Planeettojen kapellimestari

Saatteeksi

2015-02-23T11:37:00+02:00

Keväällä 2014 täytin 70 vuotta, ja sen kunniaksi Wanhat Herrat julkaisi kokoomateoksen minun tieteisnovelleistani. Siirsin novellit tähän järjestyksessään, ja samalla mukana ovat tiedot julkaisemisajankohdasta ja -lehdestä sekä mahdollisista käännöksistä toisille kielille. Kuviakin pistin lehdistä mukaan, vaikka niiden käyttöön en ole keneltäkään lupaa kysynyt.

Näpäyttämällä Blogi-arkistosta kohtaa 2015, ja siiten helmikuu, saa esille sisällysluettelon.

Perinne

2015-02-23T11:33:00+02:00

PERINNE

Perinne ilmestyi Aikakoneen nuomerossa 3/84. Seuraavana vuonna se palkittiin vuotensa parhaana suomalaisena scifi-novellina Atorox-palkinnolla. Novelli on ilmestynyt suomeksi novellikokoelmassa Atoroxin perilliset (Ursa 1998), italiaksi kokoelmassa La Lingua Fantastica, englanniksi lehdessä Feast of friends, ruotsiksi lehdessä Enhörningen 8/2002 sekä esperantoksi kokoelmassa Sferoj 6. Lisäksi tämä on luettu sekä paikallisradiossa että Ylen Ykkösessä (Radioteatteri, Ismo Kallio) 1991.

Luilla hakattiin kiveen. Kaikki oli valmiina ja väki kokoontui ristikolle seuraamaan oikeuden päätöksen toteutumista. Virta kuohui ja syöksyi aukkoon luolan seinämässä. Netim käveli tuomareiden saattamana pitkin virran reunamaa. Hänen päänsä oli pystyssä, eikä hän näyttänyt pelkäävän. Kun ristikko läheni, hän painoi päänsä. Vain Sekv tiesi, miksi. Muut luulivat, että Netim katui rikostaan. Vain Sekv tiesi, että hän puristi suunsa vasten nahkaisen säkin suuta ja puhalsi siihen ilmaa. Ja vain Sekv tiesi, miksi Netim näin teki.
     Jonkin aikaa sitten Netim oli vienyt Sekvin luolan reunamille, pois valoista, ja oli selittänyt hänelle Totuuden. Että luolan ulkopuolella oli toinen maailma, maailma jota he, grotanot, eivät olleet koskaan nähneet. Eivätkä tulisi koskaan näkemään, elleivät tekisi juuri kuin hän. Ja Netim oli antanut ohjeet, joita Sekv ei unohtaisi koskaan. Ja ennen kuin Sekvin tulisi astua virtaan, myös hänen tulisi antaa tietonsa eteenpäin, ja löytää yksi henkilö, johon hän saattaisi ehdottomasti luottaa, ja joka uskoisi häntä.
     Netim seisoi nyt ristikolla, jonka kaksi ylintä puuta oli nostettu syrjään. Virran vartijat seurasivat sivusta, ettei mitään arvokasta virrannut ohitse heidän huomaamattaan. Silloin tällöin he poimivat virrasta puun taikka jotain muuta – kangaspalan, kuolleen eläimen. Ja Estr kohosi kivelle ja nosti soihtuaan.
     - Olet rikkonut meidän sääntöjämme, hän sanoi. – Ja siksi sinun on kuoltava. Me annamme sinut virralle, jota olet häväissyt. Kuolemallasi sovitat rikoksesi, emmekä enää ole sinua vastaan.
     - Olin oikeassa, huusi Netim. – Meidän maailmamme ulkopuolella on toinen maailma, se maailma, josta kaikki meidän lahjamme saapuvat. Virta ei niitä synnytä, vaan jokin, joka on meidän ulkopuolellamme ja meitä suurempi.
     Väki kohisi, vihamielisesti, ja Netim astui virtaan ja antoi itsensä imuun. Hetkessä hän katosi näkyvistä, ja virran vartijat tarttuivat puomeihin ja sulkivat virran portin. Tuomio oli pantu täytäntöön, ja virran voima oli sulkenut epäilijöiden mielen. Virta oli voimakkaampi kuin he, virta oli oikeassa eikä muuta jumalaa ollut.
     Heimon vanhimmat kokoontuivat päätulen ympärille. Ensin he käsittelivät normaalit asiat, jakoivat vahtivuorot ristikolle, menivät läpi luettelon tuotteista, jotka olivat edellisen kokouksenjälkeen takertuneet ristikkoon, jakoivat tavarat ja laskivat polttopuut ja niiden riittävyyden. Puita virta toki jakoi runsaasti, eikä luolan ikuinen päätuli päässyt sammumaan. Sitten käsiteltiin ravintotilanne, jaettiin ristikkoon takertuneen eläimen liha ja tasattiin kalastusryhmän saamat kalat.
     - Heimo voi hyvin, sanoi Estr. –Polttopuut ja ruoka riittävät. Eläimen nahka annetaan sille, joka on vuorossa.
     Ja niin Sekv sai nahan, ja hän taatusti tiesi, miten sen jonain päivänä käyttäisi.
     - Seuraa synnytysvuoron jako, sanoi Estr. Hän tarttui luuhun, sijoitti sen rummun kalvolle, värisytti rumpua ja luetteli halukkaiden nimet ja tunnusmerkit. Sitten hän kohotti kalvon korkeuksiin ja antoi sille viimeiset voimakkaat sysäykset. Naisten kuoro lauloi hiljaisella äänellä uuden elämän hymniä. Ja kalvo laskeutui alas ja vanhinten ryhmä kumartui kalvon ylle.
     - Lumies, sanoi Estr, ja sivummalla seurannut Sekv tunsi pistoksen vatsassaan. Tämä oli hänen onnenpäivänsä, sillä Lumies eli hänen kanssaan. Nyt heille oli annettu oikeus saada lapsi. Lapsi, joka täyttäisi Netimin jättämän paikan.

     - Me voimme saada lapsen, sanoi Sekv palattuaan asuinpaikalleen.
     - Vihdoinkin, huusi Lumies ja heittäytyi Sekvin päälle.
     - Vaikka sääliksi käy Malicia, sanoi Lumies sitten. – Hän odottaa, ja heidän on heitettävä lapsi virtaan, kun tämä syntyy.
     - Joskus tulee heidänkin vuoronsa, sanoi Sekv ja kovetti mielensä. Kukaan ei koskaan luopunut saamastaan edusta näissä olosuhteissa.
     - Kasvata lapsi hyvin, hän sanoi sitten Lumiesille. – Minä en ole ikuisesti teidän kanssanne.
     - Kuinka niin? kysyi Lumies, eikä näyttänyt tyytyväiseltä.
     - Minulla on suurempi tehtävä, sanoi Sekv ja lähti valon ulkopiiriä kiertäen kulkemaan kohti muita ryhmiä.

     - Meidän luolamme on suuri, hän sanoi seuraavalla asuinpaikalla. – Ja virta, joka syöksyy siihen, on suuri ja voimakas. Mutta te olette nähneet valon välkähtävä ylhäältä, sieltä, minne savu nuotioistamme katoaa. Minä sanon teille, siellä on toinen maailma, ja siitä maailmasta saapuu meidän virtamme. Ja siihen maailmaan se myös kulkee täältä lähdettyään.
     - Me emme usko sinua, he sanoivat. - Ja jollet olisi meidän tuttavamme ja ystävämme, me ilmiantaisimme sinut ja joutuisit virtaan. Mutta nyt, paranna tapasi, niin saat elää. Älä syötä meille sellaista, jonka me kaikki tiedämme valheeksi. Meidän maailmamme on kaikki, eikä sen ulkopuolella ole mitään.
     Ja Sekv jatkoi matkaansa eteenpäin seuraavalle paikalle ja sanoi saman, ja samoin hänelle vastattiin, ja kului pitkä aika ja eräänä päivänä Lumies sai pienen tyttären, ja tyttärelle annettiin nimi Charm.
     Ja sitten Sekv vihdoin löysi nuorukaisen, joka kohottautui hänen puheensa voimasta pystyyn ja sanoi: Noin minäkin olen sen ajatellut. Ja Sekvin sydän täyttyi riemusta ja hän pyysi nuorukaista olemaan hiljempaa, ja sitten hän alkoi siirtää jo kauan sitten itse saamaansa tietoa eteenpäin.
     - Tuolla meidän maailmamme ulkopuolella on toinen maailma. Siellä käyskentelevät vapaina nuo eläimet, joita joskus kuolleina tarttuu meidän seulaamme. Siellä kasvavat juurillaan ne puut, joita virta kuljettaa polttopuiksemme. Ja siellä lentävät siivillään linnut ja pärisevät koppakuoriaiset, ja vähän meidän kaltaisemme olennot kutovat ihmeellisiä kankaita ja kantavat vettä muovisilla ämpäreillä, ja veneillään he kulkevat yli vesien. Ja katse kantaa rajattomiin, koska seiniä ei ole, ja kirkkaus on jatkuvaa kuten meidän salatussa savuaukossamme, paitsi öisin, jolloin siellä äärettömässä katossa vilkkuvat ne pienet kirkkaat valot, joita mekin joskus vahingossa päänuotion ulkopuolella aukosta näemme.
     - Mitä ne tuikkivat valot ovat? kysyi nuorukainen, nimeltään Jun, ja kumartui eteenpäin.
     - Ne ovat kaukaisia maailmoja, vastasi Sekv uneksien. – Siellä on lisää maata ja vettä ja taivasta, eikä rajattomalla vapaudella ole loppua.
     - Minä uskon, sanoi Jun, ja tiesi, kuinka hänen joskus tulisi käymään.
     - Älä pelkää, vastasi Sekv hänen pelkoonsa, ja kääntyi vielä tiukempaan nuorukaisen puoleen. – Sillä tieto ja viisaus voittavat pelon ja vankeuden, ja ulkopuolella meitä odottaa elämä ilman puun ja ruoan puutetta. Elämä, jossa me olemme vapaita, eikä meillä ole koskaan nälkä eikä vilu.
     - Mutta miten me sinne pääsemme?
      - Kuuntele siis tarkkaan, sanoi Sekv, ja selitti hänelle keinon. – Ja kun minä olen lähtenyt, anna tiedon kulkea. Ja jollekulle, johon luotat, jätä kaikki tämä tieto ja anna hänelle tie.
     - Minä annan, sanoi Jun ja painoi nämä sanat sydämeensä.

     Kun grotanojen vanhimmat tulivat Sekvin luo, tämä ei edes pelännyt. Hän oli jo kauan tiennyt, että tämä hetki oli tulossa.
     - Tiedät, miksi me tulimme, sanoi Estr, ja nuotion valo leimahteli hänen silmissään.
     - Tiedän, sanoi Sekv ja katsoi johtajaa silmiin, ja tämän silmistä nuotion valo lävisti hänen aivonsa ja hän seisoi suorana.
     - Ja tiedät, kuinka sinun käy?
     - Tiedän. Te tapatte totuuden.

     Lumies puristi tyttöä rintojaan vasten.
     - Kuinka minun nyt käy? Ja lapsen?
     - Teidän ei käy kuinkaan. Ja minun käy paremmin kuin luuletkaan, sillä minä olen valmistanut entistä isomman pussin. Jonain päivänä tulen takaisin ja tuon teille ikuisen valon, ja silloin voit olla ylpeä miehestä, joka on tehnyt sinulle noin suloisen lapsen.
     Mutta Lumiesin katseessa viipyi epäily ja tuska, mutta hän oli ääneti, hän tiesi, että Sekv tarvitsi nyt kaiken mahdollisen tuen. Ja Sekv kulki toiselle nuotiolle ja selvitti Junille: Jos minua ei kohta näy jälleen, tee isompi pussi. Ja Jun lupasi, eikä Sekv ollut enää huolissaan maailmankaikkeuden tulevaisuudesta.

