Kerran sanoin jostain novellista, että tuohan on kuin minä kirjoittaisin, että vesi jäätyy. No kirjoita, sanoivat toiset. Piti tämä kirjoittaa. Fysiikka lie todenmukaista, valetta on, ettei veden olemusta tiedettäisi galaksin nurkilla. Mutta tämä onkin kuvannollista kerrontaa. Novelli ilmestyi Spin-lehdessä 4/84.

********
 


Piiplaneetan väki oli ensimmäistä kertaa pitkällä avaruusmatkalla. Rikki, fosfori ja kloori tuoksuivat ja lämpötila oli miellyttävä viisisataa kelvinastetta. Ulkopuolella vaani avaruuden hirvittävä kylmyys, mutta aluksen eristykset olivat tehokkaat ja lämmityslaitteet peuhasivat. Eikä miehistöllä suinkaan ollut hiki, sen mallinen lämmöntasausjärjestelmä oli heille tuiki outo. Eihän heidän planeetallaan edes ollut vettä. Miten olisikaan, niin kuumassa paikassa. Tosin jossain kaasukehän yläosissa oli tuota ihmeellistä ainetta havaittu. Jotkut olivat onnistuneet sitä pieniä määriä laboratoriossa valmistamaankin.
     Kuka tahansa nyt kultaa omisti, ja hopeoita ja kupareita ja platinaa, puhumattakaan timanteista ja muista jaloista kivistä. Piiplaneetta lienee syntynyt hyvinkin lähellä supernovaräjähdystä, koska raskaita alkuaineita riitti yli kaiken tarpeen. Mutta vettä hankkivat kotiinsa vain kaikkein rikkaimmat, maksoivat siitä suuret summat ja pitivät parin desilitran annoksiaan kirjahyllyissä, hyisissä lasisissa sammioissa kuplimassa. Voi häntä onnellista, joka löytäisi vettä enemmänkin ja kuljettaisi kotiinsa, hänellä olisi aarretta elää leveästi loppuikänsä.
     Mistä minä sitten tunnen heidän tarinansa, heidän hikensä ja muut puutteensa? Enhän minä asu heidän luonaan, en edes voi laskeutua heidän planeetalleen ilman suuria varotoimenpiteitä. No, minä kuulin sen kerran, eräällä armottoman kylmällä ammoniakkiplaneetalla jo kymmenen vuotta sitten. Nyt minä sen kerron. Tosin minun ei pitäisi puhua koko asiasta, aihe on siirtolassamme ehdottomasti kielletty. Me kiellämme juuremme. Pakko onkin, kun juurillemme on kustu niin pahasti, että ne on pitänyt kiskaista irti. Sillä maapallokaan ei ole enää samanlainen kuin ennen. Vesi senkin tuhosi, happamat sateet ja muut laskeumat. Vesi on vaarallista, tai ei mikään sinänsä ole vaarallista, ennen kuin se joutuu kaiken maailman älyllisten olentojen haltuun.
     No voi hitto, taas minä saarnaan. Minunhan piti kertoa piiplaneettalaisista. He tulivat maahan vasta kun me jo olimme lähteneet. Yksikään kasvi ei vihertänyt enää, meri velloi tummana ilman planktonia, öljy kuohui aalloilla ja tehtaiden punatiilet rapautuivat. Niihin aikoihin he saapuivat, kiersivät korkealla  muutaman kierroksen ja huusivat suoraa huutoa. Vaikka en minä ole heitä tavannut enkä tiedä, osasivatko he huutaa. Ei minulle kerrottu edes, miltä tämä tulipätsiporukka näytti. Mutta huusivat tai eivät, joka tapauksessa he laskeutuivat eivätkä löytäneet ketään, tarkastelivat rakennuksia ja virastoja, heittelivät kruununjalokiviä pelloille, sotkivat kullat soihin, potkivat mersujen kylkiin lommoja ja arvostivat aivan toisia asioita.
     Mitä me sitten muka arvostimme?  Ei, en sano mitään. Mutta totuus on, että viimeisinä aikoina kalat kelluivat vesissä valkeat vatsat ylöspäin, eikä ihmisillä ollut juurikaan lapsia. Miksi olisi ollut, sellaisessa paikassa. Meitä elää täällä Kuussa enää pari sataa, eikä kukaan ole kovin nuori.
     Me olemme Ne Viimeiset, meistä on paljon  puhuttu ja kirjoitettu. Emme me mitään marttyyrejä ole, paremminkin sanoisin, että olemme kliseeporukkaa. Kohta me kuolemme, yksi kerrallaan. Luulenpa, että olen pian yksin elossa. Olen nuorin, ja aikoinaan liikuin paljon ja säästin aikaa kiitäessäni lähes valon nopeudella. Niin kuin silläkin matkalla, jolloin tämän kuulin:
     Piiläiset seisoivat lämpöpuvuissaan rantakalliolla ja katselivat vettä. He ajattelivat planeettansa rikkaimpia asukkaita, totta kai, ja heille syttyi himon kiilto silmiin. Hekin halusivat vettä astiaan kuplimaan, ja tässä sitä oli paljon, monta merellistä.
     "Otamme niin paljon kuin pystymme!" he touhusivat ja kävivät toimeen. He avasivat kylmäkuljetussäiliön räppänän ja imaisivat sisustan täyteen nestettä.
     "Tämän me myymme kalliista hinnasta kotona!" he leuhkivat ja ylvästelivät käynnistäessään koneitaan ja valmistellessaan samalla omaa kohtaloaan. Ulvahti moottori, kiertyi gyroskooppi, suhahti ilma ja loiskahti rantavesi, raketti kohosi eikä kauankaan niin ilmakehä oli jäänyt taakse ja kuljettiin kohti kotiplaneettaa.
     Mutta nyt alkoi armoton rapsahtelu ja rutina. Miehistö kääntyili levottomana perää kohti, kokki heilautteli veistään  ja perämiehen  ruori vilahti tarkkuusasentoon. Kapteeni lähetti pari matruusia katsomaan, mistä oli kyse. Hirveitä olikin tapahtumassa. Kuljetuskammion seinät pullistelivat, oli haljeta koko kulkuneuvo.
     "Hittolainen" (tai jokin paikallinen sana, mistä sen tietää), sanoi kapteeni. "Tämähän on aivan hurja aine, se laajenee kylmetessään eikä tee niin kuin kaikki kunnon kalut, jotka pakkasella supistuvat.
     "Mikä meidät nyt pelastaa?" hätäili lastipäällikkö pelokkaan näköisenä, ja hermostuneita olivat toki muutkin, sillä suunnaton omaisuus oli karkaamassa kostuttamaan lähiavaruutta.
     "Me lämmitämme vettä", keksi kapteeni mietittyään  jonkin aikaa. "Suuntaamme pakokaasuja säiliön seinämille. Kyllä se siitä supistuu ja asettuu aloilleen".
     Niin he tekivät. Suuttimet käännettiin ja vähän kaasuteltiin, ja kas, pian seinämät palautuivat ennalleen ja näköelimet miehistösuojassa kirkastuivat. Varmuuden vuoksi päätettiin lämmittää vielä vähän.
     Tietäähän sen, kuinka siinä kävi. Koko perä räjähti, alus heittelehti ja vesihöyry sihisi tyhjyyteen.
     Pääinsinööri sai muuten heti loistavan ajatuksen: Rakennetaan kone, joka sytkyttelee tämän uuden voiman avulla galaksia laidasta laitaan...


*********************


Lopuksi ote Helsingin Sanomista 28-9-2013, Johanna Sinisalon kolumni: