JUNA

 
    Juna ilmestyi lehden Spin 10-vuotisjuhlanumerossa 1/86. Lisäksi se ilmestyi novellikokoelmassa Tähtipuu (Ursa 1990) ja esperantoksi lehdessä Literatura Foiro. Hyvin henkilökohtainen novelli.  (Monista hyvistä kuvista valitsin tämän.) (Parhamaa?)  Novelli on otettu Tähtipuusta ja eroaa jonkin verran lehdessä ilmestyneestä.

*************
 
img070.jpg




     Mies tiesi, että juna lähtisi. Ainakin hän toivoi niin, hän oli kuullut huhun asemalla.
     Hän halusi vielä mennä kotiin.
     Asemalaiturilla käveli muutamia ihmisiä. Höyryveturi puhisi. Veturinkuljettaja kulki miehen rinnalla.
     - Lähteekö juna? mies kysyi.
     - Lähtee, sanoi veturinkuljettaja.  - Minäkin haluan mennä kotiin.
     Laiturilla seisoi poika. Veturinkuljettaja pysähtyi tämän luokse.
     - Oletko lähdössä?
     - En. Minä katselen junia.
     Veturinkuljettaja hymyili. Hän antoi pojalle merkkilipun.
     - Kun vilkutan ikkunasta, huuda "Juna lähtee!" ja nosta merkkiä näin.
     - Selvä on.
     - Olet junanlähettäjä, selvitti veturinkuljettaja.
     - Minulla ei ole hattua, valitti poika.
     - On, sanoi veturinkuljettaja ja painoi liian ison hattunsa pojan päähän.
     He jatkoivat matkaa. Mies nousi vaunuun, veturinkuljettaja kulki edelleen kohti veturia.
     Rappusilla mies vielä kääntyi ja huusi: - Perille asti?
     - Varmasti, hymyili veturinkuljettaja olkansa yli ja kohotti kättään.
     Vaunu oli vanha, kovilla penkeillä istui muutama ihminen vastakkain.
     Mies valikoi itselleen paikan vastapäätä nuorta naista. Ulkoa kuului kiihtyvän lumisateen halki kantava nuori ääni:
     - Juna lähtee!
     Mies tiesi, että ulkona poika kohotti merkin. Ehkä se oli väärinpäin. Joka tapauksessa vaunu nytkähti, veturin pyörät lipsuivat. Juna liikahti. Hitaasti se erkani asemalta ja työntyi kinosten läpi.
     - Junassa on viisi vaunua, hän sanoi naiselle.
     Nainen  nyökkäsi ja käänsi taas katseensa ulos.
     Autiot talot ja kadut lipuivat ohitse. Lumi viirutti ikkunan. Junan vauhti kiihtyi. Se oli eilen saapunut samaa tietä, siksi rataa pystyi käyttämään.
     Juna keinahti ja kohahti. Savu viipyi hetken ikkunan edessä. Pienen aseman kohdalla juna vihelsi. Se varoitti autoja ja ihmisiä. Hevosia ja rattaita. Koskematon hanki levisi molemmin puolin rataa.
     Juna lisäsi yhä vauhtia ja voimaa, se tärisi ja voihki. Se oli kuin elämä. Vielä se piti pintansa. Ja maisemat vaihtuivat, alkoi varsinainen maaseutu. Tulivat metsät ja peltoaukeat, järvenselät, yksinäiset asumukset. Erään kohdalla juna vihelsi, ja nainen osoitti sormellaan.
     Mies kääntyi katsomaan.
     Juna ohitti talon, jonka piipusta kohosi savua.
     Siellä asuttiin. Valtava halkopino nojasi ulkorakennuksen seinään. Polku kiemurteli lumessa asunnolta kaivolle ja saunalle.
     - Kävin kuukausi sitten saunassa, sanoi nainen.  - Ihan oikeassa. Se oli maalla, sinne minä menen taas.
     - Minä kävin viikko sitten saunassa, mies vastasi. - Ihan oikeassa.  Lämmitimme sitä koko päivän. Se oli savusauna. Minäkin palaan, ehkä kylvemme siinä vielä.
     - Ehkä minäkin tänään kylven, sanoi nainen.  - Se on kotitaloni, synnyin siellä.