     Luilla hakattiin kiveen. Grotanot saapuivat joka puolelta seuraamaan teloitusta, sillä muutakaan seurattavaa heillä ei juuri ollut. Ja monien mielestä kuolisi taas vapauden ajatus, eikä se jäisi elämään muihin kuin Juniin: Isompi pussi, hän toisteli mielessään seistessään paikassa, jossa tyrskyt kastelivat hänet.
     Ja Sekv asteli pitkin virran reunaa, pää pystyssä, ja vähän ennen ristikkoa hän laski päänsä. Hänen huulensa pusertuivat vasten nahkaisen pussin suuta, joka hänellä oli kainalossaan, ja voimakkain puhalluksin hän täytti sen äärimmilleen ilmaa.
     Sekv astui varoen avatulle ristikolle ja kuunteli Estrin sanat, ja malttamattomana hän astui virtaan ja antautui sen kulkuun. Vesi takertui häneen ja lähti raahaamaan häntä kiihtyvällä nopeudella. Jo muutaman miehenmitan jälkeen ilmatila yläpuolelta loppui, ja vesi täytti koko uoman. Sekv irrotti säkin kainalostaan ja vei sen huulilleen. Kun keuhkot olivat halkeamaisillaan, hän raotti vähän pussin suuta ja imaisi suunsa täyteen jo kerran hengitettyä ilmaa. Nopeasti hän sulki pussin uudelleen, mutta silti paljon sisällöstä pääsi purskahtamaan luolan kattoon. Hän tunsi huolestuvansa, mutta uskoi silti selviävänsä. Kohta hänen oli pakko jälleen siemaista lisää ilmaa, ja sitten taas, ja sitten taas. Mutta kulku jatkui, eikä luola loppunut, eikä hänen pussissaan ollut enää mitään. Hän liukui pitkin luolan tasaiseksi hioutunutta yläseinää, ja suurella ponnistuksella hänen onnistui avata pussin suu ammolleen. Hän työnsi päänsä pussin sisään ja yritti imeä keuhkoihinsa vielä viimeisetkin ilman rippeet.

Suuren vuoriston juurella laaksoon työntyi joki luoksepääsemättömän vuoren onkaloista. Paikalla, jossa omenapuut kuvastuivat virtaan, kulkivat rantatiellä nuori tyttö ja hänen isoisänsä. Linnut lauloivat ja oli kevät ja tytön mieli oli elämää täynnä. Hän hyppeli sinne tänne, poimi kukan, kuunteli tuulta, haistoi ruohon ja tunsi auringon lämmön. Ja yhtäkkiä hänen kulkunsa pysähtyi ja hän jäi katsomaan virtaa.
     - Katso, isoisä, hän sanoi, ja hänen kevääseensä tuli suru. – Hukkunut pieni apinaparka.
     - Omituista, vastasi isoisä. – Niitä tulee aina silloin tällöin. Ja aina niillä on pussi päässä.

Eristys

2015-02-23T11:32:00+02:00

ERISTYS

Novelli on ilmestynyt Portin numerossa 1/1984. Lopusta korjasin pahan ajatusvirheen. Näköjään jo 30 vuotta sitten mielipiteeni ihmiskunnasta on ollut pessimistinen. Mihinkäpä se siitä olisi muuttunut. Olin muuten täysin unohtanut tällaisen tarinan kirjoittaneeni. Odotin jännityksellä loppuratkaisua.
********************

- Seuraavana asiana esityslistalla on erään aikaisemmin perustamamme rangaistussiirtolan nykytila, sanoi esittelijä.
     - Ja minkä niistä? tiedusteli päällikkö.
     - RS numero viiden. Sinne siirrettiin geneettisiä rikollisia noin viisisataa tuhatta vuotta sitten. Ja tänä aikana he ovat tyhjästä saaneet aikaan kaikenlaista.
     - Minkälaisia rikollisia? kiinnostui pääsihteeri.
     - Heillä oli geneettisiä virheitä, jotka tekivät heistä väkivaltaisia. Heidät eristettiin, ja heidän muistinsa pyyhittiin tyhjäksi. Eli niin tyhjäksi, kuin silloin pystyttiin. Monille jäi joitain taitoja jäljelle.
   - Oliko siellä alkuperäistä väestöä?
   - Ei, silloin oli jo kielletty käyttämästä asuttuja planeettoja tällaiseen toimintaan. Ja kun geenimuuntelu pääsi alkuvaikeuksistaan, rikolliset parannettiin, ikä siirtoloita enää perustettu.
     - Onko tätä siirtolaa tarkkailtu jälkeen päin?
   - Sen parissa on puuhaillut jatkuvasti muutamia sosiologian osastoja. Eräs tällainen teki äskettäin huomautuksen heidän nykytilastaan.
     - Ja mikä siinä on niin ihmeellistä?
     - He ovat lähtemässä pois siirtolastaan. Se on estettävä jotenkin.
     - Voiko heidät parantaa?
     - Se ei kuulemma käy päinsä. He eivät tiedä olevansa sairaita. He luulevat päinvastoin olevansa jotain suurta. Jos heitä yrittää parantaa, syntyy suuri melu, ja me vaarannamme itsemme.
     - Saisimmeko lyhyen historiikin siirtolasta? pyysi päällikkö.
     Historioitsija nousi seisomaan ja selaili papereitaan.
     - Kyseessä on melko laaja kokonaisuus. Ihmeellistä on, että he ylipäätään ovat selvinneet hengissä. Tosin tällä hetkellä näyttää siltä, että he voivat itsekin tuhota itsensä minä hetkenä hyvänsä. Mutta silloin, kun heidät jätettiin planeetalle, siellä oli jo melko kehittyneitä apinoita, jotka hallitsivat kivityökalujen käytön ja tunsivat tulen. Rangaistut tosin hävittivät nämä alkuperäiset asukkaanalut muutamassa vuosisadassa sukupuuttoon. Tänä aikana he itse raaistuivat entisestään. Yhteiset viholliset etupäässä saivat aikaan sen, että rangaistut ja heidän jälkeläisensä olivat pakotetut toimimaan yhdessä. Jo tältä ajalta on peräisin heidän vimmattu halunsa liittyä pienryhmiin, jotka ovat jatkuvasti toistensa kimpussa. Tämä on pitänyt lajin lukumäärän kurissa viime vuosiin asti.
     - Ovatko sodat siis loppuneet?
     - Eivät. Mutta tällä hetkellä ne ovat alueellisia. Suurempi konflikti on kuitenkin leijunut ilmassa jo edellisestä miltei yli koko planeetan riehuneesta sodasta lähtien. Siitä on nyt kuutisenkymmentä vuotta.
     - Entä historian jatko? Mitä tapahtui alun rähinöiden jälkeen?
     - Heidän koko historiansa on sotien ja väkivaltaisuuksien historia. Siinä ohella he ovat kuitenkin onnistuneet hämmästyttävässä määrin kehittämään teknologiaansa. Viimeisen sadan vuoden aikana kehitys on ollut erittäin nopeaa. Ja kuten esittelijä sanoi, nyt he ovat jo irottautumassa meidän kiusaksemme.

     Päällikkö kääntyi papereittensa puoleen. - Ennustatte heistä hankaluuksia. Osaavatko he matkustaa ilman aikahukkaa?
     -Eivät osaa, sanoi tekninen johtaja. - Mutta heillä on valmius siihen. Tällä hetkellä kukaan heistä ei vain osaa edes kuvitella tällaista mahdollisuutta. He ovat liiaksi kiinni erään neronsa luomassa suhteellisuusteoriassa, eivätkä huomaa, että tämä teoria on, sanoisinko, suhteellinen. Mutta seuraava nero kyllä huomaa sen.
     - Ja koska tämä seuraava nero mahdollisesti syntyy?
     - Lienee jo kapaloissaan kuseksimassa, vastasi tähän prognosoija, joka oli tunnettu vähemmän soveliaasta puhetyylistään.
     - No jatka, kehotti päällikkö prognosoijaa. - Minkälainen on mielestäsi tuleva kehitys?
      - He keksivät pikamatkailun, energiaratkaisu selviää heille, he tuhoavat osan planeetastaan, mutta aina muutama kymmenen prosenttia jää paikalle haisemaan. Ja he lähtevät kohta lentelemään ympäri galaksia ja mukanaan heillä on niin paljon aseita kuin aluksiin vain mahtuu. Ja aina kun he tapaavat sivilisaatioita, he vaativat näitä alistumaan alaisikseen, elleivät sitten tapa näitä jo ennen alkuesittelyä. Eikä heille mahdeta mitään, koska muualla ei ole olemassa aseita eikä armeijoita.
   - Löytyykö vielä muita rangaistussiirtoloita? Siis, onko meillä pian lisää samanlaisia ongelmia?
   - Ei ole, sanoi historioitsija. - Tämä on ainoa geneettisesti parantumattomien siirtola, joka on enää pystyssä. Muut neljä ovat jo tuhonneet itsensä ajat sitten.
   - Voisiko tuossa siirtolassa sitten olla jotain hyvääkin? Se on sentään säilynyt näinkin kauan elossa, puuttui puheeseen galaksikuraattori.
   - Epäilemättä siellä on sellaisiakin mutaatioita, jotka toimivat aivan galaktisen etiikan mukaan. Mutta he ovat niin suurena vähemmistönä, ettei heillä ole sananvaltaa, sanoi historioitsija.
   - Eikö heidän etenemistään voisi pysäyttää niillä keinoilla, mitä meillä on? ehdotti kuraattori.
   -Olisi erittäin arveluttavaa ruveta valmistamaan aseita, kielsi sosiologi. - Koko galaksi saastuisi.
   - Onhan meillä jonkinlaisia aseita villieläimiä vastaan, sanoi kuraattori. - Eivätkö ne tehoa?
   - Ne tainnuttavat. Voisitko sinä mennä nuijalla hakkaamaan hengiltä tainnutetun olennon?
   Kuraattori vapisutti inhoten poskiaan.
   - Mitä me sitten teemme? ihmetteli päällikkö. - Onko ylilääkärillä ehdotusta asian ratkaisuksi? Miten voisimme suojella itseämme heiltä vaipumatta silti heidän tasolleen?
   Ylilääkäri räpytteli silmiään nolon näköisenä. - Minä arvasin, että tähän tässä päädytään. Te haluatte uuden muistinpuhdistuksen, jotta saisimme vielä viisisataa tuhatta vuotta aikaa.
   - Onnistuuko se? kuului useammalta taholta.
   - Totta kai se onnistuisi, mutta samalla meidän pitäisi puuttua heidän persoonallisuuteensa. Ja se taas ei käy päinsä, eettisistä syistä. Geenimuutokset pitäisi tehdä nukutuksessa yhdelle kerrallaan, enkä näe mitään keinoa toteuttaa sitä.
   - Entä tekninen virasto? Päällikkö kääntyi teknisen johtajan puoleen.
   Tekninen johtaja kohautti hartioitaan. - Minulla on ehdotus, jollei kenelläkään muulla ole enää mielessään mitään.
   Sosiologi viittasi. - Voisiko heidät ottaa galaktisen liiton jäseniksi, ja sitten pitää säännöksin kurissa?
   Historioitsijaa nauratti. - No ei taatusti. Et taida tajuta, minkälaisesta porukasta me nyt keskustelemme.
   - Joten puheenvuoro on teknisellä puolella, totesi päällikkö.
   - Me emme voi tuhota heitä emmekä myöskään voi tehdä geenimuutoksia tai muistinpyyhintää. Käsittääksemme emme voi myöskään aidata heidän järjestelmäänsä. Tämä kuluttaisi liikaa energiaa ja sammuttaisi heidän aurinkonsa pikavauhtia. Emme voi myöskään päästää heitä keskuutemme.Joten minusta meillä ei ole muuta keinoa, kuin toimittaa heidät uuteen rangaistussiirtolaan.
   - Toiseen maailmankaikkeuteen? arvasi sihteeri.
   - Se lienee ainoa mahdollisuus, myönsi tekninen johtaja. - Pystymme tekemään sen. Nukutamme siirtolan asukkaat, suojaamme heidät kuorella, laukaisemme kolme lähitähteä supernoviksi ja suuntaamme energian heidän aurinkokuntaansa. Lisäksi lähin maailmankaikkeus on erittäin sopiva karkotuspaikaksi.
   - Eivätkö sen toisen maailmankaikkeuden asukkaat joudu kärsimään? kysyi sosiologi.
      Toisia hymyilytti.
   - Etpä taida olla kovin hyvin selvillä edes naapurimaailmankaikkeudestamme, sanoi tekninen johtaja. - Heidän maailmassaan värivoiman vakio on pari prosenttia suurempi kuin meillä, ja tästä johtuen kvarkit eivät ole voineet yhtyä protoneiksi, eikä siellä näin ollen ole ainetta ollenkaan.
   - Eikö tämä lähetettävä aurinkokunta sitten hajoa välittömästi?
   - Jätämme suojakuoren. Se vie vain hieman energiaa eikä aiheuta ongelmia. Kunhan pysyvät sen sisällä. Ulos suuntautuvat alukset hajoavat.
   - Eiköhän tehdä sitten näin, totesi päällikkö. - Siirretään heidät ensi tilassa. Jos he yrittävät kömpiä sieltä ulos, palataan uudelleen asiaan.
   - Eivät kömmi. Heillä ei ole lähitähtiä siirtoenergiaksi. Tämä on lopullinen ratkaisu, sanoi lääkäri.
   - Hyvä on. Tekninen puoli toteuttaa asian, päätti päällikkö lopuksi.
   Ja eräänä päivänä Maapallon yöpuolen ihmiset katselivat kummissaan taivasta, jolla ei näkynyt ainoatakaan tähteä.

