LÄMPÖÄ, LÄMPÖÄ!

 
Novelli on julkaistu Tähtivaeltajassa, nro 4 vuonna 1985. Nykyään lietekaasu on hyvinkin tuttu juttu, ei muistaakseni vielä tuohon aikaan. Stilisoin aika paljon. 

****************

 
img072.jpg



Istuimme kaikki tyrmistyneinä. Matka oli kestänyt kaksikymmentäkuusi vuotta. Olimme tulossa kotiin. Jäljellä oli enää kolmen kuukauden matka.
     Ihminen oli ensimmäistä kertaa käynyt vieraan auringon luona. Alfa Centaurin kolmoistähden planeetat oli tutkittu. Eipä niiltä mitään ihmeellistä löytynyt. Ne olivat joko kylmiä jääpalasia tai hehkuvia kivipalloja, seassa muutama kaasujättiläinen. Elämää emme löytäneet. Mutta monenlaisia tutkimustuloksia meillä oli tiedostot täynnä.
     Ja juuri nyt, kun olimme saapumassa Maahan viettämään eläkepäiviämme, tapahtui tämä. Tietokone näytti kohauttelevan olkapäitään. Kapteeni kysyi uudestaan:
     - Eikö mitään ole tehtävissä?
     - Ei mitään. Energia ei riitä sisälämmön ylläpitämiseen perille asti. Mutta olkaa huoleti, minulle ja alukselle ei käy kuinkaan. Tulen toimittamaan tiedostot Maahan onnellisesti. Tämä on ensisijainen tehtävä. Ei siihen teitä tarvita.
     Meidän mielestämme meitä kuitenkin tarvittiin. Ainakin eläkkeellä elämiseen, savusaunan lämmittämiseen, uistimen vetoon ja vanhusten lempeen. Niinpä me aloimme miettiä keinoja, miten välttäisimme paleltumiskuoleman.
     Sähkölämmitys ei tullut kauan kuuloon. Virtaa riitti ainoastaan välttämättömään. Tämän tietokone selvitti  useampaan kertaan: En voi vaarantaa alusta. Lämpöä saatte hieman. Lisäksi voin ylläpitää himmeän valaistuksen, ilmanpuhdistuksen, vessan ja vesihuollon. Ruokaakin toimitan. Olen jo ilmoittanut kuolemastanne Maapallolle. Lisäyhteyksiä ei sallita.
     No niin. Avaruuspukumme eivät pitäisi meitä lämpimänä, niiden akut loppuisivat nopeasti. Meillä ei ollut edes puuta nuotioon, jonka olisimme sytyttäneet keskelle miehistösuojaa.
     - Kauanko voit pitää lämpötilamme plussan puolella? kysyimme tietokoneelta.
     - Kaksitoista vuorokautta, se vastasi. - Kunhan käytätte vain yhtä huonetta.
     Ja matkamme kestäisi vielä  yhdeksänkymmentä yötä ja päivää.
     Kapteeni oli hiljainen mies. Ei hän yleensäkään paljon puhellut, ja nyt vielä vähemmän. Hänhän oli vastuussa meistä. Mutta pirujako teet, kun tietokone on tehnyt monta miljardia laskutoimitusta ja ilmoittaa sen jälkeen tilanteen ehdottoman toivottomaksi.
     Kapteeni teki sen ainoan mahdollisen ratkaisun: Hän sulki tietokoneen ehdottelevan puolen ja alkoi itse miettiä.
     - Teepä nyt ratkaiseva keksintö, hän kehotti pääinsinööriä. - Laita lämmitys. Sytytä tuli. Paistata päivä.
     - Jaa, sanoi insinööri. - Voisihan tuota yrittää. Onko biologilla mitään mukavaa kaapissaan?
     - Yhtä ja toista, vastasi biologi.
     Ja kolmestaan kapteeni, biologi ja insinööri lähtivät kaappiin tutustumaan.
     - Tehkää meille edes lämmitysryypyt! huusi navigaattori perään.
     Tunnin kuluttua miehet palasivat, ilman ryyppyjä. Mutta kaikenlaista muuta tavaraa he kantoivat mukanaan.
     - Me teemme lämmityslaitoksen, sanoi insinööri.
     - Entä mitä te poltatte siinä? kysyi tutkimusassistentti.
     - Metaania, ilmoitti biologi.
     - Niinpä tietenkin, tokaisi äskeinen assistentti.
     Tottahan me kaikki tiesimme, miten metaania valmistetaan. Emme siis tietämättöminä seuranneet sivusta, miten keksijämme puuhailivat astioidensa parissa. Ja jollemme olisi tienneet, kait nuo kolme tietomiestä olisivat sen meille selvittäneet.
     - Minkä päällä istutaan? minä kysyin.
     Pääinsinööri näytti peltipönttöä.
     - Tehkää siihen pehmeät reunat! pyysi toinen aluksen naisista, jolla oli hipiää tällaisille asioille.
     Alusastiasta vedettiin syöttöputki mädättämöön. Tämän yläpuolelle kyhättiin kaasunkerääjä, ja siitä vedettiin putki kuuteen polttimoon. Kaikki oli valmista muutaman tunnin sisällä. Saumat oli kitattu tiiviisti, sekaan ei saanut päästä happea.
     Eniten vaikeuksia tuotti sekoittimen valmistus, mutta pian mädättämön kyljestä pisti esiin tukeva kampi.
     Ja sitten me aloimme valmistaa lietettä. Muutama lehmä olisi selvinnyt urakasta nopeasti, mutta eipä meillä ollut lehmiä. Kaikki piti tehdä itse. Yksi toisensa perään istahdimme pöntölle ja teimme oman osamme. Sekaan lisättiin biologin varastosta lisää tarvittavia bakteereita. Onneksi kaikkea löytyi.
     Kuntoiluakin riitti. Yhden piti olla aina vuorollaan sekoittamassa lietettä, jotta seos pysyisi soveliaassa tilassa.
     Me söimme. Me söimme ja heti perään me taas söimme. Lieteastia oli iso, mutta iso sen piti ollakin. Meidän oli saatava paljon kaasua varastoon jo näiden kahdentoista lämpimän vuorokauden aikana.
     Pikku hiljaa aluksemme kylmeni. Tietokone alensi lämpötilaa aina niin, että jäljellä oleva energia riitti kotimatkaan.
     Ja me laitoimme päivällistä ja illallista ja söimme tukevasti yöllä ja aamulla, ja silloin tällöin lietteen täydennyspisteessä oli jono.
     Eräänä päivänä tietokone ilmoitti kevyesti: Joudun laskemaan lämpötilan nollan alapuolelle. Pankaa vaatetta päällenne, huomenna on jo viisi pakkasastetta, ylihuomenna kymmenen.
     Päätimme odottaa ylihuomiseen, ennen kuin käynnistäisimme lämmityksemme. Kyykimme ja ähkimme ja toivoimme, että tehostetut anaerobiset bakteerimme olivat pitäneet työstään ja panneet parastaan saadakseen aikaan runsaasti metaanikaasua. 
     Eristimme huoneemme muista tiloista kaikin mahdollisin käytettävissä olevin keinoin. Vessaakaan emme tarvinneet. Emme halunneet lämpömme lähtevän luotamme.
     Meillä oli vatsavaivoja. Omakin kaasuntuotantomme oli käynnistynyt. Röyhtäilimme, piereskelimme ja oksentelimme. Oksensimme tietenkin säiliöön, kait sinne kelpasi. Ehkä syömätönkin ruoka olisi kelvannut, mutta emme uskaltaneet kokeilla.
     Palelimme ja haisimme. Viimeisen yön ennen tulen sytyttämistä makasimme toisiimme kietoutuneina, kaikkien löytämiemme vällyjen alla. Seuraavana aamuna, kylmän kohmeessa, silmäripset jäässä, menimme porukalla lähimmän kaasuputken luokse.
     Pääinsinöörin kädet tutisivat, hän pudotti sytytyslaitteen kaksikin kertaa, ennen kuin sai siihen tulen. Hengityksemme huurusivat. Kapteeni aukaisi hanaa. Pääinsinööri toi tulen vierelle. Sininen liekki hulmahti miltei kattoon asti. Molemmat miehet hypähtivät taakse päin. Kapteeni pienensi liekkiä. Puolimetrinen riitti.
     Minua huimasi. Me saattaisimme jäädä henkiin. Tai mistä sen tietää, ehkä polttoaine palaa loppuun jo hetkessä, ehkä liekit eivät riitä lämmittämään hyistä tilaa.
     Kapteeni ja insinööri sytyttivät viisi muutakin tulta. Otimme käsineemme pois ja tunnistelimme ilmaa liekkien lähellä. Lämmittivät ne. Ja olihan huoneen eristys huippuluokkaa. Käsiä alkoi pian kuumottaa. Veimme kädet kauemmas, pyörähtelimme ympäri itseämme lämmittäen, katselimme lämpömittarin lukemien hidasta nousua, puhuimme, jopa nauroimmekin.
     - Ja sitten syömään, sanoi kapteeni, ja me valmistimme itsemme juhlapäivällisen.
     Tiesimme  jokainen tarkasti, kauanko meillä oli vielä matkaa edessämme. Kaksi ja puoli kuukautta. Joten me söimme ja otimme lisää.

     Viikko vielä, veljet ja sisaret. Viikko vielä. Kaksi meistä on kuollut, sydämenpysähdykseen. Emme tunkeneet heitä lietteeseen vaan nostimme heidät kylmään eteiseen, nopeasti, jottei turhan paljon lämpöä lähtenyt heidän mukanaan. Viikko vielä, me olemme lujasydämisiä, me kyllä kestämme!
     Ottakaa hanhenmaksaa, syökää lohta, kävisikö sisäfilee? Tuleeko neidille ranskalaisia perunoita vai riisiä? Kas tässä leipää ja juustoa, erinomaista makkaraa. Ehkä hernekeittoa, siitä vasta tehoa irtoaa! Minkälaisena herra haluaa lampaanlihansa, tuleeko kapteenille pihvi kypsänä vai puoliraakana? Maistakaa tätäkin viiniä! Saako olla kahvia vai teetä, konjakkia vai likööriä? Entä jälkiruoka, ehkä jotain kiisseliä?
     Kenen vuoro pyörittää, kenen istua pytyllä? Otapa hieman lesettä rahkan kanssa, talkkunaa ja mustikkaa, kuka haluaa lisää poronkäristystä? Aika kuluu, kuluu, enää kuusi, enää viisi vuorokautta. Kenen vuoro nukkua, kenen illastaa? Enää neljä, onko kolme? Otetaanpa taas! Mutta lamppu, olemmeko tyhmiä neitseitä, miksi lamppumme himmenevät? Miksi meidän on niin kylmä? Voi hyvät ihmiset, enää kaksi vuorokautta, syökää!

     Ja sitten meidän piti sulkea puolet liekeistämme, loputkin paloivat vaivalloisesti. Taapersimme vatsat pitkällään varovaisesti ympäri huonetta varoen sydämiämme. Piti ottaa loppukiri.
     Me söimme, ja taas. Me joimme, joimme terveellisiä ja epäterveellisiä juomia, keittoja ja vellejä. Ja me pyöritimme kampea.
     Ja matka jatkui.
     Huomenna!
     Huomenna me sukellamme Maan ilmakehään eikä meitä enää palella. Kitkalämpö kuumentaa aluksemme ja me voimme sulkea loputkin liekkimme.
     Tietokone, kerro mikä on tilanteemme? Säilymmekö hengissä, riittääkö lopussa viilennys, emmehän me kuole lopuksi kuumuuteen? Ette kuole, se kertoo. Kun ette tähän mennessä kuolleet, ette kuole vastakaan. Ilmoitin elämisenne jo Maahan.
     Ja aluksemme jarrutti ja suunnisti ja ikkunasta me katselimme Maata emmekä ikävöineet sen ravintoloita.
     Ja niin sammui viimeinen liekkimme, mutta aivan kohta se tapahtuisi! Maapallo ottaisi meidät vastaan lämpimään syliinsä, pian me olisimme kotona, aivan pian.
     Me heilahdimme ja kohahdimme, me syöksyimme tulivanana, liitelimme, me leijuimme, ja lopuksi laskuvarjot laskivat meidät alas ja viimeisillä latauksillaan tietokone piti lämpötilan sopivana. Me laskeuduimme, maalle me laskeuduimme, suurelle kentälle, ja monet olivat meitä vastassa.
     Töyssäys. Olimme perillä, ja me itkimme kädet toistemme kaulalla ja ihmettelimme, kuka saisi sadat kilot hyvää kukkamultaa, jonka olimme valmistaneet hyisten kilometriemme aikana. Presidentti! Hänelle me sen lahjoitamme, kiitollisina ja kunnioittaen.
     Ovi avautui. Astuimme ulos. Raikas tuuli kävi kasvoihimme. Jalkamme hoippuivat vatsojemme alla. Kävelimme pitkin punaista mattoa. Kättelimme. Tiedemiehet ryntäsivät ohitsemme alukseen tutustumaan tiedostoihimme.
     Valokuvakoneet vinkuivat. Kuljimme juhlasaliin ja istuuduimme pöydän ääreen. Kauniit tytöt ja pojat kantoivat eteemme mitä hienoimpia herkkuja. Pihvejä ja seläkkeitä. Viinejä ja konjakkeja.
     Rouva presidentti toivotti meidät tervetulleiksi. Ylipiispa piti pienen rukouksen.
     - Kun teillä loppumatkalla oli suuren vaaran paikka, te varmaankin turvauduitte Taivaalliseen Isäämme ja pelastuitte, rakkaat veljeni ja sisareni, hän lopetti.
     Me hymysimme. Sitten me tyrskimme, ja lopulta me nauroimme röhönaurua kaikki.
     - Ei, hyvä ylipiispa, sai kapteeni lopulta sanottua. - Pahimmalla hetkellä me turvauduimme johonkin paljon paljon konkreettisempaan.....