     Lumisade tiheni. He istuivat pitkään hiljaa, monta tuntia. Juna työntyi suomalaisen korpimaiseman halki. Silloin tällöin se tuhahti asutulle seudulle, pysähtyi asemalle ja otti matkustajan kyytiin tai laski jonkun pois.
     - Junassa on ravintolavaunu, sanoi nainen sitten. - Ehkä siellä on jotain tarjolla.
     Mies nyökkäsi, ja he lähtivät. Ravintolavaunu oli tyhjillään, tiskin takana istui vanha luopunut nainen.
     - Onko olutta? mies kysyi.
     - Ei ole. Kahvia saatte, murukahvia. Muuta ei ole.
     He ottivat kahvinsa ja menivät pöytään istumaan.
     Valkoinen maisema solui ohi. Järvien selkiä seurasivat metsät, sitten pellot hiljentyneine kylineen. Koulut olivat kadottaneet ihmisuskonsa, niiden kiipeilytelineet hukkuivat lumeen ja enkelinkuvat kirpoilivat ikkunoista. Sähköjohdot viiruttivat toimettomina maisemaa, loikkivat toistensa yli, haarautuivat, hiljenivät.
     - Kerran menin illalla hiekkakuopan reunalle kotikylässä, kertoi mies. - Menin sinne juuri silloin kun aurinko laski. Hiekkakuoppa oli töyräässä, ja minun alapuolellani kuopan takana kulki kärrytie. Maisema hämärtyi, ja minä kuulin, kuinka joku tuli pyörällä alakylältä päin. Minä laskeuduin nopeasti polun varteen, kiipesin mäntyyn ja olin aivan hiljaa. Pian minun alitseni kulki minua vähän nuorempi tyttö. Minä rakastin sitä tyttöä silloin. Minä olin hiljaa ja katselin, kuinka hän jatkoi matkaansa. Vasta kun hänen pyöränsä helinä oli kiertynyt tienmutkan taa, minä laskeuduin alas puusta ja kuljin varovaisesti perässä. Kun tyttö kääntyi kotipihaansa, minä jatkoin matkaani heidän talonsa ohi, ikään kuin olisin sattumalta siitä kulkenut. Enkä nähnyt häntä enää koskaan. Me muutimme pois. Lähdimme pois juuri tuollaisesta kylästä kuin tuo tuossa, lähdimme kaupunkiin eikä minun koskaan ollut hyvä siellä.
     - Mitä sinun tuli ikävä, tyttöä vai kotikylää?
     - Molempia kait, tunnelmaa. Ei rakastaminen ole hauskaa.
     - Lohdutat itseäsi, nainen päätteli. - Sinun on helpompi erota vähästä.
     - Ostimme mökin, vastusti mies.  - Vanhan maalaistalon. Siellä minä elin kesän,  ja viikonloput keväällä ja syksyllä, ja pelkäsin talvea.
     - Talvikin on olemassa.
     - Hyvä hetki opettaa toista elämään.
     Nainen hymähti.
     - Et osannut elää. Minä rakastin. Minä rakastin monia ja monet rakastivat minua, eikä meihin sattunut mitenkään. Kyllä minä tiedän, että on paljon sellaisia, jotka kyräilevät lemmessään toisten ympärillä eivätkä uskalla edes sanaa sanoa. Minä uskalsin. Olin onnellinen.
     - Ehkä niin, sanoi mies. - Mutta en minä kadu mitään. Olin ihan tyytyväinen. Minulla oli vaimo ja kaksi lasta, hyvä ammatti, asunto, auto ja vaikka mitä. Elimme hyvin.
     - Minulla on enemmän muistoja, nainen ilkkui. - Ne minulla ovat mukanani nytkin.
     Eikä mies sanonut mitään, vaikka hän tiesi, mitä olisi voinut sanoa. Sillä muistotkaan eivät ylitä viimeistä rajaa.
     Juna saapui pääteasemalle. Matkustajat kohoilivat paikoiltaan ja lähtivät ulos. Hiljalleen, kuin tietäen olevansa viimeinen, juna kohahti valkoista höyryä.    Mies ja nainen seisoivat hetken vierekkäin asemalaiturilla ja katselivat kaupungille. Lumisade tiivistyi yhä ja kietoi hitaasti maan untuvaisiin käärinliinoihin.
     Oli juhannusaatto.