Elämän kaipuu

2015-02-23T11:31:00+02:00

ELÄMÄN KAIPUU

Tämä on julkaistu Spinin numerossa 3/84. Näännyksiin asti selitin aikanaan, miksi matkailija ei riemastu suuresti elämää löytäessään, enää en jaksa. Edelleen olen näin tyytyväinen.

*******************'

Katselin alapuolellani leviävää näkymää ja minun oli omituinen olla. Maailma vaikutti Maalta: sen päävärit olivat sininen, valkoinen ja vihreä, sen koko sopi kuvioihin samaten kuin sen etäisyys keskustähdestä, ja keskustähden spektriluokkakin oli oikea.

     Sen toki tiesin etukäteen, tämän olivat varmistaneet monivuotiset tutkimukset jo ennen kuin lähdin matkalle. Mutta mikään ei ollut taannut, että keskustähti olisi samanlainen vielä nyt, kun lopultakin olin saavuttanut päämääräni.
     Katselin ympärilleni avaruusaluksen observatoriossa, yritin arvailla, missä suunnassa Aurinko oli, eikä minulla ollut siitä aavistustakaan. Syötin tietokoneelle toivomukseni, ja se käänsi kaukoputken oikeaan suuntaan. Katsoin okulaariin, suurensin kohteen äärimmilleen. Pyysin tietokonetta merkitsemään ristikolla Auringon, ja se teki toiveeni mukaan. Katselin seutua ja tunsin olevani kaukana.
     Sitten käännyin takaisin kohteeni puoleen. Pitkä horros tuntui vielä jäsenissäni – huolimatta tekniikan huimasta kehityksestä avaruusalukset olivat saavuttaneet vasta kymmenennen osan valon nopeudesta. Saattoi olla, ettei siitä pidemmälle koskaan päästäisi. Vaikka – ainakin sen olin oppinut – sanoja ”ei koskaan” oli tarpeetonta käyttää. Kuitenkin jonain päivänä etäisyys menettäisi merkityksensä ja ihminen pääsisi minne ikinä haluaisi. Jollei muuten, hän kääntäisi maailmankaikkeuden laajenemisen supistumiseksi, kiihdyttäisi sitä ja toisi avaruuden laidat luokseen. Sillä ihminen ei ollut tuhonnut itseään, ja sen jälkeen mikään ei ollut hänelle mahdotonta.
     Avaruusalukseni kiersi planeetan kerran kahdessa tunnissa. Kohta minun tulisi laskeutua sukkulaan ja jättää alukseni kiertämään planeettaa tietokoneen valvonnassa. Luotin tietokoneeseeni ja tiesin, ettei minua siinä suhteessa kohtaisi mikään vaara. Kun palaisin, avaruusalukseni olisi täsmälleen siinä, missä sen piti olla.
     Tietokoneeni oli hiljaa. Niin kuin kaikki tietokoneet olivat olleet vuosisatoja jo ennen lähtöäni. Niiden aikaisempi puhevimma keinotekoisine huumoreineen oli tehnyt monet matkustajat hulluiksi pitkien matkojen kuluessa. Monta konetta oli tuhottu säpäleiksi ja vielä useammilta oli kirjaimellisesti leikattu kieli irti. Roikkunein johdonpätkin ne olivat palanneet matkoiltaan ja lentäjät olivat kironneet ne alimpaan kaatopaikkaan. Niinpä minunkin tietokoneeni kertoi pyynnöstäni tietonsa kaikessa rauhassa näyttöpäätteelle, ja jos sillä oli jotain kiireellistä sanottavaa, se ilmoitti halunsa hälytysvaloin ja merkkiäänin.
     Minun piti mennä tuonne alas. Katsoin päämäärääni ja tiesin, että se näytti lupaavalta. Se näytti jopa lupaavammalta kuin aikoinaan maan päällä olimme osanneet aavistaa. Sen vihreä väri kertoi kasvillisuudesta ja sen turvin elävästä eläimistöstä. Ja missä oli elämää, siellä saattoi olla joku, joka ahnein silmin tarkkaili taivasta ja tiedosti sen tapahtumat.
     Olin jo kokeillut radioaalloilla, mutta planeetta oli hiljaa. Se ei toki merkinnyt mitään, saattaisin silti löytää järkeviä olentoja, jotka joko käyttivät meille tuntematonta tietojenvälityskeinoa, tai sitten eivät olleet vielä päässeet runonlaulantaa pitemmälle.
     Ihmiskunta oli tutkinut Linnunrataa pitkään. Tähti toisensa perään oli tarkastettu, sen planeetat menty läpi, eikä mitään ollut löytynyt. Ei ensimmäistäkään elävää solua, ei kasvia, ei bakteeria, ei virusta, ei matoa eikä hyönteistä. Suuret konferenssit olivat miettineet kysymystä elämän muodoista, monet viisaat olivat väittäneet, ettemme tuntisi elämää elämäksi, vaikka sitä löytäisimmekin. Ja elämälle oli haettu tuntomerkkejä, mutta jokaisesta niistä ihminen tunsi itsensä.
     Tämä oli ihmiskunnan tähän mennessä rohkein yritys. Olin jättänyt maapallon taakseni, ja se odotti minun selontekoani juuri tästä planeetasta. Ellei tämä tuottaisi tulosta, ihminen keksisi jotain muuta. Hän matkustaisi kauemmas ja syvemmälle, ja jollei hän löytäisi mitään tästä ulottuvaisuudesta, hän vaihtaisi ulottuvuutta niin kauan, että löytäisi itselleen kumppanin. Tai tietäisi ehdottoman varmasti, ettei koko maailmankaikkeudessa ollut muuta elämää. Ja sittenkin hänelle jäisi epäily, ettei hän tuntenut kaikkia aineen ja energian olomuotoja, ja että jossain tilassa, jota hän ei osannut kuvitella, häntä odottaa joku.
     Sillä elämä etsii elämää, ja sitä minäkin olin tekemässä. Retkikunnat olivat saaneet kerran toisensa jälkeen mitä erilaisimpia tieteellisiä tehtäviä päämääräkseen, mutta tarkoitus oli aina sama: Etsikää ja löytäkää. Ottakaa yhteys. Sillä jos elämää löytyisi edes yhdestä paikasta maapallon ulkopuolelta, silloin ihminen voisi olla varma, että maailmankaikkeus kuhisee ajattelevia olentoja, ja on ainoastaan ajan kysymys, koska niihin saadaan yhteys.
     Tietokone ilmoitti minulle äänimerkillä, että sillä oli minulle asiaa. Kytkin näyttöpäätteen päälle ja kone ilmoitti, että mikäli halusin laskeutua seuraavalla kierroksella, minun piti ruveta toimimaan. Niinpä aloin toteuttaa satoja kertoja harjoiteltua ohjelmaa. Menin sukkulaan, ja pian kaikki oli valmista.
     Tietokone oli etsinyt minulle laskeutumispaikan, ja kun laskuvarjot aukenivat, aloin erottaa yksityiskohtia planeetan pinnasta. Ensimmäiseksi olin tietenkin nähnyt meret, mutta nyt kiinteän pinnan korkokuva alkoi piirtyä aivoihini. Maata oli alle puolet pinta-alasta, siinäkin suhteessa tämä maailma vastasi kotiplaneettaani.
     Vihreän allani täytyi olla kasvillisuutta, ja sukkulan koneet analysoivat jo kaasukehää. Sen lukemat tuntuivat tutuilta ja turvallisilta, oli kuin olisin tulemassa kotiin. Sitä mukaa kuin laskeutuminen edistyi, tämä tunne voimistui. Ja kun sukkulan tietokone lopulta laski minut pinnalle, minun mieleni oli täynnä iloa ja tyytyväisyyttä. sillä ihmisen etsimistyö oli nyt loppunut, ja hän oli löytänyt.

     Sukkula lepäsi ruohikolla sinisen taivaan alla ja puro virtasi lähellä sitä. Perhoset lepattelivat loistavanväristen kukkien lomassa ja niityn reunalla puiden välissä lenteli lintuja, ja erään kiven kupeelta katseli outoa saapujaa kaksi älyä täynnä olevaa silmää.
     Menin ulos, enkä ollut ollenkaan varovainen. Ilma oli samanlaista kuin maassa, ja ruoho kahisi jaloissani. Ja vaikka vastaani tuleva olento ei suuremmin muistuttanut ihmistä, hän oli siro ja kaunis.
     Kohotin käteni kämmenet alaspäin tervehdykseen, ja hän teki samoin. Sydämeni lämpeni ja riemu kohotti palleaani. Astuin vastaanottajani luokse, ja me kosketimme moneen kertaan toisiamme.
     Lähimpien viikkojen aikana meistä tuli ystäviä, ja vietin hänen ja hänen ryhmänsä kanssa aikaa paikallisen vuoden verran. Opin heidän kielensä ja tiesin, että ihmiskunta saisi heiltä paljon viisautta.
     Mutta sitten minun oli lähdettävä. Tutkimusmatkailijan on palattava takaisin niiden luokse, jotka ovat hänet lähettäneet, kertomaan tuloksista ja odottamaan uusia tehtäviä. Ja minä tiesin, että tulisin pyytämään pääsyä uudelleen tänne, samalle niitylle, samaan maailmaan, tuomaan terveisiä maapallolta ja kutsumaan tämän meille uuden maailman olentoja veljiksemme.

     Niin minä nousin sukkulaan ja me sanoimme hyvästit. Minä lupasin palata, ja he lupasivat odottaa minua. Ja sukkula kohosi ja kohtasi erheettä avaruusaluksen, jonka koneisto ryhtyi työhön – laskemaan reittiä kotiin ja valmistelemaan alusta pitkään matkaan sekä minua horrokseen.
     Astuin kaikessa rauhassa vuoteelleni. Ihmisen laskelmat olivat olleet täysosuma. Juuri tässä kohden tätä galaksia ja juuri tällaisen auringon ympäriltä ihmisen itsepäisyys oli lopulta saanut palkkansa. Minä tiesin, että minua odotettiin malttamattomasti kotiin, joten annoin alukselle välittömästi lähtöluvan.
     Virtapiirit leimahtelivat, moottorit sysäsivät aluksen eroon planeetan radalta, ja kotimatka alkoi. Piankin vauhti yltäisi valon kymmenesosaan, vaikka silloin minä olisin jo unessa. Mutta kahdenkymmenenyhden ja puolen miljoonan vuoden kuluttua koneet taas herättäisivät minut, ja voisin kertoa omille lajitovereilleni, ettemme ole yksin.
     Andromedan galaksissa on elämää.

