökseni.
"Minä rakastan sinua", hän sanoi ja katsoi minua suoraan silmiin.
"Minäkin rakastan sinua", vastasin hänelle, ja tunsin oloni pahaksi, koska valehtelin. Mutta hän ilahtui silminnähden. Kait heillä oli jonkinlainen sisäinen viettipakko tähän peliin.
"Auringon noustessa me kohtaamme", hän sanoi minulle.
Me erosimme valmistautumaan tähän lemmenleikkiin. Menin nukkumaan ja nukuin huonosti. Pyörin selälläni ja ajattelin tulevaa aamua. Miksi he eivät laskeneet minua lähtemään, ennen kuin olin taistellut jonkun heikäläisen kanssa? Oliko kyseessä uskonnollinen rituaali vai pelkkä lisääntymisriitti?
En ollut tapellut koskaan. Toisen vahingoittaminen tuntui minusta mahdottomalta ajatukselta. Mutta mitä muuta saatoin yrittää? Hän tuntui haluavan päästä hengestään mieluummin kuin minä. Ehkä he jotenkin tiedostivat sormiklooneina entisen elämänsä, ja olivat niin kuolemattomia.
Aamu valkeni. Aurinko punasi puiden latvat. Minä huomasin pelkääväni. En ollut koskaan ollut sankarityyppiä. En halunnut antaa henkeäni isänmaan, ihmiskunnan, uskonnon sen kummemmin kuin näiden täkäläistenkään puolesta. Halusin etenkin elää. Hetken harkitsin vielä pakoa.
Pakeneminen oli minusta arvokasta toimintaa. Mutta alustani ympäröivät tarkat yksilöt, enkä voisi livahtaa uljaasti tieheni.
Ulkona oli vielä kylmä. Tuuli pyöri hiuksissani ja liehutti suojapukuni helmoja. Kävelin hitaasti lampea kohti ja tunsin itseni vanhojen filmien sheriffiksi kulissikaupungin pääkadulla, matkalla kohti lainsuojattomia.
He olivat kaikki jo rannalla. Kävelin piirin läpi keskelle ja kättelin kumppaniani. Hän näytti hämmästyneeltä, mutta jotenkin minäkin halusin pitää kiinni omista tavoistani.
Joku, liekö kylän seremoniamestari, toi paikalle veitset. Otin toisen niistä käteeni. Se ei tuntunut mukavalta. Sitä ei oltu suunniteltu minua varten. Käännyin puolisoani kohti. Hän seisoi jalat vähän harallaan, puukko alas ojennetussa kädessä, kuin penis. Tunsin itseni naiseksi.
Kun taistelu alkoi, me pyörimme toistemme ympäri pitkään ja huidoimme aseinemme. Olin voimakkaampi ja ulottuvampi kuin hän ja piankin huomasin, ettei minulla ollut hänestä suurta vaaraa. Silti en voinut lävistää häntä kiiltävällä terälläni. Kait ajattelin, että tästä pelistä voisi tulla tasatilanne, että otamme avioeron ja elämme kumpikin. Mutta niin ei tietenkään käynyt. Minä kompastuin hiekkapakkaan ja kaaduin selälleni ottaessani varomatonta askelta taakse päin. Hän ryntäsi oitis minun kimppuuni, kohotti veitsensä ja oli valmis työntämään sen kurkkuuni. Silloin minuun iski jonkinlainen alkeellinen itsesuojeluvaisto. Tartuin toisella kädelläni kohti minua iskevään ranteeseen ja toisella kädellä upotin veitseni ylitseni kumartuvaan riemuitsevaan hahmoon. Pyörähdin alta pois, ja hänen verensä lainehti hiekkaan. Hän oli kuollut jo, ennen kuin ehdin nousta seisomaan. He kuolivat helposti, mikä luonnollisesti johtui heidän tavastaan elää.
Katselin hiekalle tuupertunutta olentoa. Hän oli pienen ja onnettoman näköinen ja minä olin surmannut hänet. Väkijoukko riemuitsi ympärilläni, lähimmät taputtelivat hartioitani. Tiesin oman kulttuurini iskostuneen minuun niin tiukkaan, että heräisin monet kerrat keskellä yötä paita hiessä, omatunto kipeänä.
Kiersin uhrin kolme kertaa. Mutta en mitenkään pystynyt katkomaan hänen sormiaan. Annoin veitsen seremoniamestarille. Tämä hymyili minulle ja kumartui suorittamaan tehtävää. Käänsin katseeni pois. Syrjäsilmällä näin hänen heittävän sormet lampeen. Sivulta saapuivat toiset, tarttuivat ruumiiseen ja kantoivat sen muualle.
Mutta minä kävelin hurraavan väkijoukon halki alukselleni. Vartijat väistyivät syrjään, huutelivat minulle ystävällisiä sanoja ja toivottivat hyvää matkaa.
Tunsin oloni pahaksi. Murhaajana minulla oli arvo. Ja kuitenkin tajusin, että olin murhaaja vain suhteessa omaan kulttuuriini. Täällä olin äitihahmo, elämän ylläpitäjä.
Minulla oli kiire, ennen kuin he mahdollisesti muuttaisivat mielipiteensä. Otin laukkuni ja ryntäsin sisälle. Suljin ja lukitsin oven. Tarkistin toiminnat. Aktivoin moottorin. Annoin tietokoneelle ajokäskyn. Ja väki kaikkosi alukseni läheltä voiman alkaessa vaikuttaa.
Tartuin ohjaimiin ja näin sormet edessäni. Irrotin otteeni ja vein kädet lähelle silmiäni. Pyörittelin käsiäni. Laskin sormet. Katselin kynnet.
Ihmisen kädet.
Laskin ne tiukasti valvontalaitteille ja lähdin matkaan.
Kommentit