Sana maailmankaikkeuden ratoksi

2015-02-23T11:30:00+02:00

SANA MAAILMANKAIKKEUDEN RATOKSI

Novelli ilmestyi Portissa 4/83. Hieman muuttelin tekstiä, eli korjasin kieliasua.

*******************

Aikaa oli kulunut kauan, ja Maan ihmiset kulkivat jo Galaksia ristiin rastiin, ja he tunsivat olevansa lähetysmatkailijoita ja heillä oli järjen ja viisauden sana tuomisinaan. Planeetoilla, joilla ei vielä ollut älyä kyllikseen, he pysähtyivät ja rupesivat sitä istuttamaan.

     Taas kerran he saapuivat uudelle auringolle, ja sen läheltä he löysivät elinkelpoisen planeetan, jolla elämä jo versoi. Ja tätä planeettaa me seuraamme hetkisen verran kauemmin.
     Maan avaruusalus kierteli planeettaa muutaman viikon ja kartoitti sen elämää. Planeetan pinnalla oli vaikka minkälaista vipeltäjää, ja sieltä seasta tutkijat löysivät omalaatuisen tutun rodun, joka keikkui puissa, ja jotkut sen jäsenet olivat jo laskeutuneet puusta maahan ja ottaneet kiviä käteensä.
     - Kas siinä, sanoi aluksen päällikkö, eikä mitään epäilyä enää ollut.
     Laumasta erotettiin seitsemäntuhatta yksilöä ja muut tuhottiin. Ja näille seitsemälletuhannelle asetettiin kaikki tieto salvan taakse, sillä kyllä aivoihin tietoa mahtuu.
     Ja ihmisten matka jatkui ja viisaus eteni.
     Mutta me odotamme miljoonat vuodet, ja katso: nyt on pimeä keskiaika ja planeetalla elämä elää miekkojen ja vapahtajan aikaa.
     Ja eräänä päivänä kävi niin kuin käydä piti. Erään naisen aivoissa salpa ratkesi ja hän tiesi liikaa. Ja kuten arvata saattaa, hän ei malttanut pitää tietoa omanaan vaan rupesi sitä levittämään.
     - Noita, huusivat toiset kaikki ja polttivat naisraukan roviolla, koska tämä tiesi enemmän kuin muut.
     Mutta koska aika oli otollinen, alkoi raksahduksia tapahtua siellä ja täällä, ja roviot paloivat entistä kiihkeämmin. Kunnes lopulta roviot eivät enää riittäneet, tieto lisääntyi kiihtyvää vauhtia, ja piti siirtyä miekkaan ja kirveeseen. Ja kuten arvata saattoi, älyllinen elämä väheni planeetan pinnalla ja jäljellä olevat kävivät yhä riemuimmin rinnoin taistoon pahaa vastaan.
     Ja eräänä päivänä ajateltiin enää yhdessä ainoassa paikassa, ja sieltäkin yksilöt vähenivät ja vähenivät, kunnes lopulta heitä oli vain kaksi jäljellä.
     - Piruja on kaikkialla, totesi toinen heistä.
   - Mutta me taistelemme kiusaajaa vastaan viimeiseen asti, totesi toinen.
     Ja niin ensiksi puhuneen aivoissa naksahti, ja yhtäkkiä hän tiesi.
     - Kuule, hän sanoi. – Me olimme väärässä. Kuitenkin totuus on niin, kuin harhauskoiset ovat sitä levittäneet.
     Ja toinen nosti miekkansa ja surmasi tämän, joka yritti olla erilainen kuin muut. Mutta sitten raksahti taas, ja viimeinenkin planeetan asukas sai osakseen koko Galaksin viisauden. Hän katseli ympärilleen autiota planeettaa, kyteviä rakennuksia, katkottuja päitä, vapahtajan kuvia, ja sanoi:          - Piruako minä itsekseni rupean täällä viisastelemaan.
     Ja niin hän syöksyi miekkaansa ja kuoli, ja muurahaiset ryntäsivät hänen kimppuunsa ja päättivät jättää kitiinikuorensa sikseen.

Veljmiehet

2015-02-23T11:29:00+02:00

VELJMIEHET

Julkaistu lehdessä Portti, 3/83. Novelli ilmestyi myöhemmin myös antologiassa Keskiyön mato Ikaalisissa (Ursa 1991). Tämä oli ensimmäinen novelli, jonka hyväksymisestä sain tiedon - Nikkonen soitti puhelimella. Olinpa melko tyytyväinen.

**********************

Avaruusalus lipui hiljalleen maata kiertävälle radalle lähelle maan ilmakehää. Sen mittauslaitteet laskeutuivat ilmakehään ja mittasivat sen koostumuksen.

     - Miltä näyttää? kysyi komentaja.
     - Hyvältä näyttää, sanoi ylin kemisti. – Kaasukehässä on kaikkea sitä, mitä me tarvitsemme.
     - Hyvä. Mutta me olemme rehellisiä matkalaisia ja meidän on saatava selville, onko tämä planeetta asuttu, sanoi komentaja. – Jos siellä on ylipäätään jonkinlaista elämää, me emme voi varastaa sen kaasukehää.
     Ja Miro ja Dubo laskeutuivat pienellä aluksella pinnalle. He osuivat niitylle suuren puun katveeseen ja he menivät ulos ilman hengityslaitteita, koska tätä kaasua saattoi hengittää kuinka vain.
     - Kaunis paikka, sanoi Miro.
     - Mutta vaikuttaa asumattomalta, sanoi Dubo.
     He olivat laskeutuneet maanviljelijä Miettisen niitylle, ja maanviljelijä Miettisen sonni tuli epäluuloiseksi. Se ryntäsi sarvet pystyssä kohti Miroa ja Duboa eikä näiden auttanut muuta kuin rynnätä ajassa muutama vuosi taaksepäin. Ja sitten oli aivan rauhallista, sillä sinä vuonna maanviljelijä Miettisellä ei ollut sonnia.
     - Huh huh, sanoi Miro ja tarkisti, oliko sukkula seurannut heitä. Olihan toki.
     - Hyvä näin, sanoi Dubo, ja he palasivat sukkulaansa ja nousivat parikymmentä kilometriä ylöspäin ja siirtyivät takaisin reaaliaikaan.
     - Tarkistetaanko vielä? kysyi Miro.
     - Totta kait, mehän olemme huolellisia tutkijoita, sanoi Dubo, ja he siirsivät sukkulaa hieman sivummalle ja laskeutuivat uudelleen.

     He menivät ulos ja olivat Kuopion torilla.
     - Hui, huusivat torikauppiaat.
     - Mänkee pois, huusivat toriasiakkaat.
     - Pii poo huusivat kohta palokunta ja poliisi, ja punaisia ja keltaisia ja mustavalkoisia autoja ryntäsi torille ja miehiä ja letkuja syöksyi niistä ulos.
     - Lähdetään, sanoi Miro, eikä palokunnalla ollut muuta ruiskutettavaa kuin Veljmiehen patsas, josta tulikin aika puhdas.
     He vetivät viikon syöksyn eteenpäin, mutta ei siitä ollut apua. Kalakukkoja satoi sukkulan seiniin jo ennen kuin he kerkesivät ovea avaamaan. Niinpä heidän oli välittömästi kohottava ilmaan ja palattava oikeaan aikaan.
     - Joko uskotaan? kysyi Miro.
     - Eiköhän yritetä vielä kerran, sanoi Dubo, joka oli epäluuloinen luonnoltaan.
     - No mikäpäs siinä, sanoi Miro ja vetäisi muutaman kilometrin etelään.
     Siinä sattui olemaan rautatie, ja kun matkailijat astuivat ulos aluksestaan, taas oli tavaraa tulossa silmille. Helsingin juna töhisi ja röhkyi kohti, kiskoilla kun oltiin, ja vihelsi vielä vihaisesti.
     - Ei, pois täältä on lähdettävä, sanoi Miro, eikä ihmetellyt enää yhtään.
     - Näin on, sanoi Dubo epäilemättä ollenkaan, ja sukkula kohosi ilmaan, palasi automaattiselta kymmenen sekunnin syöksyltä eteenpäin takaisin reaaliaikaan yhtä automaattisesti ja suunnisti kohti emäalusta. Sinne saavuttiinkin sitten ilman suurempia hankaluuksia, mitä nyt yhden lentokoneen takia piti kiertää viikon verran takapuolelta.
     - Mitä sanotte? kysyi komentaja, kun kaverukset istuivat kapyysin penkillä huoahtamassa ja nauttimassa välipalaa. – Oliko siellä elämää?
     - Ja paskat, sanoi Miro. Ei minkäänlaista elämää.
     - Kaikki kulki ajassa yksiviivaisesti suoraan eteenpäin, sanoi Dubo. – Ei pienintäkään poikkeamaa missään. Me yritimme monta kertaa, ja aina sama tulos.
     - Selvä on, totesi komentaja. – Imaistaan kaasut sisään.
     Ja koska aika ei tuottanut heille ongelmaa, ilmakehä imaistiin aluksen uumeniin sekunnissa, ja matka jatkui.
     Eikä Veljmiestä pesty enää koskaan.

Koska aika palaa

2015-02-23T11:28:00+02:00

KOSKA AIKA PALAA

Julkaistu lehdessä SPIN numerossa 1/84. Tämä oli minun ensimmäinen julkaistu novellini ja lehden toimituksesta löytyy kaksi tuttua wh-nimeä: Haarikko ja Mäentaka. Muutaman ilmiselvän kielivirheen olen korjannut, muuten teksti on alkuperäinen.

***********************

Tapasin hänet Galaksin laitamilla ravintolassa, ja jollei hän olisi istunut ainoassa aitiossa, jossa oli edes yksi paikka vapaana, en olisi mennyt hänen luokseen. En siitäkään huolimatta, vaikka olen elämäni varrella nähnyt satoja omituisia älyllisiä olentoja. Eikä se niinkään johtunut hänen omasta ulkonäöstään - hän olisi miltei sulautunut maapallon suursuojiin - vaan hänen, sanoisinko, "kotieläimistään". Sillä hänen päänsä päällä istui neljä eräänlaista hämähäkin näköistä eliötä, joiden lonkerot kiemurtelivat alas joka puolelta hänen päätään.
   Mutta koska muualla ei ollut tilaa, istuuduin aitioon mahdollisimman kauas hänestä kysyttyäni ensin, oliko paikka vapaana. Hän vastasi, että näin oli asian laita.
   Hän puhui kaunista galaksia ja heti alkusanoista huomasin, ettei hänen hämähäkkien alaisessa älyssään ollut mitään vikaa.
   Naputtelin tilaukseni seinäpaneelin koskettimistolle ja sain kahvia - ainoaa maan juomaa, joka oli hyväksytty aseman listoille.
   Join kahvia hiljalleen, eikä hän tuntunut pitävän pahana, vaikka katselin häntä. Tein kaikkeni, etten olisi osoittanut inhoani. Sitten rupesin puhumaan.
   - Ovatko ne vihaisia? tiedustelin, niin kuin suursuojien tytöt koiria kuljettavilta tädeiltä.
   - Eivät ole, hän hymähti. - Etkä ole ainoa, joka niitä inhoaa. Mutta minun henkeni riippuu niistä.
   Olin omasta mielestäni kiinnostuneen näköinen - Niin?
   - Haluat siis kuulla, hän tiedusteli. - Entä kuinka teidän sivilisaationne on sijoittunut oman katastrofinne jälkeen?
   - Me asumme suursuojissa,minä vastasin. - Pinnalle ei voi vielä mennä. Ylhäällä on jonkin verran mutaatioelämää, luteita ja sen sellaisia. Meiltä menee vielä muutama kymmenen tuhatta vakiovuotta.
   - Niinpä niin, hän totesi. Mekin asuimme suursuojissa. Kun katastrofi tuli, meitä ehti turvaan yli kuusikymmentä tuhatta. Mutta meiltä menivät poikki kaikki yhteydet ylöspäin. Mittarit näyttivät jatkuvasti hirvittäviä lukemia, tähystyslaitteet menivät sekaisin, ja sitten kait sekosimme mekin. Eli minun esivanhempani. He elivät suursuojissa satojatuhansia vakiovuosia. Heitä oli tarpeeksi, jotta elämän kiertokulku pelasi, ja kun väkiluku pidettiin alle puolessa miljoonassa, ei ollut mitään hätää. Mutta kukaan ei uskaltanut yrittääkään ulos. He seisoivat mittareiden ääressä, jotka olivat juuttuneet osoittamaan maksimiarvoja, sukupolvesta toiseen.
   - Kunnes?
   - Kunnes sitten, vain parisataa meidän vuottamme taaksepäin, joku uskalias ryhmä päätti yrittää ihan toisenlaisella innolla ulospääsyä. He kaivoivat salaa käytävät auki, varmistivat ne kiinni takanaan, ja avasivat ovet.
   - Ja pinnalla saattoi elää?
   - Ei toki. He kuolivat kaikki. Heti kun he aukaisivat viimeisen esteen, sisään tulvi kymmeniä nyrkinkokoisia myrkyllisiä kärpäsiä, ja hetkessä kaikki oli ohi.
   - Mutta? minä arvasin.
   Heillä oli radiolaitteet mukanaan, ja ystäviä alhaalla. Ennen kuin ryhmä oli tunkeutunut ulos, se oli onnistunut mittaamaan radioaktiivisuuden pinnalla. Eikä sitä ollut enää liikaa.
   - Entä sitten? minä kiinnostuin.
   - Sitten muutkin uskoivat, että ulos voi jo säteilyn suhteen turvallisesti mennä. Haettiin esille suojapukuja ja kaksi vapaaehtoista kulki suojattuina samaa reittiä kuin edellisetkin yrittäjät.
   - Ja?
   - Ja kärpäset hyökkäsivät heidän kimppuunsa, mutta he onnistuivat pääsemään ulos. Toiset katselivat videolaitteista koko ajan heidän kulkuaan. Maailma oli toisen näköinen kuin aikoinaan. Joskus oli kirjojen mukaan ollut puita ja peltoja ja järviä ja meriä ja kaupunkeja. Oli nytkin puita. Jonkinlaisia liekoja sakeana metsänä. Ja niiden oksilla istui miljoonia tällaisia hämähäkkejä neljittäin muodostelmassa pistelemässä kärpäsiä poskeensa. Ne ovat taivavia, ne poistavat myrkyllisen osan kätevästi nuljauttamalla noilla väkäsillä lonkeroissaan.
   Hän osoitti väkäsiä. Minä kumarruin lähemmäs katsomaan, mutta kun lonkero heilahti, kavahdin takaisin selkänojaa vasten.
   - Nämä eivät ole myrkyllisiä?
   - Eivät. Mutta tavattoman nopeita.
   Minä ymmärsin jo.
   - Te kesytitte nämä istumaan päänne päällä ja suojelemaan teitä kärpäsiltä.
   Hän hymähti. - Juuri niin. Niin kuin näet, lonkerot suojaavat jopa kädet. Meidän piti varustaa itsemme ainoastaan kengillä ja housuilla, mutta vapauduimme kypäristä ja käsineistä.
   - Miksette myrkyttäneet niitä?
   - Meidät oli kerran jo myrkytetty tarpeeksi perusteellisesti. Mutta me teemme työtä koko ajan. Raivaamme peltoja, koetamme saada kasveja kasvamaan, pyrimme palauttamaan planeettamme ekosfäärin sellaiseksi, millainen se kerran oli. Ettekö tekin joskus haluaisi nousta pinnalle?
   Tunsin vihlaisun vatsassani. - Totta kait.
   Sitten olimme pitkään hiljaa ja joimme silloin tällöin kupeistamme. Sitten ojensin hänelle kuppiani ja sanoin: - Maista. Me viljelemme tätä maanalaisissa kasvihuoneissamme.
   Hän joi hieman. - Mukavan makuista, hän sanoi.
   - Entä te? minä kysyin. - Mitä te viette maailmankaikkeuteen?
   - Tätä, hän sanoi ojentaen kuppiaan.
   Maistoin varovaisesti.
   - Se on hyvää, minä sanoin.
   - Niin on, hän vastasi. - Me viljelemme sitä pinnalla, hän sanoi sitten ääni täynnä ylpeyttä ja rakkautta.

Helvetti vai taivas

2015-02-23T11:26:00+02:00

HELVETTI VAI TAIVAS

Novelli on ensiksi julkaistu lehdessä Portti, nro 3 vuonna 1984, nimellä Infero aú chielo. Lisäksi tämä on ilmestynyt kokoomateoksessa Ensimmäinen yhteys, 1988, esperantoksi lehdessä Literatura Foiro ja italiaksi novellikokoelmassa La lingua fantastica.
Novelli tuli neljänneksi Atorox-kisassa 1984, silloin minun Perinne-novellini voitti.

*************'

- Kaksikymmentäneljä tuntia sitten lähettämämme sukkula lakkasi toimimasta ollessaan kilometrin korkeudella planeetan pinnasta, sanoi kapteeni meille ja me menimme mietteliään näköisiksi. Kysyimme, kuinka lentäjille kävi.
     - He pelastuivat heittoistuimineen, ja käyttivät reaktiomoottoreita päästäkseen pinnalle. He kököttävät nyt keskellä omituista ympyrää, eikä heillä ole keinoa päästä pois. Heidän sukkulansa tuhoutui täydellisesti sadassa metrissä. Totta puhuen se räjähti olemattomiin.
     - Onko lentäjiin radioyhteyttä?
     - On. He käsittävät asian niin, että planeetan pintaa peittää eräänlainen robottikerros. Se pystyy lamauttamaan avaruusaluksen kilometrin korkeudelta ja tuhoaa vielä jätteetkin sadassa metrissä.
     - Mikseivät he itse hävinneet olemattomiin sadassa metrissä, eivätkö he olleet jätteitä? minä kysyin.
     - He otaksuvat, että pinta tuhoaa ainoastaan metallia ja kiveä. Eli tuhovimma on tarkoitettu puolustuskeinoksi meteoriitteja vastaan. Heidän heittoistuimensa rakettimoottoreineen ovat kevyttä muovia, siitä syystä he selvisivät hengissä. Onneksi muovista pystytään nykyään valmistamaan melkein mitä vain.
     - No mikä siinä, minä sanoin. - Otetaan muovialus ja mennään pelastamaan heidät.
     - Meillä ei ole, sanoi kapteeni. - Ei muuta pelkästä muovista tehtyä liikuntavälinettä kuin nuo heittoistuimet. Joka sukkulassa on metallia liiankin kanssa. Ja heittoistuimet eivät kykene nousemaan ylöspäin planeetan vetovoimassa.
     - Mitä me sitten teemme? kysyi Mary Lou, joka oli Tomin ystävä. Ja Tom istui ihmeellisellä planeetalla keskellä outoa ympyrää ja oli kuolemassa kahdentoista tunnin kuluttua. Silloin loppuisi happi hänen puvustaan. Kuten kahden muunkin haaksirikkoisen puvusta.
     Päätimme tietenkin järjestää pelastusretkikunnan. Kuten tavallista, tällaiseen tehtävään valittiin vapaaehtoisia, ja kuten tavallista, työnsin itseni mukaan.
     Lisäkseni mukaan halusivat pesunkestävä romani Sandor, sekä Mary Lou. Koetin estellä naista lähtemästä.
     - Et ole sopiva mukaan. Hössötät Tomin puolesta ja teet typeryyksiä.
     - Älä höpise. Olen huolissani, mutta en ole tyhmä.
     Otin heidät molemmat mukaan pelastusmatkalle. Minut kapteeni nimittäin käski ryhmän johtajaksi, koska suomalaisilla on avaruudessa hyvä maine. Kovia työntekijöitä ja vaaratilanteessa luotettavia. Ja maksavat velkansa. Ryyppäämisestä ja sisusta ei enää puhuttu mitään, koska meillä kaikilla oli viinanjuonnin estävä kapseli piilotettuna jonnekin elimistöön, ja siinä sivussa lie hävinnyt sisukin.
     Nousimme sukkulaan ja aloitimme matkan kohti omalaatuista planeettaa. Se oli liki maapallon kokoinen, eikä keskusaurinkokaan kovin paljon poikennut omastamme. K-tyypin tähti pääsarjavaiheessaan. Myös planeetan etäisyys vastasi suhteessa meidän sijaintiamme omassa aurinkokunnassamme, keskellä ekokehää. Planeetan olisi siis pitänyt edes jollain lailla muistuttaa maapalloa. Mutta ei - se oli aivan tasainen eikä sillä ollut kaasukehää eikä tippaakaan vettä.
     Ja sillä oli jotain, joka tuhosi liian lähelle pyrkivän avaruusaluksen.

     Lähestyimme pintaa. Arvelimme olevamme turvassa yli kilometrin korkeudella, joten pysähdyimme leijumaan puoleentoista kilometriin. Katselimme alas liian tasaista pintaa ja pudotimme tutkimuspallon. Kilometrissä menetimme yhteyden siihen, ja sadassa metrissä se räjähti olemattomiin. Pallon tuhonnut energiapurkaus lähti juuri pallon alapuolelta,
     Tarkastelimme pintaa. Se näytti olevan yhtenäisen metallikerroksen peittämä. Kaukoputki osoitti, että se oli palasina kuin koottu palapeli.
     - Hitto vie, se on todella jakautunut yksilöihin, sanoi romani.
     - Mitä järkeä tuollaisissa roboteissa on? kysyi Mary Lou.
     Minä en tiennyt, eikä Sandorkaan, mutta hän tarjosi toista selitystä:
     - Ehkä ne ovat biorobotteja. Jokaisen sisällä on hermokudosta.
     - Mahdotonta, arveli Mary Lou. - Planeetalla ei ole kaasuja eikä vettä. Ei siellä elä mikään.
     - Älä yritä, sanoin minä. - Nuo ovat suljettuja järjestelmiä. Sitä paitsi evoluutio kykenee kyllä kehittämään tyhjiössä eläviä olentoja. Vain elämän syntyyn tarvitaan vettä ja kaasuja.
     Lähdimme liitelemään pitkin planeetan pintaa. Himmeä metalli peitti miltei kaiken tilan. Aina parinsadan kilometrin välein metallipinnassa oli kilometrin läpimittainen ehdottoman pyöreä aukko.
     Ja erään sellaisen aukon keskellä seisoivat ystävämme, emmekä me päässeet heidän luokseen.
     Kun saavuimme heidän ympyränsä yläpuolelle, saimme heihin radioyhteyden.
     - Seisomme eräänlaisella tiheällä ristikolla, sanoi Tom. - Nuo romut eivät näytä lähenevän, mutta ajattelimme mennä niiden luokse ja roikottaa koko ajan jotain edessämme turvaviirinä.
     - Tehkää niin, minä yllytin, ja he lähtivät kävelemään.
     Kymmenen minuutin kuluttua he seisoivat ehjinä seinämän vieressä.
     - Ne ovat puolentoista metrin korkuisia. Niitä yhdistävät jonkinlaiset tikut yksilöstä toiseen. Ne eivät liiku mitenkään. Niillä ei ole jalkoja, ne ovat pelkkiä möhkäleitä. Ei silmiä, ei korvia, sanoi Tom.
     - Ei häntää laisinkaan, lisäsi Mary Lou.
     Juuri silloin emäalus otti yhteyttä.
     - Toisella puolen planeettaa on noin tuhannen neliökilometrin laajuinen joutomaapläntti, joka eroaa muusta planeetasta. Siellä ei näy metallikerrosta, ja hiekassa tai kalliossa on jopa kraatterikuoppia. Siellä taitaa päästä pinnalle metallisukkulalla.
     Otimme suuntimat ja lähdimme matkaan. Emme tosin tienneet, miten pystyisimme pelastamaan pulassa olevat ystävämme planeetan toiselta puolelta käsin. Mutta jotain meidän oli yritettävä. Matkaan kului sen verran, ettei pelastusaikaa liiemmälti jäänyt. Me emme ehtisi paikalle, mutta ehkä emäalus, joka pysytteli heidän yläpuolellaan, saisi jotain aikaiseksi, mikäli me keksisimme keinon.
     Laskeuduimme hietikolle parin kilometrin päähän seinämästä. Menomatkalla ehdotimme jo emäalukseen, että eristetyille laskettaisiin muoviköysi, ja sillä vedettäisiin heidät ylös kuin kalat siiman päässä. Emäalus lupasi miettiä asiaa.
     Kävelimme seinämän luo kalliota pitkin. Noin sata metriä ennen seinämää alkoi ristikkotasanne, joka tuntui kiertävän seinämän vierustaa. Ja ennen ritilän alkua, kilometrin välein, seisoi eräänlainen tiedotustaulu.
     Ja siinä taulussa oli selvitys tämän planeetan olemuksesta. Se luki galaksin kolmella eri murteella, värikielellä, korkeusmerkintäkielellä ja vielä tyhjästä tilasta päätellen jollain kielellä, joka pelasi meidän aistiemme aallonpituusalueen ulkopuolella.

"Vieras. Älä tuhoa meitä, vaikka siihen pystyisitkin. Me pelkäsimme kuolemaa liikaa ja teimme itsestämme kuolemattomia. Poistimme planeetaltamme meitä kuluttavat nesteet ja kaasut, järjestimme ristikot eliminoimaan tulevaisuudessakin kaikki meille haitalliset aineet, järjestimme energiahuollon selkäpanssareihimme aurinkokennoilla, opimme tuhoamaan meteoroidit korkealla yläpuolellamme ja sulkeuduimme kuoriemme sisään. Voimme vaihtaa tunteita keskenämme kommunikointipuikkojemme välityksellä. Emme liiku juuri ollenkaan, joten emme kulu. Olemme ikuisia. Olemme onnellisia. Emme kuole koskaan.
     Mutta muukalainen, jos sinulla on joskus meille asiaa, tule ja koputa. Silloin näet, kuinka kommunikointitappi irtoaa toisen kolosta ja väylä aukeaa. Jos olet tarpeeksi korkealla tasolla, voit liittää itsesi meihin. Mutta älä koputa turhaan. Kitka kuluttaa meitä, ja me haluamme elää ikuisesti.
     Ja muista: Alueellemme turhaan tunkeutujat tuhoamme armottomasti, oman turvallisuutemme vuoksi."

Me katselimme ilmoitusta pitkään ja ihmettelimme. Me seisoimme ja luimme tekstiä emmekä ymmärtäneet vaikka saimmekin kaikesta hyvin selvän.
     - Siinä on yksilön itsekkyyden täydellinen lopputulos: Olen kuolematon, en välitä muista. Niiden hermostot on kytketty jatkuvaan onnen tilaan, sanoin.
    - No mutta siinähän niillä on taivas ja nirvana, totesi Sandor.
    Siirryimme näiden ruostumattomien onnilaatikoiden vierelle ja katselimme niitä aikamme.
     - Mitä ne tekevät? kysyi Mary Lou.
     - Samaa kuin mekin, vastasi romani. - Muuttavat auringon energiaa ajatuksiksi.
     - Jos niillä on ajatuksia, epäilin. - Ne elävät ikuisesti, eivät ne voi ajatella. Ne kyllästyisivät perinpohjaisesti jo ensimmäisen vuosituhannen aikana. Ei niillä voi olla tietoisuutta.
     Sandor näytti miettiväiseltä. Tuntuuko niistä, että niillä on harput ja huilut.
     - Ja valkeat vaatteet ja kruunut, Mary Lou jatkoi.
     Minä tunsin voivani pahoin. - Siinä on ikuista elämää.
     - Ne voivat olla yhteydessä pinnan alle kätkettyyn keskusälyyn, ja silloin tuossa ovat kaikki vanhan legendan ainekset samassa kasassa, laski Sandor.
     - Mutta ei tuo elämä siltikään ole ikuista, minä sanoin. - Kun niiden aurinko kuolee, niillä ei ole enää energialähdettä. Ne tuhoutuvat, sillä ne eivät pysty kehittämään itselleen uusia elämistapoja.
     - Tuolla tähdellä on ikää pääsarjassa vielä viisi miljardia vuotta. Mikä on sinulle ikuisuus?
     - Ikuisuuskin on suhteellista. Tajuttu sadan vuoden elämä vastaa taatusti viittä miljardia tajutonta vuotta. Loppu tulee kummastakin. Ei noilla ole yksilöllisyyttä. Ne eivät tajua olevansa kuolemattomia, koska ne muutoin kyllästyisivät kuoliaiksi.

     Minua puistatti. Tässä oli rappion viimeinen vaihe. Kukaan ei kuollut eikä lapsia syntynyt. Ei kuolema voi olla noin pelottavaa. Enemmän minä pelkään tuhatvuotista valtakuntaa.
     Mutta kaikesta huolimatta meidän oli keksittävä keino, miten pelastaa ystävämme ahdingosta. Emäalus otti yhteyden meihin. Muoviköysipelastus ei auttaisi. Köyttä ei ollut tarpeeksi. Joten siinä se keino.
     Viestitimme heille tiedoston sisällön ja annoimme ohjeet, kuinka pelastaminen saattaisi onnistua. Kokeilimme ensin lukemaamme: koputimme lähimmän pöntön kylkeen kolme kertaa, voimakkaasti ja tasaisesti. Ja kun olimme hetken odottaneet, tappi todella liikahti ja nousi hitaasti, hankausta varoen, kolosta esiin. Sen pää oli kuroutunut umpeen tyhjiötä vastaan ja yhteys oli katkennut.
     - Käskekää Tomia ottamaan muovisähköjohdinta, yhdistämään siihen heittoistuimista ja puvuista virran, koputtamaan lähintä purkkia kylkeen, odottamaan, kunnes kommunikointitappi irtoaa, ja tyrkkäämään sitten johdot aukkoon. Kun yhteys palaa tapin ja reiän yhtymäkohtaan, siinä on toivottavasti kontakti hermokeskukseen. Kun ne saavat sähkösokin, se toivottavasti leviää tarpeeksi pian niin laajalle, että pelastussukkula voi laskeutua hakemaan heidät.
     - Selvä on, sanoi kapteeni. - Välitän tiedot.
     Meitä ei enää tarvittu tällä paikalla. Mutta jotenkin emme osanneet lähteä pois. Pulassa olevilla oli happea enää puolta tuntia varten. He olivat kuumeisesti työssä.
     - Tappi on irronnut, selvitti kapteeni radiosta kuulemaansa meille.
     Näin, kuinka Mary Lou valmisti nopeasti akuista ja muovijohtimista samanlaista ansaa kuin toiset toisella puolen planeettaa. En tiennyt miksi, vaikutus ei koskaan ehtisi perille, jos milloinkaan. Mutta hän taisi tuntea kostonhimoa. Voihan suuttua kiveenkin, johon lyö varpaansa.
     Ystävämme olivat kuolemassa. He olisivat halunneet elää, yhtäkkiä minä ymmärsin näitä teräskasoja. Edes hetken, mutta nopeasti se meni ohi. En haluaisi maata sairaalan vuoteessa letkuihin ja kojeisiin kytkettynä, vailla toivoakaan edes suurin piirtein oikeasta elämästä. En sittenkään, jos toisena vaihtoehtona olisi loppu ja pimeys. En.

     Johdot roikkuivat aukosta ja odotimme tapin työntyvän sisälle odottavaan aukkoon. Kaksikymmentä minuuttia aikaa. Sukkulalta menee paikalle viisitoista minuuttia. Pian on tapahduttava jotain, ja jollei täällä tapahdu mitään, ehkei sielläkään tapahdu.
   Ja sitten kommunikointipuikko lähti liikkeelle ja työntyi reikään. Tietokoneen ohjelmointi oli jossain laskenut aikaa ja todennut, ettei yhteisöön liity kukaan. Yhteys sulkeutui.
     Ja minä pelkäsin. Olimme häirinneet sitä turhaan, kohta tulee tuho ja hävittää kaiken, myös muovin ja lihan. Olin siitä varma, ja kyyristyin, lähdin juoksemaan ja huusin toiset mukaan. Juoksimme kaikin voimin sukkulaa kohti.
     Mutta olkani yli näin, miten koko siniharmaa matto nytkähti, ne nytkähtivät kaikki niin kauas kuin saatoin nähdä, ja niin minä pysähdyin, ja toiset pysähtyivät myös ja me uskalsimme hengittää normaalisti.
     Ja kuulimme kuulokkeistamme, että toisellakin puolella oli onnistuttu. Sukkula oli matkalla alas, matto oli halvaantunut, metallinen koepallo ei tuhoutunut, aikaa oli kymmenen minuuttia ja yhdeksänkin olisi riittänyt. Katsoimme väsyneinä toisiimme ja kohautimme olkapäitämme. Työnnyimme sisälle, käynnistimme moottorit ja kohosimme planeetan pinnalta.

     Saavuimme emäalukselle liki samaan aikaan pelastussukkulan kanssa. Apu oli ehtinyt ajoissa. Pian istuimme komentohuoneessa kapteenin ympärillä ja annoimme selvitystä. Hymyilimme kaikki, ja Mary Lou piti Tomia kädestä.
     Ja alapuolellamme metallimatto nytkähti ja sitten taas, ja uudelleen. Kohta se tuntui toimivan kuten ennenkin. Varmistimme asian pudottamalla alas metallisen pallon. Se tuhoutui.
     - Mutta voi olla, että tämän käynnin seurauksena planeetta ei ole ennallaan, minä sanoin. - Ehkä me saimme aikaan lobotomian yhdessä tai useissa kohdissa. Ehkä saimme aikaan sisäisen muutoksen tasapainossa. Ehkä he eivät ole enää onnen tilassa, ehkä heillä on mielessä ikuinen tuska.
     - Helvetti! huudahti Sandor.

     Niin me lähdimme pois. Planeettaa me emme voisi koskaan käyttää omiin tarkoituksiimme, emmekä todennäköisesti milloinkaan onnistuisi saamaan olentoihin järjellistä yhteyttä. Lisäksi planeetta oli äärimmäisen vaarallinen. Sen tiedostot olivat todennäköisesti syvällä pinnan alla, emmekä pääsisi niihin käsiksi ilman suurta tuhoa ja väkivaltaa.
     Ja koska me olimme rauhan asialla galaksia kiertämässä, me viittasimme hansikkaalla paikallisille ja suuntasimme matkamme kauas pois. Tähtikarttoihin toki merkitsimme tämän planeetan ja annoimme sille epävarman lisänimen:
     Helvetti vai taivas.

Elämä parhaimmillaan

2015-02-23T11:25:00+02:00

ELÄMÄ PARHAIMMILLAAN

Novelli on ilmestynyt Portin numerossa 2/85. Taitaapa olla melkoisesti Solaris-vaikutetta jutussa. Eroaa kuitenkin tarpeeksi, että novellin olemassaolon voi hyväksyä. Onhan lopussa mukana vielä eräänlainen vieraan kulttuurin hyväksymisteema. Poistin novellin lopusta huutomerkin. (Onko tässä kuitenkin hieman ylimielisyyttä havaittavissa?)

************

Sen täytyi olla jonkinlainen eläin.
     Seisoimme kalliolla ja katselimme sitä, jonka kauempaa olimme luokitelleet mereksi. Ei se ollut vettä. Se oli hyytelömäistä massaa, jonkinlaisiksi soluiksi järjestäytyneenä. Yksittäiset osat olivat ehkä neliömetrin suuruisia. Ne olivat lähekkäin, mutta pystyivät kaikesta päätellen elämään ainakin hetken itsekseen. Osittain niitä peitti ohut hohtava verkosto.
     Kun saavuimme tämän planeetan yläpuolelle, olimme varmoja, että löytäisimme jotain elämään vivahtavaa. Kaasukehässä oli happea ja vesihöyryä, emmekä tarvinneet minkäänlaista suojapukua. Mutta kasveja emme nähneet. Paljaat kalliot peittivät planeettaa, ja mannerten välissä, niin me ajattelimme, velloi meri.
     Olisiko tämän solukon alla sitten vettä, sitä emme tienneet. Osaset liikkuivat itsekseen ilman tuulen tai muun havaittavan ulkoisen voiman apua.
     Olimme löytäneet elämää. Emmekä osanneet edes kuvitella, miten alkaisimme tutkia sitä. Ja oliko meillä oikeus tehdä tutkimuksia. Meille oli annettu tarkkaan ohjeet, miten suhtautua maanulkoiseen elämään. Meidän ei pitänyt puuttua mihinkään. Mutta ohjeet olivat tietenkin ristiriitaisia. Kaikesta huolimatta meidän piti tutustua elämänmuotoihin mahdollisimman perusteellisesti. Tehdä täydellinen raportti, eikö lie verikokeineen kaikkineen.
     Mittaa nyt noilta verenpaine.
     Oliko niillä aistinelimiä? Kumarruimme tutkimaan niitä tarkemmin, vaikka tietenkin pelkäsimme. Ne voisivat ruiskuttaa happoa meidän silmillemme, tai työntää esiin imukupin ja kiskaista meidät ruoansulatuskammioonsa.
    Eivät ne mitään sellaista tehneet. Niitä peitti tasainen pinta, tarkalleen saman harmaanvihreän sävyisenä, ja niistä lähti satunnaisiin suuntiin ohuita liikkuvia rihmoja.
      - Suotta me niitä pelkäämme, ne eivät edes tiedä, että me olemme täällä, minä arvelin.
       - Ovatko ne yksilöitä? epäili Marika, hyvä, ettei sylkäissyt.
       - Täytyy niiden jonkinlaisia yksilöitä olla, Leila sanoi. - Ne liikkuvat omavaltaisesti ja voivat olla erossa toisistaan. Katsokaa tuotakin, se ei tällä hetkellä kosketa muita ollenkaan, ei edes rihmoillaan.
     Ja silloin me näimme meren, sillä vettä se oli. Oliot kelluivat meren päällä ja peittivät koko pinnan. Koska planeetalla ei ollut kuuta, vuorovesi oli niin vähäinen, ettei se haitannut niiden elämää. Ja tuulet kulkivat niiden ylitse eivätkä päässeet nostamaan aaltoja.
     - Niiden täytyy silti olla jonkinlaisessa yhteydessä toisiinsa, minä selvitin. - Joskus ne säpsähtävät yhtä aikaa kaikki, tai paremminkin säpsähtely alkaa jostakin ja leviää kuin laine ympäristöön.
     - Minä huomasin jo saman, sanoi Leila. - Ja senkin, että säpsähdys alkaa aina samoista yksilöistä. Tuosta tuolla vasemmalla, ja tästä joka on suoraan meistä eteenpäin, kymmenen metrin päässä.
     - Ne taitavat olla porukan neropatteja, Marika ehdotti.
     - Tai niillä on työnjako, minä sanoin.
     Ojensin käteni ja kosketin lähintä olentoa varovaisesti. Se tuntui sileältä ja viileältä. Vältin sen rihmoja, silitin sitä. Odotin, että se alkaa kehrätä ja nuolaisee minun kättäni.
     Se ei tehnyt kumpaakaan. Mutta jokin siinä pisti minua. Pisara vertani putosi sen päälle ja katosi heti näkyvistä. Vedin käteni pois, ravistelin sitä. Otin askelen taaksepäin.
     Katselin massaa, se näytti aivan samalta kuin aikaisemminkin. Päättelin, että minun pistämiseni oli vahinko eikä mikään suunniteltu väkivallanteko. Rupesin miettimään niiden käyttämää kommunikointikeinoa.
     - Ne tajuavat vain sähkömagneettisia aaltoja, minä arvelin, vaikkei niillä tuntunut olevaan ainakaan silmiä.
     - Ehkä ne keskustelevat keskenään radioaalloilla, ehdotti Marika.
     Pyysin käsiradiollani aluksen tietokonetta peilaamaan kaikki aallonpituusalueet radiopuolelta. Ei mitään. Ehkä niillä oli sisäinen puhelin.
     - Ultraviolettia, infrapunaa? Väripuhetta, gammakeskustelua? kyseli Marika. Mutta Leilalla oli toinen ehdotus.
     - Ne ovat yleensä yhteydessä noilla langoilla toisiinsa. Ne ovat kehittyneet alun perin tuohon muotoon vähitellen, miljoonien vuosien aikana. Ne eivät ole kokeneet kehitystä siinä muodossa kuin me. Täällä ei ole koskaan liikkunut hirmuliskoja.
     - Ihme se olisikin, sanoin. - Ei kehitys kulje eri paikoissa samanlaisia teitä.
   - Joten, jatkoi Marika, - nämä keskustelevat vähän niin kuin ihmisruumiin eri osaset. Ne heittelevät toisilleen hormoneja tuota hentoa verkostoa pitkin. Ne venyttävät pitkän johtimen, jos niillä on kauemmas asiaa. Vaikka yleensä viestit kulkevat yksilöltä toiselle.
     - Tuo tuntuu oikealta ajatukselta, minä sanoin ja heitin mielestäni toivon keskustella olioiden kanssa.
     Mutta sitten tapahtui se, mitä olimme aluksi pelänneet, ne rupesivat aktiivisiksi ja ryhtyivät toimiin meidän suhteemme. Yhtäkkiä Marika meni sanattomaksi, jäykistyi paikoilleen hetkiseksi ja lähti sitten kulkemaan kohti meren reunaa. Auringon loisteessa näimme eräänlaisen hämähäkinverkon, se oli kietoutunut hänen ympärilleen ja veti häntä varovaisesti merta kohti.
     Emmekä me ehtineet tehdä yhtään mitään.
     Marika kohosi kalliolta korkealle elävän massan yläpuolelle, kääntyi selälleen ja levitti raajansa. Ja se jokin, se joka eli ja odotti, piti häntä lempeästi ylhäällä, helli ja keinutti, poisti näkymättömästi hänen vaatteensa yhden kerrallaan ja laski sitten hänet kahden yksilön väliin, varovaisesti ja keveästi, ja pehmeät elimet kohosivat lähimpien olioiden kyljistä ja tunkeutuivat häneen kiinni, ja hänen kasvoilleen levisi hymy.
     Ja hetkessä hän alkoi muuttua, yksilölliset piirteet katosivat, kalvo levisi hänen ylleen, rinnat laskeutuivat, kasvot tasoittuivat. Vain minuutin kuluttua hän ei enää erottunut toisista, ja meri ja massa keinuivat hiljaa eikä hän enää ollut yksi meistä.
     Me seisoimme ja tuijotimme hämmästyneinä aikamme, sitten me käännyimme ja lähdimme poispäin, kovaa vauhtia, sillä nyt me pelkäsimme sitä, tai niitä, miten vain. Juoksimme kohti alusta ja aluksen vierellä vielä käännyimme katsomaan taaksepäin.
     - Näitkö hänen kasvojaan? Leila kysyi. - Hän nautti suunnattomasti, vähän ennen kuin ne ottivat hänet yhteyteensä.
     - Ehkä hän nauttii vieläkin, ehkä ei.
     - Ehkä hän on kuollut.
     Ne ottivat hänet, minä ajattelin. Ne solmivat häneen sellaisen suhteen, että pystyvät kommunikoimaan hänen kanssaan. Koska ne eivät ymmärtäneet meidän puhettamme, ne tekivät hänestä kaltaisensa. Ne eivät tarvinneet tulkkeja eivätkä käännöskoneita.
     Kun sitten rupesin nousemaan alukseen, huomasin Leilan kävelevän kohti merta.
     - Leila! huusin, mutta eihän hän kuullut. Kauhu kiersi sydäntäni ja lähdin juoksemaan hänen peräänsä.
     - Leila! minä huusin ja juoksin, - et voi jättää minua tänne yksin, meillä on pitkä matka, minä tarvitsen sinua, Leila!
     Eikä minun kauan tarvinnut juosta. Sain hänet kiinni ja kierryin hänen sivulleen ja katselin häntä. Eteen en voinut mennä, sillä mereltä yltävä kultainen verkko peitti tien.
     - Marika puhui minulle, hän sanoi. - Minä menen sinne. Minä kytken itseni heihin, eikä minulla koskaan enää ole paha olla.
     Tartuin häntä käsivarteen.
     - Laske minut, hän pyysi.
     - En laske, minä itkin hänelle. Käänsin hänet väkisin, olin vahvempi kuin hän, eivätkä hennot säikeet estäneet minua. Aloin kuljettaa häntä kohti alusta, ja säikeet venyivät perässämme.
     - Nopeasti, minä yllytin itseäni, - nopeasti, kohta ne tarttuvat minuunkin ja kutsuvat minua. Ja voinko minä sanoa niille ei, ja haluanko minä niin tehdä?
     Tarkistin, onko aseeni mukana. Ennen niin, minä päätin. Jos minua kutsutaan, minä ammun itseni. Heti paikalla.
     Niin me tulimme aluksen luo ja tartuin säätimiin ja avasin oven. Juuri, kun olin nousemassa rappusia, tunsin, kuinka seitti hipaisi kasvojani ja tarttui kiinni.
     Aivoihini levisi houkutus, se nousi kuin himo, kutitti hermoratoja, veti suuta hymyyn ja sai penikseni kohoamaan. Mutta puolet minuudestani oli vielä tallella, enkä hirvennyt kohottaa asettani. Yritin suotta pyyhkäistä säikeet kasvoiltani, työnnyin ovesta sisään ja vedin Leilan perässäni. Paiskasin oven kiinni ja painoin lukituksen nappia. Tunsin kuinka kasvoistani kiinnikkeet irtosivat. Ovi oli katkaissut ne, ja ne heijuivat hiljalleen lattialle.
     Löin yhteyden tietokoneeseen auki kädelläni.
     - Nousu, ja nopeasti, komensin, ja tietokone käsitti vaaran ja moottorit sirahtivat käyntiin. Pelkäsin vielä jälkivaikutusta. Pelkäsin, että se jollain keinolla saisi minut perumaan päätökseni ja palaamaan.
     Mutta me kohosimme, planeetan pinta etääntyi ja himmeni ja me makasimme eteistilan lattialla ja olimme elossa ja olimme yksilöitä.
     Mutta planeetan taika vaikutti yhä. Meren eliöstö oli tutkinut minun vertani ja oppinut meidän sisäisen hormonikielemme, ja se oli käyttänyt sitä. Olimme äärimmilleen kiihottuneita kumpikin, ja siksi käännyimme toistemme puoleen. Me riisuimme vaatteemme ja vakuutimme niin itsellemme kuin toinen toisellemmekin, että elämä ihmisenä on ihmiselle soveliainta. Ja juuri näin, omine hormoneinemme, me halusimme kommunikoida keskenämme. Ja kun molemmat olimme lauenneet, makasimme vierekkäin lattialla ja kuuntelimme etenemisen ääntä.

     Ja aluksemme irtosi planeetan vetovoimasta ja hankki nopeuden, jolla se pystyi pakenemaan tästä aurinkokunnasta. Näköruudussamme planeetta pieneni ja pieneni. Mutta sinne jäi osa ihmiskuntaa. Koskaan siellä ei unohdettaisi maapalloa eikä sen asukkaita. Ja ehkä sen kasvoton massa nyt sai tietää ensimmäisen kerran elämästä, joka on erilaista kuin sen oma. Ja jos se tajuaisi saamansa aineiston, se ehkä tulisi surulliseksi, tietäessään, kuinka monimuotoista elämä saattoi olla.
     Mutta todennäköisesti se ei ymmärtäisi meidän maailmastamme yhtään mitään. Emme me voi kenellekään määrätä, millaista elämä parhaimmillaan on.
     Sillä tiedämmekö me sitä itsekään.

Häijy hymy

2015-02-23T11:24:00+02:00

HÄIJY HYMY

Julkaistu lehdessä Spin, 2/84. Sopii hyvin silloiseen, ja miksei nykyiseenkin, maailmankuvaani. Ironiaa, niinpä niin. Aikanaan minua harmitti oikein erityisesti, että viimeisen virkkeen sana "eräänlaisilla" oli toimituksessa jäänyt pois. Nytpä tuo on mukana.

********************

Yö oli tähtikirkas, kun he saapuivat. Aution metsäseudun ylle välkähti kirkas valo, synkät kuuset seisoivat paljastuneina häpeissään metsäaukion reunamilla. Alus laskeutui äänettömästi, heilahti kerran jaloillaan ja pimeni.
     Vähään aikaan ei sisältä kuulunut tai näkynyt mitään. Avaruusaluksen miehistö silmäili ympärilleen, odotti, tulisiko paikalle joku, joka voisi pilata koko suunnitelman. He saattaisivat kokea suurta vastarintaa, elleivät onnistuisi saamaan aikeitaan hyvälle alulle salaa.
     Vihdoin ovi aukeni ja jotain outoa laskeutui näkyville. Parhaalla halullakaan häntä ei voinut sanoa kauniiksi, ja ihmisen silmissä hän olisi taatusti inhottava näky. Hänen vartalonsa koostui mädäntyneen lihan näköisestä ja jopa hajuisestakin massasta, sormet ja kynnet olivat koukkuiset, ja hampaat, jotka törröttivät suun näköisestä lovesta, kimaltelivat tähtien valossa.
     Toinen samanlainen vääntäytyi aluksesta ulos nurmelle. Kukat lakosivat heidän allaan ja kuolivat.
     He tiesivät, missä päin oli tie, ja sitä kohti he lähtivät kulkemaan. Ja taivaalla syksyinen tähtinäytelmä vaaleni hiljalleen. Kun he saapuivat tielle, he jäivät kiven taakse odottamaan.
     Ja aivan samoin, sadassakolmessakymmenessäyhdeksässä muussakin pisteessä Maapallolla, samanlaiset kaksitoistasormiset muukalaiset odottivat ihmisen saapumista. Osa odotti päivänvalossa, kasviston suojassa, osa vaani iltahämärissä ja muutamat taas yön pimeydessä.
     Nämä yli sata kohdetta oli valittu erittäin tarkasti. Jos hyökkäys onnistuisi jokaisessa paikassa, koko Maapallo saastuisi muutamassa kuukaudessa.
     Hetken kuluttua kiven takana piileskelevä pari sai havaintokenttäänsä saaliin, joka pahaa aavistamatta saapui paikalle polkupyörällä. Pyöräilijä oli nuorukainen, tulossa pitkäksi venähtäneeltä vierailultaan erään tyttölapsen makuuaittaan. Hänen mielensä oli auvoinen (vaikka pyörän polkeminen tuottikin hieman hankaluuksia) ja hän suunnitteli jo seuraavaa iltaa.
     Kun hän polkaisi mäen harjalle, häntä odotti näky, joka ei suinkaan ollut yhtä suloinen kuin hänen ajatuksensa. Molemmat avaruuden matkaajat syöksyivät yhtä aikaa häntä kohti, ja ulkomuodon ja hajun yhteisvaikutus nujersi nuorukaisen hetkessä. Hän pyörtyi, mutta ei loukannut itseään kaatuessaan, sillä kierot kourat ottivat hänet vastaan ja laskivat hänet tienvieren sammaleille.
     Kun poika pari tuntia myöhemmin heräsi pyöränsä viereltä, hän ei muistanut, mitä oli tapahtunut. Hän silmäili pelokkaana ympärilleen jo melko kirkkaassa aamussa, ja häntä palelti. Mutta vieraista oli jäljellä enää hiukan hajua, sekä omituinen kipu oikeassa etusormessa.
     Poika katseli sormeaan ja tutki vaatteensa ja ympäristön saadakseen selville hajun alkuperän. Mutta vaatteet olivat siistit, ja niinpä hän nousi pyörälleen ja lähti pyörtymistään ihmetellen polkemaan kohti terveyskeskusta.
     - Päivää, hän sanoi päivystävälle lääkärille ja paiskasi kättä.
     - Päivää, sanoi päivystävä lääkäri ja rupesi pitelemään oikeaa etusormeaan.
     Ja kun mitään vikaa ei löytynyt käsikopelolla, lääkäri määräsi sekä itsensä että nuorukaisen tarpeettomaan röntgenkuvaan. Sitten he poistuivat kumpikin tahoilleen tervehtimään ja taputtelemaan. Lääkäriltä loppui yövuoro ja poika suuntasi pyöränsä kotiin. Matkalla kipu lakkasi, mutta sormi jäykistyi omituisen suoraksi.
     Seuraavana iltana poika palasi tyttöystävänsä luokse ja koputti aitan oveen. Tyttö aukaisi, saranat narahtivat. Kun poika oli astunut sisälle hämärään, tyttö heittäytyi hänen kaulaansa. Poika silitti tytön paljasta olkaa ja he suutelivat. Tytön sormea alkoi särkeä.
     - Omituista, sanoi poika. - Minunkin sormeni tuli viime yönä kipeäksi, kun kaaduin pyörällä.
     - Se tarttui, kujersi tyttö. Hän veti poikaa perässään peremmälle, ja pian peiton alla kipu unohtui.
     Ja niin meidän maassamme, kuten muuallakin maailmassa, sormet jäykistyivät. Autot kuljettivat ihmisiä kaupungista toiseen, lentokoneet veivät väkeä ristiin rastiin, ja tartunta levisi moottoripyörillä, mopedeilla, koiravaljakoilla, helikoptereilla, veneillä, laivoilla ja jalkapatikassa, eikä sitä voitu estää. Hämmästyttävää oli leviämisen vauhti, ennen kuin edes television uutistenlukija ehti sormi ojossa kertoa omituisesta maapalloa kohdanneesta epidemiasta.
     Ja lopulta taudin todellinen luonne kävi suomalaisille ilmi. Ensin se selvisi eduskunnassa, missä täysin luonnottomat istunnot alkoivat herättää sekä huvittuneisuutta että kiusaantumista. Vielä pahemmin kävi kuitenkin armeijassa. Pian ilmeni, että koko maanpuolustus oli hunningolla. Heti perään rappeutui poliisilaitos, sen jälkeen seurakunnat ja koulumaailma, eikä kuukauden kuluttua maassa ollut enää juuri mikään ennallaan.
     Samanlaisia uutisia kantautui myös muualta maailmasta. Armeijat lakkautettiin, ravinto tasattiin, luonnonsuojelu jylläsi ja esperantosta tuli maapallon eniten käytetty vieras kieli, toinen kieli jokaiselle. Ja tauti levisi.
     Tällaisesta pitää tehdä loppu, ajattelivat ne harvat, jotka eivät vielä olleet saastuneet. Mutta miten?
     Kaikkialla maapallolla järjestettiin salaisia kokouksia. Tarkoin vartioiduissa paikoissa terveet henkilöt istuivat pöytien ympärillä miettimässä pelastusta katastrofaaliseen tilanteeseen. Sillä jollei pian keksittäisi pelastusta, koko planeetta olisi tuhon oma.
     Helsingissä kokoontui vastarintaryhmä erään vanhan talon mudalta haisevaan kellarihuoneeseen. Vaikka jokainen osanottaja vakuuttikin olevansa puhdas, fyysinen koskettelu oli ehdottomasti kiellettyä, samoin yskiminen ja aivastelu. Jokaisella oli lisäksi pisarasuoja kasvoillaan ja pistooli kädessään siltä varalta, että joku innostuisi sylkemään tai syöksymään kohti.
     - Olemme isänmaan viimeinen turva, sanoi majuri Hasselberg. - Jollemme onnistu tehtävässämme, maamme menettää itsenäisyytensä ja vapautensa.
     - Ja isiemme uskon, lisäsi pastori Happonen.
     - Onko ehdotuksia? tiedusteli majuri.
     - Mikä on tämän hetken saastumisaste? Onko edes yksi kymmenestä suomalaisesta tahraton? kysäisi sairaanhoitajatar Muuruma.
     - Ei ole, vastasi tilastointipäällikkö Suominen. - Viimeisten tilastojen mukaan asukkaista on turmeltunut yli yhdeksänkymmentäviisi prosenttia. Terveintä väestö on luonnollisesti syrjäseuduilla.
     - Voisimmeko perustaa päämajamme jonnekin Itä-Suomeen tai Lappiin? ehdotti opettaja Rekula.
     - Uskallammeko lähteä täältä ulos? Joku voisi oitis tuikata meille kadulla kättä, pelkäsi poliitikko Harrila.
     - Minulla on auto oven edessä, tankki täynnä dieseliä. Lähdetään sillä, ehdotti linja-autonkuljettaja Mönkkönen.
     Ja näin myös tehtiin. Matkalla avattiin radio ja kuunneltiin tyrmistyttäviä uutisia: Sota Lähi-Idässä oli loppunut. Mafia olisi antautunut poliisille, jos järjestäytynyt poliisikunta olisi ollut vielä toiminnassa. Al-Qaida purki järjestönsä. Kirkkoja oli myynnissä. Joku saarnamies pyyteli anteeksi tulisia järviä ja viimeisiä tuomioita.
     - Voi hyvä luoja, miten tämä kaikki päättyy, siunailivat majuri Hasselberg ja pastori Happonen.
     - Rajavartijat ja tullimiehet ovat poistuneet työpaikoiltaan, sanoi uutistenlukija.
     - Lähdetään toverit kaikki Venäjälle, ehdotti luottamusnainen Lepikko. Ehdotus ei saanut kannatusta.
     - Lopultakin maapallon kehitysmaaongelma on ratkaistu, iloitsi uutistenlukija. - Pääomia siirrellään parhaillaan alikehittyneille seuduille ja komitea istuu miettimässä tehokkaimpia mahdollisia ratkaisuja. Heimosodat ovat loppuneet. Sotavälineistä muokataan maanviljelyskaluja. Lääkärit siirtyvät joukoittain maksutta auttamaan kärsiviä lähimmäisiämme.
     - Tämäkin vielä, huudahti kirurgi Simpura ja otti lääkespriitä.
     - Tämä on kaiken loppu. Maailmantalouden täydellinen romahtaminen on edessä, valitti pankinjohtaja Taavila.
     - Saastuttaminen  lopetetaan ja autoilu rajoitetaan minimiin, ilmoitti uutismies ääni ekstaasissa.
     - No johan on perrrrkele, kirosi bussikuski, ja ajoi ojaan.
     Onneksi kukaan ei kuollut. Paikalle saapui ambulanssi, ja auttavat kädet nostivat ja silittivät ja taputtivat ja kuskasivat onnettomuuden uhrit terveyskeskukseen.
     Näin kariutui viimeinen suomalainen vastarinnan yritys. Ja huonosti kävi muuallakin maailmassa, ja loppujen lopuksi ihmiskunnan piti kohottaa kätensä ylös ja antautua hyvyydelle.

     Avaruusalus poistui maapallolta vähin äänin. Tehtävä oli suoritettu ja uudet ongelmat maailmankaikkeudessa odottivat. Moottorit sysäsivät heidät valtavaan vauhtiin, eikä kestäisi kauan, ennen kuin he olisivat uuden auringon luona. Mutta vielä loitotessaankin avaruuden lähettiläät seurasivat maan ja sen auringon pienenemistä, ja eräänlaisilla huulillaan heillä oli häijy hymy.